Kuuma kesä ja luonto työttömän ilona

Kuuma kesätyö joillakin. Tietöitä on nyt paljon kaupungeissa ja maanteillä.

Kesäkuu loppuu huomenna - ja samalla ilmeisesti kuumat kelit.

Kun mittarissa on lähemmäs 30 astetta, tuntuu oikeasti tosi kuumalta. Liian kuumalta, vaikka kuinka lämpimästä tykkäisikin. Luonto ei taida näillä leveysasteilla, pohjoisella pallonpuliskolla, tällaisesta säästä oikein välittää.

Pari kunnon sadekuuroa - mielellään rauhallista sadetta vaikka pidempääkin, sitten taas aurinkoa - olisi nyt paikallaan.

Luonto auttaa työtöntä työnhakijaa jaksamaan

Mesiangervo jo kukassa

Luonto on ollut kaunis, niinkuin se tietenkin aina on. Nyt, kun olen työtön, olen tehnyt pari kunnon kävelyä koiran kanssa melkein joka päivä.  Aina ei ole kuumuudelta meistä kumpikaan jaksanut pitkää kävedlyä ja koirakin on etsiytynyt varjoon ja rojahtanut siihen läähättämään. Metsässä ja pienemmillä kaduilla ollaan kävelty ja olen haistellut ja katsellut sireenejä, kieloja, alppiruusuja, pihlajan kukkia, marja- ja hedelmäpuiden kukkia.... Ihania, tosiaan. Nyt alkaa olla vihreä kausi luonnossa kun iso osa on kukkinut. Puutarhoissa näkyy pioneja, ruusuja ja jasmikkeita.

Mesiangervo kukkii nyt jo joissain paikoissa, tuoksuu keskikesälle.

Itse olen saanut pidettyä kiinni omasta tavoitteesta: ainakin yksi työhakemus päivässä. Joinain päivinä se  ei millään, ei mitenkään jaksa innostaa mutta olen saanut kuitenkin hakemuksen rustattua. Kun ei ole inspiraation varjoakaan tekemisessä, ei hakemuksestakaan varmasti aina ihan priima tule. Minulla on onneksi muutama hakemus- ja ansioluettelopohja, joita voi aika pienellä vaivalla muunnella eri hommiin.

Rannalla on mahtavan hienoa katsella maisemaa. Härkälinnut uiskentelivat
tuossa mutta kuvaan eivät jääneet. Kuva otettu juhannuksena noin klo 23.

Työnantajan markkinat jylläävät

Ruusujen aika on nyt

Haen erilaisia hommia, kaivelen vapaita työpaikkoja Te-toimiston, Oikotien, Duunitorin ja Monsterin sivuilta ja Facebookista. Tietenkin haen ensisijaisesti sellaisia töitä, joihin oma ammattitaito on hyvä mutta myös muuta. Nyt hakijoita on vain niin paljon, että työnantajilla ei ole mitään vaikeuksia saada juuri prikulleen sellaista työntekijää, kun haluaa. Sellaista, jonka ei tarvitse opetella hommaa yhtään päivää vaan hän on samantien ammattitaitoinen, tehokas ja tuottava. Tämän olen huomannut, kun olen jutellut työnantajien kanssa; jos noin 12-18 ammattiosaamisen vaatimuslistalta puuttuu yksikin osaamisalue tai se ei ole ihan tuore, ei paikkaa saa. Palkka saattaa silti olla vain reilut 2000 euroa kuukaudessa. On totisesti työnantajan markkinat nyt - sen kun valitsee parhaan päältä.!

Märkä talvi oli liikaa Terijoen salavalle ja se kaatui ja joutuu haloiksi

Ehkä sitkeys palkitaan. tai sitten ei. Juhannusta ennen minulle ropisi sähköpostiin iso kasa "Kiitos hakemuksesta mutta valitettavasti valintamme ei nyt kohdistunut sinuun" -viesti. Huomasi, että rekrytoijat olivat lähdössä lomalle ja hoitivat asiat loppuun ja ilmoittelivat hakijoille tilanteen. yhteen hakemaani pikkaan oli 265 hakijaa - kyseessä oli kuitenkin sellainen työpaikka, johon vaatimuksena oli korkeakoulutukinto ja asiantuntijakokemusta vähitään viiden vuoden ajalta. Masentavaa - omalta kannalta.

