Oletko harkinnut itsemurhaa?

Pihalla ammutaan - tosin vain vesipyssyillä!

Olin tänään ja eilen kurssilla. Opettelemassa uusia taitoja työelämään - vanha työnantaja antaa mahdollisuuden käydä muutamalla kurssilla siitä hyvästä, että on irtisanonut ensin suuren määrän ihmisiä. Totuuden nimissä on sanottava, että näiden kurssien annista olisi ollut tosi paljon hyötyä monena aikaisempana vuonna työssä ollessa - nyt on epävarmaa, saako näiden kurssien oppia ikinä hyödyntää työelämässä.

Töissä ollessa kaikki koulutusbudjetit olivat jäissä monta vuotta ennenkuin firma ajautui siihen tilaan missä nyt on - viidennes porukasta pellolle.

Kurssi oli Helsingissä. Kuljin kurssipaikalle junalla ja metrolla - jännä kokemus jo sekin; en ole kulkenut metrolla Suomessa vuosikausiin! Useammin olen ollut muiden maiden metroissa - viimeksi Tukholmassa ja Pietarissa. Tuli jännä olo kun kulki metrossa - siellä oli tietenkin kaikki "klassiset elementit" paikoillaan - pissanhajuinen syrjäytynyt mies kerjäämässä rahaa, nuorisojoukko kaljapullojen kanssa, penkille nukahtanut kassi-alma. Ja sitten minulle uusi ihmisryhmä: täysin mustissa kaavuissaan kulkevat musliminaiset - muuta ei ihmisestä näy kun parin sentin rako josta nainen katsoo maailmaa. Kasvot, hiukset ja koko keho peitetty aivan tarkkaan. Säpsähdin ja säikähdin kunnolla kun nainen kääntyi ja näin koko mustan kaapuun verhoutuneen naisen, aivan lähellä liikennevaloissa... Antaakohan tuollainen kaapu turvallisuuden tunteen kun kukaan ei näe mitään ja itse kurkistelee maailmaa ihan vain omasta piilostaan. Tuollainen kaapu tekee elämän kyllä jokseenkin rajoittuneeksi, luulisi - kuinka voi tehdä oikein mitään kun on piilossa noin kokonaan? Missä työpaikassa moisessa asussa voi tehdä töitä ja kuinka voi puhua kellekään jos naamakin on peitetty mustan kankaan taakse? Oma ymmärrys on liian rajoittunut ymmärtämään tällaista, myönnän. Kulttuurit ovat erilaisia ja uskovan musliminaisen ei ole varmaan tarkoituskaan töissä käydä. Mies ja yhteiskunta pitävät heistä huolen.

Tuntemani musliminaiset pukeutuvat aivan samaan tyyliin kuin minäkin, käyvät töissä ja paastoavat ramadanin aikaan. Nämä täyspeittäviin kaapuihin pukeutuvat ovat toista maata.

Hevoskastanja, sireeni
kukassa tänään

Olen aivan käsittämättömän väsynyt ollut jo monta viikkoa. En nuku paljoakaan enempää entiseen verrattuna - mutta väsymys on jotenkin totaalinen. Päätä särkee herkästi ja unen tarve on suuri. Silmät ovat aivan punaiset ja kirvelevät. Juttelin asiasta äidin kanssa - hän on ollut maanantaisen lääkärissä käymänsä keskustelun jälkeen aivan superväsynyt myös. Se on varmasti reaktio huonoon, tai oikeastaan pelottavaan uutiseen. Ihminen ikäänkuin haluaa nukkua, nukkua vaan ja sisin työstää asiaa. Ihminen ei voi tälläisia asioita kuten sairauksia, onnettomuuksia tai vaikka nyt työttömyyden uhkaa tai muuta pelottavaa paeta muuten kuin uneen. Monet menevät juttelemaan vaikkapa kavereille, ystäville tai perheenjäsenille ja osa papille, joku taas lääkärille tai psygologille.

