Kävelyllä, ajelulla - takkuiset ajatukset selviksi



Ihana mäntymetsän pörröpää. Kukka suojautuu kylmää vastaan pehmeällä nukalla

 Eilen illalla tuttava kertoi kaverinsa vaimosta joka oli "seonnut" kirjaimellisesti vähän aikaa sitten. Oli saanut "kohtauksen ja hyppinyt seinille" ja mies oli vienyt hänet sairaalaan. Vaimo on saanut nyt rauhoittavia lääkkeitä ja on nyt "vähän kummallinen" mutta kotona miehensä kanssa, ei sairaalassa.

Liikenteessä näkee hauskojakin autoja!

Miksi näin oli käynyt? Olen tavannut kyseisen perheen joskus monta vuotta sitten ja ikäiseni nainen oli silloin kovin iloinen ja reipas - niinkuin koko perhe, olivat silloin lähdössä laivalla Tukholmaan jossa osin asuvatkin.

Perheen teini-ikäinen poika joutui kolmisen vuotta sitten pahaan rinneonnettomuuteen lasketellessaan - kaatui ja vammautui sekä ruumiillisesti että henkisesti eikä tule koskaan toipumaan ennalleen. Pojasta piti tulle pienen perheyrityksen osakas ja jatkaja mutta onnettomuus muutti hetkessä kaiken. Puolisot hoitavat nyt - kuten aina ennenkin - yritystä yhdessä. Stressi on kuulemma valtava - velkaa on paljon. Vaimo hoitaa firman raha-asiat ja nyt hänellä pimahti pää, vuosien stressin jälkeen, vaikeuksien keskellä.

Pähkinäpensas. Kaunis keväällä

Luulen, että kaveri kertoi tämän minulle koska pelkää minulle käyvän samoin. Lapsi oli kertonut hänelle aikaisemmin minun joutuneen irtisanotuksei - minulle mies ei tästä itse sanonut mitään. Ei myöskään kuolemantapauksista joista tietää, ja hautajaisjärjestelyistä joita olin viikonloppuna juttelemassa. Mahdollista pimahtaminen onkin; yritän tietenkin purkaa pään sisäistä painetta jotenkin ja elää niin, että en sairastu; lasten takia jos ei muuten. Ja äidin. Ajatukset vaan eivät halua irrota irtisanomisesta, uuden työn hankkimisen vaikeuksista, ja tulevasta elämästä joka on niin epävarma, että henkeä salpaa. Sitten mietin sukulaisia kylmissä ruumiskaapeissaan sairaalan kellarisas - ovatko he samassa paikassa toisiaan lähellä sairaalan alakerrassa kuten olivat elämänsä toisiaan lähellä - välillä kinastellen ja riidellen, yleensä ihan hyvissä väleissä. Nyt molemmat ovat poissa - mutta silti enemmän kuin koskaan meidän vielä elävien ajatuksissa.

Täti tulee huomenna hautausurakoitsijan autolla kirkon siunauskappeliin. Kirkon kellot soivat, viimeinen matka kirkkomaalle alkaa hiljalleen. Siihen kodin kulmille, hautaan jonka äärellä hän on usein omia vanhempiaan ja sisaruksiaan, sukulaisiaan käynyt muistamassa.

Kuoleman käsittämättömyyttä mietin - ja asia palaa mieleen miettimättäkin - paljon. Missä he ovat, ne ihmiset joiden kanssa ihan vasta hetki sitten juteltiin arkisista asioista, juotiin kahvia pöydän ääressä. Vieläkö se kahvipaketti on jääkaapissa jonka sinne viimeksi laitoin kun keitin meille kahvia ja tiskasin kupit sen jälkeen?

Alttarin äärellä

Se, että ei käsitä, ei voi ymmärtää mihin tämä mieli menee, ajatukset ja kaikki se tieto ja kokemus jotka elämässä kerää - se on vain niin ihmeellistä....Aika; se aika joka on nyt mutta jo nyt pois - tulee hulluksi jos miettii.... Kun ei kuitenkaan vastausta ole, ei tule. Ei voi ymmärtää.....