Vanhat älköön vaivautuko, annetaan työt nuoremmille

Minun vikani on pääasiassa ikä. Näin luulen vaikka sitä ei kukaan sanokaan ja kysyttäessä kieltää. Paitse edellinen esimieheni joka loppukeskustelussa toukokuun lopussa sanoi, että ikäistäni henkilöä on hasteellista palkata edes määräaikaiseen työhön koska ... no koska nyt näin on ja monet luulevat, että kun ihminen on yli 50-vuotias, alkaa kiinnostuksen kohteet  olla muualla kuin työssä ja sairaudet alkavat  vaivata ja sairauspoissaolot ne vasta kalliiksi tulevat.

Juhannusruusu epätarkkana

Näitä ennakkoluuloja vastaan on vaikea taistella. Itse en ole perusterveenä ollut sairaslomalla juuri koskaan - päivä kymmenesssä vuodessa, keskimäärin ja jos flunssaa on ollut, olen tehnyt työn etänä. "Tuo on poikkeus" sanoi tähän ex-pomo ja myönsi, että olen terve ja pirteä ikäisekseni (!!!).

Hän sitten palkkasi tiimiinsä 27-vuotiaan vasta valmistuneen naisen työhön, jota itseklin hain ja jonka olisin pystynyt hoitamaan. Kyseessä oli 9 kuukauden määräaikainen pesti.

Reilu kolmekymppinen tuore esimies palkkaa toki omaan tiimiinsä mieluummin nuoren naisen kuin kokeneen, itseään vanhemman henkilön. Äitinsä ikäisen. Huoh. Tätäkään ei takuulla saa sanoa  mutta sanoinpa nyt kuitenkin.

Pihan Kultasade oli reilu viikko  sitten mahtavan hienossa kukassa.

Suuntaan nyt parin viikon työnhausta vapaalle lomalle maalle - vaikka metsien marjat eivät vielä olekaan kypsyneet.

Sateita ja uutta työtä odotellessa!

Elokuussa alkaa koulu - entäpä uusi työ?

Aurinko laskee saaren taa. Haikeaa, joko se on laskenut minunkin yli ja ohi?

Elokuun pimeät illat ovat täällä. Aamulla ruoho on yön kosteudesta niin märkää, että jalat kastuvat hetkessä. Heinäsirkat ja hepokatit sirittävät innokkaasti, perhosten syys-sukupolvi liihottelee innokkaasti kirkkaissa kukissa. Tänä kesänä on saanut tutustua tosi isoon määrään innokkaita hyönteisiä; sudenkorentojakin on ollut todella paljon, ja on vieläkin.

Loppukesän neitoperhonen imee siinä mettä. Kaunis on!

Luontoa tässä on ehtinyt katselemaan ja haistelemaan oikein kunnolla kun työtä ei vaan millään meinaa löytyä. Juuri ennen tämän kirjoittamisen aloittamista pusasin hakemuksen työpaikkaan jonka tosi mielelläni haluaisin. Tuollaisia hakemuksia on tullut tehtyä kesän aikana lähes kolmekymmentä - innokkaasti isken kiinni työpaikkailmoituksiin, soittelen paikkaan jos hyvää kysyttävää keksin ja jos sinne voi soittaa (aina ei voi) ja sitten kirjoittelen hakemuksen, tarkistan, onko CV sopivassa kunnossa tähän paikkaan - ja klik, lähetän hakemuksen.