Viimeksimainittuja tapoja tarjotaan meille irtisanotuillekin; työterveysasemalle on lisätty "psygologisen avun resursseja" ja työterveyslääkäri suositteli minulle käymistä juttelemassa myös. Menin sitten, aikani harkittuani. Kellepä tässä voisi oikein muutoin jutella, jos tarvis on - en tietenkään voi lapsia omilla murheilla rasittaa ja kellekä muulle menisinkään puhumaan? Menin siis juttelemaan ja sairaanhoitaja kyseli ja kommentoi puolentoista tunnin aikana aika paljonkin.

Hän kyseli vointia ja ajatuksia, kysäisipä siinä ohimennen olenko tarvinnut unilääkkeitä tai alkoholia tai olenko harkinnut itsemurhaa... En ole mihinkään näistä asioista tukeutunut, tai moisiinn harkinnut ryhtyväni; ainut on varmaan tämä blogin kirjoittelu.

Vähän erikoiselta tuntui toki kysymys voinnista ja itsemurha-ajatuksista hiukan samaan tyyliin kuin sairaanhoitajan voisi ajatella kysyvän, onko ollut flunssaa...



Puistoissa, pihoilla ja teiden varsilla on kukkia, kukkia. Nämä ovat koulun pihalla.

 Jos harkitsisin itsemurhaa, olisin antanut periksi enkä välittäisi omien lasteni tai äidin, sisarusten tilanteesta ja siitä, kuinka heidän elämänsä myös suistuisi raiteiltaan jos päätyisin riistämään itseltäni hengen.

Olen tänään ja aikaisemmin tällä viikolla saanut vastaukset yli puoleen tusinaan työhakemuksia jotka olen lähettänyt avoimiin työpaikkoihin. Kaikkiin on tullut vastaus "EI KIITOS". Yksi hakemus on vielä sisällä, siihen tulee jonkinlainen vastaus toivottavasti ensi viikolla. Toisaalta - kun vastausta ei vielä ole tullut, voi arvata jo, mikä mahdollisuus on; paikan haku päättyi jo maanantaina.

Minulla on ensi viikolla kaksi puolentoista tunnin tapaamista työterveysasemalla vielä: työpsygologin ja työterveyshoidon työvalmennuksen ammattilaisten kanssa. Katsotaan mitä he sanovat... Itsestäni tuntuu, että muulla ei ole väliä kuin sillä, että saisin jostain työtä. Ja pääsisisn tästä kammottavasta väsymyksestä eroon!

Päivä kerralaan. Ihan vain niin. Ja kauniista luonnosta nauttien.

Elämää, urpuja, kuolemaa

Urvut tuulessa

Kevät menee eteenpäin - koivujen valtavat urvut ovat värjäännet koivikot kaukaa katsottuna oranssinpuneratavan ruskeiksi. Kohta hento vihreä jo sitten vaihtuukin hiirenkorvien kasvamisen myötä helenvihreästä tosivihreäksi.

Tänä vuonna on koivuissa kuulemma ollut enemmän urpuja kuin vuosikymmeniin. Luonto on vielä keskeneräisen oloinen - muuttolintuja on jo paljon mutta monet puut ovat vielä aivan paljaita, jossain on vielä luntakin. Tuntuu, että vielä ehtii seurata kevään tuloa mukavasti - vaikka aika keväällä humataakin paljaasta täyteen vehreyteen tosi nopeasti. 

Viikko on mennyt nopeasti. Yritän sopeutua muuttuneeseen elämäntilanteeseen - vaikkakin koko ajan töitä katsellen ja hakemuksia lähetellen. Nyt on tullut mieleen jo tunne, että hakemukset uppoavat tyhjään, mustaan aukkoon. Kun hakemus on lähetetty, ei kuulu mitään takaisin. Kuinka paljon pitäisi soitella perään? Ja jos soittelee, mitä järkevää voisi kysyä ettei vaikuta ihan hölmöltä - hakemusteksteissä kun on yleensä kerrottu valtavan pitkä lista vaadittavia ominaisuuksia, kokemusta ja taitoja. Suurin osa etsii superihmisiä; tätä asiaa voisi varmasti kysellä hiukan "Oletteko ihan tosissanne, etsikktekö tosiaan ihmistä joka osaa kaikki vaadittavat asiat ja taidot? Vai kelpaisiko tällainen normaali ihminen pitkällä kokemuksella?"