Käyn kävelyllä. Käyn ajelemassa. Metsässä kuljen ja katson kuinka kevät etenee. Silitän kissaa joka on suloinen, kuin se ymmärtäisi minkälaisten asioiden kanssa ajatukset painivat. Se katsoo suoraan silmiin, siristää silmiään. Kehrää, puskee päällää.

Kissan silittäminen parantaa mieltä

Kävin äidin kanssa kahdella kävelyllä, autoajelulla viikonloppuna. Tein hiukan puutarhahommia, haravoin ja puhdistin pois kuivia syysastereita ja muita syksyllä lumien alle jääneitä talven törröttäjiä ja oksia. Hommaa olisi paljon - pitäisi mennä maalle ihan vain aamulla eväiden kanssa ja tehdä päivä töitä, sitten mennä saunan kautta kotiin nukkumaan...

Puutarhassa on kevään tullen paljon töitä. Jos olisi aikaa haravoinnille, mullan tonkimiselle, tuntuisi saavansa aikaan jotain hyödyllistä. Kotipihalta oli naapuri kiskonut kaikki minun kolme vuotta sitten istuttamani kuusen taimet, kaikki kuusi kappaletta, juutineen pois. En ymmärrä miksi hän minua niin inhoaa - nyt on melkein joka viikonloppu jotakin otettu pihalta ppois kun olen pois kotoa. Yritän olla provosoitumatta, völittämättä. Mitä se auttaa - naapuri joko kieltää tekemisensä tai sitten sanoo, että hänellä "taloyhtiön hallituksen jäsenenä on oikeus ja velvollisuus ajatella taloyhtiön parasta ja se, että se sinusta Janika tuntuu vaikealta, on ymmärrettävää. Mutta elämään kuuluu vaikeita asioita. Pienet puut kasvavat isoiksi ja tuhoavat talon."


Jouluruusu kukki jo lumen alla

Kevät etenee ja luonto on valtavan kaunis. Sinivuokkoja, valkovuokkoja, kangasvuokkoja... Puutarhassa iso rypäs jouluruusuja - paljastui lumen alta jossa kukinta oli jo alkanut. Krookuksia, leskenlehtiä - puut ja pensaat täynnä lintujen konsertointia. Tikka hakkaa puuta, sarjatulena. Luonto herää vaikka elämä lähellä, ympärillä sammuu...

Äiti kertoi veljen perheeseen sairaudesta; maksasyöpä on todettu lasten isoäidissä. "Ei kahta ilman kolmatta." Itse olin laskenut oman irtisanomisen kolmanneksi - mutta se ei riittänytkään.

Irtisanotun fiilikset

Kotihommia, äidin tehtäviä: parsitaan ja korjataan!

Irtisanotun ajatukset pukkoilevat, elämä huojuu ja keinuu. Mistä työ, mitä teen - yritän estää paniikin ja epätoivon ajattelemalla hetkeä ja päivää kerrallaan.

Perheessa on tapahtunut yksi kuolemantapaus - rakas ihminen nukkui pois - vuotta itseäni nuorempi alakoululaisen äiti on poissa - sitä ei mieli meinaa ymmärtää vaikka järki sanookin, että häntä ei enää ole. Kaikki ne yhteiset hetket ja tilaisuudet joissa olemme pikkulapsesta saakka tavanneet, jutelleet ja asioita läpi käyneet - niitä ei enää tule. Ei tule rannalla istuskelua, lasten jutuista keskustelua, ei mustikankeruuta saareen. Ei pääsiäis- tai uudenvuodentapaamisia ruokapöydän ääressä. Ei tule yhtään mitään yhdessä enää. Metsä on siellä, sauna ja metsälampi. Mutta jotain omaan elämään aina kuulunutta on poissa.

Rusakkopari pompahteli karkuun
kun yritin kuvata

Tädin lähtö tapahtuu pian. Se on luonnollinen asia; hän on pyytänyt poislähtöä jo jonkin aikaa ja nyt, kun elämä on jo pitkä ja ystävät ja niin monet rakkaat ovat jo menneet, on ajatuksena helpompi ymmärtää. Vaikka ei kuitenkaan. Täti on suvun vanhin - hänen mukanaan menee viimeinen isän suvun, oman perheen jäsen pois.