Hakemuksen lähettämisen jälkeen tulee automaatin lähettämä kiitos hakemuksesta sähköpostiin. Sitten ei yleensä kuulukaan mitään. Olen tosi paljon miettinyt, miksi en kelpaa haastatteluun tai työntekijäksi; tietenkin ymmärrän, että työttömyys maassa on suurta ja jokaiseen työpaikkaan tulee kymmenittäin, jopa sadoittain hakemuksia. Mutta että minuun ei olla yhteydessä edes silloin kuin ihan aikuisten aidon oikeasti olen halutussa työtehtävissä hyvä, joskus ihan huippu-ammattilainen - ja sen olen selkeästi kertonut hakemuksessa.

Ukonhattu ja viinimarja;
loppukesän väriläiskät jotka tässä piiloutuneina vihreyteen

Kävin tänään työvoimatoimiston minulle osoittaman neuvojan pakeilla. Nuori naisihminen voivottelee  kanssani työmarkkinoiden vaikeutta; ei hän minua osaa auttaa, mutta hänen työnsä on jutella kanssani tunnin verran joka viikko, kymmenen kertaa. Pitkään töitä hakeneille aktiivisille työttömille on varattu jostain budjetista rahaa tällaiseen. Voi totisesti miettiä, mitä varten - mutta ehkä tämä auttaa joitakuita! Yritän suhtautua asiaan positiivisesti; voihan olla, että löydämme kultajyvän jostain, kun oikein nokimme! Usein ne työt, joita tämä tukijani ehdottaa, ovat sellaisia, joihin olen jo laittanut hakemuksen; hän etsii paikkoja netistä minulle - ja löydän ne tietenkin sieltä itsekin, koska olen työtön, joka oikeasti etsii työtä. Hän totesikin minulle tänään, että hän pystyy auttamaan paremmin sellaisia kouluja käymättömiä työttömiä jotka eivät itse jaksa oikein työpaikkoja etsiä. Niinpä.

Lahottajasieni on vallannut pihanurmen ja sireenipensaat.
Tuoreena näyttää tältä, sitten haisee tosi pahalta!

Heinäkuussa emme tavanneet kun hän oli lomalla - tänään taas tapasimme hänen huoneessaan jossa ilmastointi oli saanut tilan jääkylmäksi. "Älä nyt luovuta vielä" hän aneli, kun kerroin kuinka toivottomalta tämä jatkuva työnhaku tuntuu. No, ehkä sinnittelen vaikkapa vain hänen takiaan - tuleehan hänelle selkeästi kerrottavaa omiin tiimi-palavereihin joissa käyvät asiakkuuksiaan läpi. Hän kertoi tänään, että neljä hänen asiakkaistaan on saanut kesällä töitä. Yksi on kattopeltiseppä, toinen maahanmuuttaja joka on saanut siivoustyötä. Kahden muun työstä en tiedä - ovat kuulemma suorittavan tason ihmisiä toisin kuin minä, jonka ongelma on ikä ja liian suuri kokemus asiantuntija-hommista jota kukaan ei halua palkata enää töihin; ikää ja kokemusta on liikaa.

Millä elätän itseni, kotona asuvan nuoren ja eläimet - sitä mietin suurimman osan valveillaoloajasta - ja öisinkin, puoliunessa. Rahat on niin loppu kun olla voi - sieniä, marjoja ja puuroa on syöty jo niin, että korvista pursuaa. Kaupassa ei voi juurikaan käydä. Mitä kohta, kun koulu alkaa? Miten maksan sähkölaskut ja kaiken muun - vaikka mitään varsinaisesti ei ostaisikaan?

Neitoperho ja toinen, jota en tunne. Näitä on paljon liihottelemassa pihan kukissa.

F.E.C. - orjatyötä vai koulutusta?

Työttömän työnhakijan kortti, näytettävä ja täytettävä TE-toimistossa.