Sitten voisi kysellä, kelpaako jo keski-ikään yltänyt ihminen, nainen! Jos nyt moista ilkeää alkaa kyselemään - ehkä ei kannata herättää nukuvaa karhua; huomaavat, että onpa siinä vanha nainen....


Rentukka märässä maailmassaan

Kävin viime viikolla kuuntelemassa työnhakukonsulttia joka oli kutsuttu puhumaan meille työmme menettäville. Hän kehotti miettimään tarkkaan mitä hakee ja kuinka tekstin muotoilee. Kehotti myös miettimään muita mahdollisuuksia varsinaisen palkkatyön tilalle; jo neljä-viisikymppisen voi olla melkoisen vaikea löytää työpaikkaa joten muutakin ansiomahdollisuuksia pitäisi kartoittaa. Itselleni oman yrityksen perustaminen ei tunnu ollenkaan houkuttelevalta - ensin menee rahaa paljon yrityksen perustamiseen ja kaiken juridisen selvittämiseen ja tekemiseen, sitten pitäisi olla tuote tai palvelu jota myydä ja sitten lopulta hankkia asiakkaat. Missään näissä minulla ei ole mitään järjestettynä joten yrittäjyys, ainakin yksin, saanee jäädä!!!

Kevään merkkejä

Oma oloni on kaiken kaikkiaan hyvin nuhjuinen ja höhlä - vaikka kevät on kaunis ja luonto herää.... Mietin kuolemaa, kuolleita ja poisnukkuneita läheisiä ja kun siinä sitten samalla yritän kirjoitella hakemuspapereita, ei se oikein suju... Saan toki tekstiä kirjoitettua mutta kun tiedän, että oma itsensä ja ammattitaitonsa pitää osata myydä niin, että henkilö joka selaa pikakelauksella läpi vaikkapa sata hakemusta, hän pysähtyy juuri minun  hakemukseeni ja toteaa "TÄMÄ ON HYVÄ: kutsutaan haastatteluun" tuntuu ettei ole voimia sen tekemiseen juuri nyt.

Haluaisin oikeastaan levätä ja saada hautajaisasiat mielestä, elämän jotenkin  edes jonkinlaiseen tasapainoon.

Lueskelin vajaa kolme viikkoa sitten kuolleen sukulaiseni kanssa käymää tekstiviestikeskustelua - ja hänen poismenonsa tuntuu yhä aivan käsittämättömältä. Hän eli vielä kolme viikkoa sitten! Olisinpa ollut vielä häneen yhteydessä - vaikka neljä viikkoa sitten, soittanut.... En tiedä miksi se nyt tulee mieleen; miksi olisi hyvä tietää, että juttelimme vain hetki ennen hänen poismenoaan. Meillä oli hyvät välit ja lapsemme ovat hyviä ystävyksiä. Pidimme yhteyttä kerran-pari kuukaudessa. Viime aikoina hiukan enemmän.

Yhtä lailla hän olisi poissa ja minä täällä vaikka olisimmekin jutelleet. Sama tädin kanssa. Olin hänen huoneessaan jokunen päivä ennen hänen poismenoaan - hän nukkui huoneessa syvään hengittäen kun olin siellä. Televisio oli päällä, huoneessa oli rauhallista. En raaskinut herättää häntä.

Hänet haudataan ensi viikonloppuna. Olen luvannut hoitaa kukat ja lukea raamatunlauseen hautajaisissa. Keskimmäinen lapsi soittaa siellä.

"Aika kuluu mietiskellessä, lukiessa, pienessä kotipuuhassa, radiota kuunnellen." Noin serkku kirjoitti viimeisessä viestissään minulle. Toivotteli taas hyviä vointeja, kiitteli viesteistäni. Hän myös kertoi: "Saan vielä pitkään sytostaatteja ja elimistö taistelee sairautta vastaan. Olen silti tällä hetkellä aika hyvässä kunnossa enkä ole ihan masentunutkaan." Loppuun asti hän toivoi ja uskoi parantuvansa ja menevänsä syksyllä töihin, kesällä mökille.