Kyyhkynkö sulka?

Kuoleman ymmärtäminen ei ole helppoa. Lääkärin toteamus, että kaikki on mustaa sen jälkeen kun henki häviää ruumiista, ei ole kuitenkaan sellainen kun miltä itsestä tuntuu...

Mikä on aika - miten se meihin vaikuttaa; mitä se tarkoittaa, ylipäätään? Missä ovat kaikki he, jotka kerran olivat olemassa, samalla lailla kun minä olen nyt. Juttelimme, hassuttelimme, söimme ja joimme - kävimme veneilemässä, kävelimme saaressa. Keräsimme sieniä, mustikoita yhdessä. Olimme erimieltä jostain, vahvasti samaa mieltä toisesta asiasta. Nyt he eivät ole enää tässä, mutta minne he menivät?

Kaikki tuntuu erilaiselta kuin joskus - vain hetki sitten vai kuinka kauan siitä onkaan... Paljon on tapahtunut; mutta vain minulle itselleni, meidän porukalle. Isot henkilökohtaiset asiat eivät muille näy, muilla elämä menee kuin ennenkin.

Mitä väliä sillä on; työ meni - so what? Mitä millään on väliä, loppujen lopuksi? Ei täällä niin kauan enää kuitenkaan olla - antaa elämän hoitaa homma loppuun... Vai?

Ei, kyllä tässä pitää jotakin yrittää. Jollakin täytyy päivät täyttää - ja täytyyhän lapset hoitaa vaikka muuta ei miettisikään. Parikymmentä vuotta on ollut koko ajan kiire - lasten ja perheen huolto ja hoiva, työn hoitaminen ja kaiken vastuun kantaminen.... Kohtako ei ole enää yhtään mitään mutta elämä kuitenkin tässä, vielä?

Vappuna liehuu lippu salossa hiljaisella pihamaalla

Kävin ajelemassa pyörää - tunnin, pari olin poissa, istuin vanhan talon autiossa pihapiirissä ja katsoin kuinka kevät on tuonut silmuja puihin, leskenlehtiä ja vuokkoja kukkimaan. Lintuja on paljon - näin kaksi rusakkoa toisessa pihapiirissä. Pariskuntako oli, vai äiti ja iso poikanen? Rusakot eivät varmaan muutoin liiku ryhmissä/laumoissa. Samassa pihapiirissä näin tosin viime keväänä viisi rusakkoa samlla kertaa - emon ja ison poikueen. Olivatkohan nämä kaksi samaa porukkaa?

Raitoja, raitoja.

Korjasin lasten puhki käyttämiä villasukkia. Ärsyttää, kun he antavat sukkien pohjiin tulla suuret reiät ennenkuin näyttävät ne minulle - reiät olisi helppo korjata kun reikä on vielä pieni. Nyt neuloin sukan terät kokonaan uusiksi, uudella ja tietenkin hiukan erivärisellä ja erilaatuisella langalla. Yhdeksi vuodeksi uudet sukat siinä sitten taas, käyttöön ensi syksynä! Uusia neuleita olen myös tehnyt - neolominen on selvästi terapiaa - milloin olenkaan viimeksi neulont näin paljon kuin viimeisen puolen vuoden aikana...?

Äitienpäiväviikonloppuna on hautajaiset. Yhden äidin hautajaiset. Seuraavana päivänä, sunnuntaina on sitten äitienpäivä. Ja ehkä meillä on toisetkin hautajaiset toukokuussa.

Elämä on jotakin jota ei nyt kunnolla ymmärrä ja kaikki tuntuu utuisen ja epäselvän kerroksen peittämältä. Vaikea sanoa, mitä tapahtuu ensi viikolla. Tai kuukauden päästä. Ja toisaalta - onko sillä väliäkään? Katsotaan, mitä tapahtuu. Yritetään elää, niin kauan kuin voimme ja saamme.