Luin aamulla artikkelin ilmaislehdestä. Siinä tuohtunut kirjoittaja otti esiin pienet palkat ja kuinka Suomeenkin on tullut palkkaköyhälistöä – se, että työstö saa niin pientä palkkaa, että sillä ei elä. Suomessa, niinkuin muuallakin, on yhä yleisempää, että vaikka tekisit kokopäiväistä työtä, ei asumiskulujen jälkeen juuri muuhun rahaa jää. Kuinka maksaa matkakulut, ruoka, sähkö ja vaatteet, jos palkka on reilu tuhat euroa brutto kuukaudessa? Jotkut käyvät hakemassa sosiaalitukea joka auttaa pärjäämisessä – mutta jos satut omistamaan vaikka auton, olipa se kuinka vanha hyvänsä, ei rahaa sossusta tipu. Mitään ei saa omistaa – jos asuu asunnossa josta maksaa pankille korkoa ja lyhennyksiä, ei silloinkaan ole mitään mahdollisuuksia saada tukea, vaikka vuokralla asuminen tulisi kalliimmaksi.

Itse olen köyhä, uus-köyhä. Työtön yksinhuoltaja. En osaa köyhyyttäni oikeasti ääneen kertoa. Miksi pitäisikään? Jollei siinä ole varsinaisesti hävettävää niin ei siinä ole kyllä minkäänlaista ylpeilyn aihettakaan. Vajaan kahden vuoden työttömyyden jälkeen minulla on useita tuttavia samassa asemassa – työttömiä työnhakijoita jotka hakevat töitä pari-kolme tuntia päivässä, vähintään. Mieliala poukkoilee, epätoivo meinaa välillä viedä mennessään. Elämän rytmi on sekaisin tai se on muuttunut omituiseksi yöelämäksi. Silti, aktiivisesti, joka päivä he tutkivat avointen työpaikkojen sivustot, soittelevat ja lähettelevät avoimia hakemuksia ja tarjoavat työvoimaansa yritysten, kuntien ja valtion käyttöön. Työvoimatoimistojen alati kasvava asiakaskunta kampaa myös mol.fi –sivustolta muita mahdollisuuksia päästä jollain lailla työn syrjään kiinni kuin työllisytymällä suoraan: työllistyminen tässä ajassa kun lama tuntuu vain syvenevän ja YT-neuvottelut ovat arkipäivää melkein jokaikisellä työpaikalla on melkein mahdotonta.

Silti yrityksissä on tekemätöntä työtä vaikka kuinka paljon. Tietenkin on, kun suuri osa henkilöstökuluista on tuotannollis-taloudellisista syistä leikattu pois, eli porukkaa on irtisanottu. Näihin tekemättömiin töihin on nyt löytynyt mahtava, uusi ratkaisu: pyydetään työtön ihminen tekemään nämä työt, palkatta mutta niin, että henkilö saa pitää työttömyyskorvauksensa. Vastikkeellinen työttömyystuki ja työttömuustukien passivoiva vaikutus pulpahtelevat aika ajoin keskusteluun – kun työttömyys kasvaa jatkuvasti ja työtä ei yksinkertaisesti ole, kun jokaiseen avoimeen työpaikkaan tulee kymmeniä tai satoja hakemuksia, on hankala ymmärtää kuinka työttömät voisivat saada työtä tehdäkeseen, edes palkatta.

Näytähän TE-asiakaskorttisi!

Työttömien työvelvoitteesta on puhuttu ja kirjoitettu jonkin verran – monet sitä vastustavat. Puolueet suhtautuvat asiaan omalla normaalijakaumallaan, oikeisto-vasemmisto-linja pitää.

Mitä tapahtuu, jos töihin otetaan työtön ja samalla vähenevät työt työllisiltä entistä enemmän – onko meillä kohta pelkkä työttömien armeija tekemässä kaikki työt, työttömyyskorvausta vastaan? Hyvä juttu monelle työn antajalle, toki. Saataisiin työkustannukset alas; viis muusta.