Taivaan sini ja
valkeat pilvet

Viestit ovat vielä puhelimessani, ne tuntuvat eläviltä ja kuin hetki sitten lähetetyiltä. Kuulen hänen äänensä, näen hänet silmieni edessä sellaisena kun hän oli, on aina ollut - tummatukkainen ja hiukan ujonoloinen silti iloinen ja seurallinen ihminen. Lapsena hänellä oli pitkät letit joita kadehdin! Ruskeat silmät katsoivat tarkaan, aina hän kehui asua ja väriä joka oli päällä. Hän kattoi pöydän kauniiksi ja laittoi kauniit kahvikupit, servetit kupin reunaan ja kaapista löytyi aina jotain hyvää ja omatekoista kahvin kanssa nautittavaksi. Ruuanlaitto oli hänelle hyvin mieluista, ruokakutsujen järjestäminen oli hänen "juttunsa". Uuden vuoden ja pääsiäisen ruokakutsut olivat mieluisia tapaamisia - lapset peuhasivat ja aikuiset juttelivat, välillä syötiin ja jossain vaiheessa lapset soittivat viulua. Puhuttiin paljon menneistä sukupolvista, isistä ja isoisistä.

Nyt on kaksi meistä päässyt tiensä päähän. Ovatko he nyt jossain missä kaikki lopulta tapaavat? Mihin menivät - näkevätkö meidät sieltä?

Huh. Tästä miettimisestä pitää päästä irti! Tulee ihan pöpiksi jos yrittää ymmärtää sellaista jota ei pysty mitenkään ymmärtämään. Kun kuolema vierailee lähellä usein, kun ikää kertyy - moni tukeutuu uskontoon ja sen tuomaan lohtuun entistä enemmän. Ymmärrän sen hyvin - uskon tuomaan turvallisuuteen on hyvä kääriytyä; siitä tulee tunne, että tapaamme vielä ja että kuolema ei ole pelottava.

Jumalan kämmenellä
ei pelkää lintunen,
Jumalan kämmenellä
ei pelkää ihminen.
Kaikille tilaa riittää,
kaikille paikkoja on.
Jumalan kämmenellä
ei kukaan ole turvaton.

Eihän kuolema minua pelota. Se tekee vain surulliseksi kun sinne menevät he joiden vielä toivoisi täällä olevan. Läheisten ja rakkaiden, tuttujen ja kaikkien heidän jotka tuntee - heidän kuolemansa pelottaa koska yksin ei halua jäädä tänne. Tulee ontto ja tyhjä olo. Olisi ollut niin mukava jatkaa yhteisiä asioita, tekemistä, puhumista ja juttelemista. Ja lapsi olisi saanut pitää äitinsä, tuttavat ja sukulaiset läheisensä... Se lienee itsekäs toive - eihän elämä mene omien toiveiden mukaan.

Kävelyllä, ajelulla - takkuiset ajatukset selviksi



Ihana mäntymetsän pörröpää. Kukka suojautuu kylmää vastaan pehmeällä nukalla

 Eilen illalla tuttava kertoi kaverinsa vaimosta joka oli "seonnut" kirjaimellisesti vähän aikaa sitten. Oli saanut "kohtauksen ja hyppinyt seinille" ja mies oli vienyt hänet sairaalaan. Vaimo on saanut nyt rauhoittavia lääkkeitä ja on nyt "vähän kummallinen" mutta kotona miehensä kanssa, ei sairaalassa.

Liikenteessä näkee hauskojakin autoja!

Miksi näin oli käynyt? Olen tavannut kyseisen perheen joskus monta vuotta sitten ja ikäiseni nainen oli silloin kovin iloinen ja reipas - niinkuin koko perhe, olivat silloin lähdössä laivalla Tukholmaan jossa osin asuvatkin.

Perheen teini-ikäinen poika joutui kolmisen vuotta sitten pahaan rinneonnettomuuteen lasketellessaan - kaatui ja vammautui sekä ruumiillisesti että henkisesti eikä tule koskaan toipumaan ennalleen. Pojasta piti tulle pienen perheyrityksen osakas ja jatkaja mutta onnettomuus muutti hetkessä kaiken. Puolisot hoitavat nyt - kuten aina ennenkin - yritystä yhdessä. Stressi on kuulemma valtava - velkaa on paljon. Vaimo hoitaa firman raha-asiat ja nyt hänellä pimahti pää, vuosien stressin jälkeen, vaikeuksien keskellä.

Pähkinäpensas. Kaunis keväällä

Luulen, että kaveri kertoi tämän minulle koska pelkää minulle käyvän samoin. Lapsi oli kertonut hänelle aikaisemmin minun joutuneen irtisanotuksei - minulle mies ei tästä itse sanonut mitään. Ei myöskään kuolemantapauksista joista tietää, ja hautajaisjärjestelyistä joita olin viikonloppuna juttelemassa. Mahdollista pimahtaminen onkin; yritän tietenkin purkaa pään sisäistä painetta jotenkin ja elää niin, että en sairastu; lasten takia jos ei muuten. Ja äidin. Ajatukset vaan eivät halua irrota irtisanomisesta, uuden työn hankkimisen vaikeuksista, ja tulevasta elämästä joka on niin epävarma, että henkeä salpaa. Sitten mietin sukulaisia kylmissä ruumiskaapeissaan sairaalan kellarisas - ovatko he samassa paikassa toisiaan lähellä sairaalan alakerrassa kuten olivat elämänsä toisiaan lähellä - välillä kinastellen ja riidellen, yleensä ihan hyvissä väleissä. Nyt molemmat ovat poissa - mutta silti enemmän kuin koskaan meidän vielä elävien ajatuksissa.

Täti tulee huomenna hautausurakoitsijan autolla kirkon siunauskappeliin. Kirkon kellot soivat, viimeinen matka kirkkomaalle alkaa hiljalleen. Siihen kodin kulmille, hautaan jonka äärellä hän on usein omia vanhempiaan ja sisaruksiaan, sukulaisiaan käynyt muistamassa.

Kuoleman käsittämättömyyttä mietin - ja asia palaa mieleen miettimättäkin - paljon. Missä he ovat, ne ihmiset joiden kanssa ihan vasta hetki sitten juteltiin arkisista asioista, juotiin kahvia pöydän ääressä. Vieläkö se kahvipaketti on jääkaapissa jonka sinne viimeksi laitoin kun keitin meille kahvia ja tiskasin kupit sen jälkeen?

Alttarin äärellä

Se, että ei käsitä, ei voi ymmärtää mihin tämä mieli menee, ajatukset ja kaikki se tieto ja kokemus jotka elämässä kerää - se on vain niin ihmeellistä....Aika; se aika joka on nyt mutta jo nyt pois - tulee hulluksi jos miettii.... Kun ei kuitenkaan vastausta ole, ei tule. Ei voi ymmärtää.....

Käyn kävelyllä. Käyn ajelemassa. Metsässä kuljen ja katson kuinka kevät etenee. Silitän kissaa joka on suloinen, kuin se ymmärtäisi minkälaisten asioiden kanssa ajatukset painivat. Se katsoo suoraan silmiin, siristää silmiään. Kehrää, puskee päällää.

Kissan silittäminen parantaa mieltä

Kävin äidin kanssa kahdella kävelyllä, autoajelulla viikonloppuna. Tein hiukan puutarhahommia, haravoin ja puhdistin pois kuivia syysastereita ja muita syksyllä lumien alle jääneitä talven törröttäjiä ja oksia. Hommaa olisi paljon - pitäisi mennä maalle ihan vain aamulla eväiden kanssa ja tehdä päivä töitä, sitten mennä saunan kautta kotiin nukkumaan...