Uudenmaan Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus on luonut työttömien iloksi tuotemerkin FEC (Further Educated with Companies) jolla saadaan työttömät puoleksi vuodeksi työvoimakoulutuksen nimellä ja työttömuusturvaansa menettämättä töihin. Mukaan on otettu lukuisa määrä erilaisia konsulttiyrityksiä ja koulutuslaitoksia Aalto yliopistosta lähtien tarjoamaan koulutusta joltakin tietyltä, työttömän osaamista tukevalta alalta. Kun työtön henkilö hyväksytään koulutukseen, hänen tulee etsiä joko itse tai yhteistyössä koulutus-laitoksen kanssa itselleen työpaikka jossa voi työskennellä. Työpaikan ei tarvitse maksaa työntekijälle palkkaa mutta koulutuslaitokselle maksetaan jokin summa – yleensä 3000-7000 euroa kuuden kuukauden työllistämisestä. Koulutuslaitokselle tämä on oiva tapa saada rahoitusta, työtön taas saa etuna merkinnän ansioluetteloon työssäolosta – ja hyvän mielen, kun pääsee työhön ja saa tuntea itsensä tarpeelliseksi.

FEC-koulutuksen tarkoitus on työllistää henkilö puolen vuoden palkattoman ”koeajan” jälkeen vakinaisesti – mutta näin käy harvoin. Mutta saahan työtön puolen vuoden jaksosta joka tapauksessa kokemusta ja mahdollisuuden kuulua työyhteisöön, osallistua työyhteisön elämään. Monet saavat työpaikalta myös lounas-setelin tai oikeuden käydä ruokalassa syömässä ja nauttia kahvia työpaikan kahvitilassa. Koulutuksen aikana työtön saa oman normaalin työttömuustuen lisäksi 9 euroa kulukorvausta päivässä. Kulukorvaus samoin kuin työttömyystuki ovat veronalaista tuloa; työttömyystuen veroprosentti on 2 prosenttiyksikköä työstä saatavaa vastaavansuuruista ansiotuloa korkeampi.

Katkeruutta koulutukseen osallistujien joukossa heräättää usein se, että työntekijän annetaan uskoa aivan kuuden kuukauden loppumetreille saakka, että mahdollisuus vakinaiseen työpaikkaan on olemassa. Tämä on työnantajan taholta taktista: jos yrityksessä uurastava henkilö uskoo, että hän saa palkallisen työpaikan puolen vuoden jakson jälkeen, hän tekee ahkerammin ja antaumuksella työtä – jos hän taas tietää jäävänsä työttömäksi, ei työntekoon ole samanlaista motivaatiota.

Olen itse hakenut viime kuukausina kuutta-seitsemää eri FEC-koulutusta. Yksi koulutuspaikka on sadan kilometrin päässä eikä sinne pääse julkisilla kulkuneuvoilla. Autolla kulkeminen tulee itselleni liian kalliiksi joten sitä tuskin tulisin ottamaan vastaan. Yhden vastauksen hakemukseen sain pari päivää sitten; minua ei oltu hyväksytty kurssille. Motiivina oli ”Syy: kurssille oli enemmän hakijoita kuin koulutspaikkoja.” Näin älytöntä syytä hylkäykselle en ole vielä saanutkaan, mistään!

Jokatapauksessa toivon pääseväni tekemään työtä jonnekin, olemaan hyödyllinen ja pitämään yllä työkykyäni ja osaamistani. Siksi olen hakeutunut FEC-koulutuksiin ahkerasti – vaikka sukulaiset ja tuttavat pitävät tämänkaltaista toimintaa puhtaana orjatyönä ja kehoittavat käyttämään järkeä: Miksi menisit tekemään ilmaista työtä firmaan – ne rahat menevät sitten johdon palkkoihin ja osinkoihin.”

No, niinhän ne menevät. Itselläni on kuitenkin toinen agenda – rahaa tarvitsen itsekin tosi kipeästi, mutta jos sitä ei voi saada, niin töitä sitten ainakin. Vaikka ilmaiseksi. Tai, niinkuin siinä loppujen lopuksi käy: maksan työssäkäynnistä jos kuljen julkisissa kulkuneuvoilla päivittäin työpaikalle. Kulut ovat vähintään 15 euroa päivässä ja kulukorvaus on 9 euroa. Työtön ei saa vähentää matkakuluja verotuksesta, kertoi TE-toimiston virkailija – hmm, kuinka työtön voisi vähentää työmatkakuluja? Absurdi ajatus!