Puutarhassa on kevään tullen paljon töitä. Jos olisi aikaa haravoinnille, mullan tonkimiselle, tuntuisi saavansa aikaan jotain hyödyllistä. Kotipihalta oli naapuri kiskonut kaikki minun kolme vuotta sitten istuttamani kuusen taimet, kaikki kuusi kappaletta, juutineen pois. En ymmärrä miksi hän minua niin inhoaa - nyt on melkein joka viikonloppu jotakin otettu pihalta ppois kun olen pois kotoa. Yritän olla provosoitumatta, völittämättä. Mitä se auttaa - naapuri joko kieltää tekemisensä tai sitten sanoo, että hänellä "taloyhtiön hallituksen jäsenenä on oikeus ja velvollisuus ajatella taloyhtiön parasta ja se, että se sinusta Janika tuntuu vaikealta, on ymmärrettävää. Mutta elämään kuuluu vaikeita asioita. Pienet puut kasvavat isoiksi ja tuhoavat talon."


Jouluruusu kukki jo lumen alla

Kevät etenee ja luonto on valtavan kaunis. Sinivuokkoja, valkovuokkoja, kangasvuokkoja... Puutarhassa iso rypäs jouluruusuja - paljastui lumen alta jossa kukinta oli jo alkanut. Krookuksia, leskenlehtiä - puut ja pensaat täynnä lintujen konsertointia. Tikka hakkaa puuta, sarjatulena. Luonto herää vaikka elämä lähellä, ympärillä sammuu...

Äiti kertoi veljen perheeseen sairaudesta; maksasyöpä on todettu lasten isoäidissä. "Ei kahta ilman kolmatta." Itse olin laskenut oman irtisanomisen kolmanneksi - mutta se ei riittänytkään.

Elämän suuntaa etsimässä



Matkalla - eteenpäin. Mitä on mutkan takana?
Lumi sulaa, kohta puhkeavat hiirenkorvat puihin ja pensaisiin.

 Muutama päivä irtisanomisen jälkeen on mennyt toisaalta sumussa, toisaalta töitä tehden.... Muut irtisanotut joiden kanssa olen jutellut, lopettivat työt siihen paikkaan kun uutisen kuulivat. Minä (hullu?) teen hommiani; kolme projektia on vielä kesken. Ne haluaisin saada valmiiksi ennen lopullista ovien sulkeutumista. Eihän siitä mitään lisäkiitosta (!!!) heru, mutta ihan oman itseni takia sen teen - haluan hoitaa hommat loppuun omalta osaltani vaikka tilanne on mikä on. He, keille työt teen, eivät tiedä että olen irtisanottu. Ajattelin tehdä hommat ja aina kun yksi on valmis, kerron että tämä ole meidän viimeinen yhteinen hommamme. Goodbye!

Olen hakenut töitä. Paljon töitä.

Olen ollut enemmän ja vähemmän poissa tolaltani - mutta yritän elää päivä kerrallaan, muuten sekoan. Vielä saan kuitenkin palkkaa jonkin aikaa ja aikaa selvitellä asioita on, vielä.

Oma orkidea puhkesi
kukkaan perjantaina

Heti tiistaina kun sain irtisanomisilmoituksen, laitoin kolme työnhakuilmoitusta. Istuin pienessä neuvotteluhuoneessa ja hotitelin hommia. En halunnut näyttäytyä kellekään - tuntui, että olin saanut sangollisen sontaa päälleni; hävetti, nolotti ja itkettikin... Itse irtisanomistilanteessa en itkenyt - katsoin vain kun minulle luettiin paperista virallinen irtisanomisilmoitus - viitattiin uuteen firman strategiaan ja korkeisiin kuluihin joita pitää vähentää. Sikis minun on mentävä. Kännykkä ja tietokone pitää luovuttaa tiettynä päivänä, tiettyyn päivään mennessä pitää myös ilmoittaa hyväksyykö irtisanomisen vai ei.

Yhden hakemani työpaikan, tiistain viimeisen, löysin netistä juuri ennen nukkumaanmenoa ja tein nopeasti hakemuksen ja laitoin sen eteenpäin puolenyön jälkeen. Naps - sitten valot pois ja nukkumaan. Ilmoitus oli julkistettu samana päivänä.