Työssäkäyvä työtön ei ole vitsi. Suomessa on sellaisiakin ihmeitä paljon. Palkatta työssä käyden usein ilman ruoka- tms etuja työstään saaden.  

Oli miten oli - itse toivon, että saan FEC-paikan ja saan olla edes hetken työntekijänä.

Pizzaa ja käsitöitä, kävelyä ja loikoilua; lomaväsymystä ilmassa

Loppiaisena kuusi ulos!

Jouluaika alkaa hiipua kohti loppuaan. Hyvä niin; tänä vuonna joulu on tuntunut kestävän tavallista kauemmin. Loppiainen on huomenna eikä Nuutin päivään tarvitse tänä vuonna odottaa, että raaskii heittää joulun kotoa ulos.

Tähän mielialaan on kaksi syytä: lapsen loma koulusta on kestänyt jo yli kaksi viikkoa ja pitkälle päivään nukkuva ja sen jälkeen kavereita kotona kestivä ja uutta bassolaitettaan kunnon volyymeilla soittava nuori kaveineen käy aika ajoin hermon päälle. Menen kyllä usein kirjastoo tai kävelylle kun kotona alkaa olla liian meluisaa - mutta silti.

Pääsyy omaan hermostuneeseen olotilaan on tietenkin tämä never-ending työttömyys.... Se syö, ja se syö kunnolla. Päätä, hermoja, siskuntaa ja koko kroppaa. Miten voi olla olemassa näin, ilman että tekee jotain ansaitakseen itse työllään itsensä ja lapsensa elättämisen??? Miksi ei kukaan ota töihin, vaikka kuinka sitä pyydän ja kinua?

Kävin tänään kävelyllä ollessani uimahallilla ja luin siellä sanomalehdet. Lehdessä näin jutun, että Norjasta, etenkin Pohjois-Norjasta saa suomalainen helposti töitä.  Luultavassti tämä koskee ennenkaikkea nuoria ihmisiä ja töinä on todennäköisesti suorittavaa työtä johon on saatu oppia ammattikoulun kursseilta, mutta silti aion ottaa tästä selvää... Pakkohan tässä on jotakin keksiä!

Sarjasta sukkia Janikan neulomosta on tänään valmistunut
tällainen paksu raitapari. Taatusti lämmin!

Päivät menevät kotihommia tehden, työpaikkahakemuksia kirjoitellen ja käsitöitä rustaillen. Kivaa juu, jos vain elämään sisältyisi muutakin. No, valittaa ei saa; yritän ja teen parhaani koko ajan työn saamiseksi ja yritän ajatella, että nyt on kaikki hyvin kun on vielä koti jossa on lämmin ja ruokaa jota syödä. Lapsilla ja eläimillä on kaikki hyvin, ainakin omasta näkökulmasta katsottuna. Ja itsekin olen terve.

Ruuanlaitto rytmittää päivää


Lapsen pizza oman maun  mukaan.
Kuulemma tosi hyvä!

Pizzaa on tehty. Tehty taikina, kaulittu ja päälliset valmistettu, paistettu kaksi uunipellilistä herkkua. Tehtiin kaksi erilaista; lapsen ehdotuksesta hommaan ryhdyttiin ja hänen toiveensa oli kanapizza. Moista en ole itse ennen tehnyt; piti hiukan katsoa kuinka kanan liha tässä toimii; no, paistoin sen ja maustoin pannulla - varoin, ettei se kuivunut liikaa. Oli kuulemma yhtä hyvää kun kaverin pizzeriasta hankkima syksyllä jota oli saanut maistaa.