Aamulla minulle tuli heti samaiseen työhön liittyen haastattelupyyntö - suostuin tietenkin. Hakuaika päättyy vasta ensi viikon lopulla. Päätimme haastatteluajaksi perjantain klo 17. Haastattelu sovittiin puhelinhaastatteluksi koska haastattelija asuu ja vaikuttaa Etelä-Amerikassa.

Kuinka sitten kävikään - olin puhelinpalaverissa yksin - kukaan ei tullut paikalle. Ei vaikuta kovin hyvältä, ei. Saa nähdä, kuulenko tuolta mitään enää!
-----
Olen ajatellut alkaa liikkumisen ja terveemmät elämäntavat pian. Kävellä tai lenkkeillä useamman kerran viikossa. Hakea töitä innokkaasti, käydä työvoimatoimistossa ja kaikin tavoin ottaa uuden elämän etsimisen tosissaan. En halua odottaa niin kauan, että olen oikeasti jo työttömyyden leimaama.

Haen kuntiin, kaupunkien hommiin, valtiolle ja yksityisiin yrityksiin. Mitään kaihtamatta!

Lapsille kerron asiasta jossain vaiheessa, ehkä viikon päästä. Vappuviikonloppuna. Nyt kerroin äidille ensimmäisenä - ja hän emni aivan "pähkinöiksi" Se on niin rankkaa, että täytyy säännellä kuinka asian kertoo eteenpäin. Täytyy yrittää saada homma siihen tilaan, että voi pian kertoa, että minulla on työtä - älkää huolehtiko, kyllä minä saan teidän hoidettua ja asiani järjestettyä ilman, että kenenkään pitää auttaa! Ymmärrän, että jokaisella on omat huolensa!


Vanha hella on jo vaarallinen

 Viikonloppuna äidin luona paistoin äidille sämpylöitä - ja huomasin, että uunin viereinen kaappi tuli tulikuumaksi kun uuni lämpeni. HUI! Uuni fuskaa, onhan se jo 30 vuotta vanha. Menimme sitten sunnuntaina, tänään, heti kahdentoista jälkeen kauppaan ja tilasimme äidille uuden - se tulee ja asennetaan ensi viikon lopulla paikoilleen, vanha viedään pois. Hyvä kuns aatiin tuollainen käytännön asia hoidettua!
----
Elän elämää varmasti aika lailla keinulautamaisesti tulevat viikot. Ylös - alas. Kaikki poukkoilee kuin tämä teksti. Niin menee mieli nyt. Välillä masentaa, itkettää - tuntuu, että en onnistu missään elämäni jutussa oikein mitenkään - kaikki asiat tökkivät. Sitten välillä tuntuu, että kyllä tämä tästä sutviutuu ja elämä kääntyy parhain päin.

Muutos on mahdollisuus. Osaanko käyttää sen ja tehdä jotain oikein? Mielessä kaikii ex-miehen tuttu lause "Et sinä osaa tehdä mitään oikein. Teet luonnostaan aina kaiken väärin" Jospa saisin tuon vihdoin todistettua vääräksi - itselleni.

Irtisanomiset ovat alkaneet

Vahva runko, juuret syvällä.
Syksy tiputtaa lehtikuusen neulaset.

Hyvä työkaveri on saanut lopputilin, osana firman säästötoimia. Hän on ensimmäinen, jonka kuulen olevan irtisanottu - tällä kierroksella. Tämä aika, kun irtisanomisista kerrotaan, kestää vielä pari viikkoa, jopa yli. Porukka jota on irtisanomisista varoitettu, on varpaillaan. Jotkut ovat masentuneita, huolissaan. Jotkut hakevat apua työterveysasemalta, toiset jäävät sairaslomalle. Osa on kuin mitään ei olisi tapahtumassa - näennäisesti kuin aina ennenkin. Hiljaista on työpaikalla, vaikka töitä on valtavasti. Kahviautomaatille ei kokoonnuta kahvia hakemaan entiseen tapaan.

Monet ovat poissa työpaikalta, työpöydät ovat tyhjinä. Sairaina? Lomalla?

Olen aivan ällikällä lyöty työkaverin kohtalosta - kaikkein vähiten olisin uskonut hänen joutuvan lähtemään. Meillä on yhteinen projekti meneillään jossa hän on keskeisessä osassa. Hänelle itselleen asia tuli täytenä yllätyksenä sen jälkeen kun esimies kutsui hänet irtisanomisia varten varattuun alakerran neuvotteluhuoneeseen kuulemaan "totuus". Tämä työkaveri on iloinen ja erittäin aikaansaava ihminen; tekee paljon töitä ja on saanut johdon tunnustuksia aivan vähän aikaa sitten, uuden vastuualueen vain vajaat puoli vuotta sitten. Tänään kyselin häneltä, kuinka saisimme projektia eteenpäin; jokin jumitti eteenpäinmenoa reilun viikon ajan ja halusin mennä eteenpäin, sada asian loppuun.

Hän kertoi, että johtaja ei enää 10 päivään ole vastannut hänen puheluihinsa eikä meileihinsä. Nyt hän tietää syyn: ei johtaja joka varmasti on tiennyt irtisanomisesta jo pitkään, vastaa enää hänelle. Miten johtaja olisi voinut puhua tulevaisuuden tekemisistä ihmisen kanssa jota on sanomassa irti pikipuolin. Tosin irtisanomisen teki hänen oma esimiehensä joka puolestaan raportoi johtajalle joka ei enää vastannut meileihin eikä puhelimeen.

Tämä työkaverini oli saanut erinomaiset arvosanat edellisessä työarvioissaan ja saavuttanut kaikki tavoitteensa. Nyt harmittaa, että en tehnyt hänen kanssaan toisia, sovittuja projekteja valmiiksi ajoissa. On melkein huono omatunto; nyt ei enää ole mahdollista näitä asiota tehdä. Olisi ollut hienoa saada yhteisiä projekteja valmiiksi ja viestitettyä eteenpän.

Nyt nämä kaikki jäävät tekemättä. Niin kuin moni muukin asia. Saa nähdä, keitä kaikkia vielä joutuu lähtemään  - ja mihin itse tästä joudun ja ajaudun.

Firmassa kustannukset on jäädytetty jopa niin, että jos työpuhelin tai tietokone hajoaa, uutta ei saa hankkia. Koska näissä vanhoissa koneissa ei ole takuutakaan enää jäljellä, on todellinen haaste saada jostakin toimiva kone jolla tehdä työ. Itsellänikin on kierrätyskone - onneksi sellainen sentään löytyi kesällä.

On vaikea elää maailmassa, jossa työpaikka ja siitä saatava palkka takaavat ihmisarvon siinä mielessä, että ilman rahaa ei voi maksaa elämiseen tarvittavia asioita eikä noin ylipäätään kuluttaa ja ilman kuluttamista, ilman rahaa ei voi yhteiskunnassa elää.

Nyt työpaikasta voi joutua pois aivan yllättävästi myös hyvä ja tuottelias työntekijä - koska palkkakustannuksissa pitää säästää. Osakkeenomistajan parasta on ajateltava koko ajan! Yleensä osakekurssit nousevat heti kun irtisanomisuutisia kerrotaan.

Työntekijöitä kutsuttiin joskus työnantajan tärkeimmäksi resurssiksi. Siitä on jo aikaa – joku onnistuu tuon latteuden vieläkin joskus sanomaan ääneen. Nykyään työntekijä kustannus, tai resurssi josta tulevat kulut pitää minimoida. Työntekijällä ihmisenä  ei ole enää väliä, vain tuottavuudella ja sillä, että kassaan saadaan rahaa ja katteet ovat hyvät. Työt joko siirretään tehtäväksi halpamaihin, tai sitten joku toinen työntekijä tekee ne omien töidensä ohella.

Surullista. Tai surkeaa, oikeastaan.

Yritän itsekin keksiä jotakin muuta elannoksi, pian. Tämä odottelu ja pahimman pelkääminen on äärimmäisen raskasta. Äskeinen tieto työkaverilta sai olon matalaksi. Sitä turautumista tänne purin...