En suostu ostamaan pizzerioiden ruokia; niihin en vähiä rahojani laita - ovat huonoja ja maksavat omalle kukkarolle ihan liikaa vaikka lehdissä sanotaan, että alle kuusi euroa maksavat pizzat on tehty orjatyönä ja huonoista aineista. Voihan se totta ollakin, tiedä häntä. Kotona kaksi peltipizzaa eivät yhteensä maksa kuin jonkun euron yhteensä - mutta kotona ei makseta kellekään palkkaa - ja myönnän, että tähän pizzaleivontaan monet ainekset olivat kaappiin jo ajat sitten hankittuja. Hauskaa oli, että "löysin" puoli pussia katkarapuja pakasteesta! Lisäksi lapsen pizzan kana oli -30 prosentin alennuslaatikosta josta saamme vielä huomiseksi erillisen kana-aterian bonuksena; kolmen kanafileen hinta oli alle kolme euroa. Mutta tämä nyt on sitä tavallista huushollausta kun pitää saada rahat riittämään. Loppukuussa ruokalistalle tulevat puuro, hernekeitto ja paistetut perunat munakkaan täytteenä, kalapuikot sekä keitetty makaroni ketsupilla ja voilla.

Äidin pizzan täytteet; jee!

Lapsi siis itse kaulitsi itselleen oman pohjansa, laittoi tomaattikastikkeen, kanapalat, mausteet ja juuston ja hips, pelti uuniin. Sillä aikaa äiti kaiveli kaikkea hyvää kaapista - kolme tomaattia oli ostettu juuston ohella kaupasta. Mustia oliiveja ,vähän rapuja ja artisokan sydämiä. Kastikkeeseen sipulia ja valkosipulia sekä yrttejä.

 

Näin siihen ladotiin täytettä, vesi kielellä jo tässä vaiheessa...

Ja kylläpä tuli hyvät pizzat meille! Molemmat olimme tyytyväisiä aikaansaannoksiimme! Kaksi päivää näitä söimme ja vatsat ovat olleet pinkeinä.

Kuvaa valmiista omasta kaunokaisestani en muistanut ottaa. Nälkä oli kuin ravihevosella juoksun jälkeen joten en kuvausta muistanut ollenkaan.

Ilon tuo elämään pienet asiat. Kuten hyvä ruoka!

... ja lopuksi juusto. Sitten uuniin.

 

Uusi vuosi ilman lunta: uudet suunnitelmat piristävät!

Tämä luontokappale ilmestyi elämään noin kuukausi sitten.
Hieno kaveri, tumma fasaaninaaras jota odotan päivittäin!

Uusi vuosiluku allakassa - muutoin vielä maailma samanlainen kuin eilen tai viikko, kuukausi sitten. Eihän maailmanmeno tietenkään muutu vain sen takia, että kalenterissa käännetään sivu tai siirrytään uuteen kalenteriin. Ei se muutu syntymäpäivänäkään, edes pyöreitä täytettäessä.

Silti on hyvä aika ajoin pysähtyä ja summata, missä mennään ja mikä on hyvin - ja mitä voisi muuttaa - elämässä, omassa ympäristössä, omissa asenteissa ja tekemisissään.

Omassa elämässä on ollut aika ankea vuosi, noin yleisesti ajatellen. Musta, kuin joulukuun illat ja yöt. Mihinkään ei näe, missään ei ole valonpilkahdusta. On kuin pitkällä metsätiellä autolla ajaessa, viimeksi muutama päivä sitten kun ajoin pilkkopimeän maiseman halki eivätkä auton valot tuntu
neet näyttävän tietä eteenpäin kuin hädin tuskin muutaman kymmenen metriä tihuuttavan, tuhnuisen sateen läpi.

Pelko tulevasta on kamala; olen ollut niin kauan ilman työtä - toki olen ollut "harjoittelijana" eli työllisyystuettuna, palkattomana työntekijänä yrityksessä reilut puoli vuotta, mutta sitä ei lasketa koska palkaa ei työstä makseta. Työnteko maisutuisi; ihan hyvin viihdyin harjoittelijana - sana on kamala; olen tehnyt vastaavankaltaisia töitä yli 25 vuotta, mutta koska olen joutunut työttömäksi, oletetaan minun olevan osaamaton ja onneton tunari joten saan nimikkeen harjoittelija tai opiskelija töiden tekemisestä joita olen tehnyt niin asiantuntijana kuin esimiehenä. No, eipä tässä ole varaa pullioida ja nöyryys elämässä ei varmasti tee pahaa... Olen kuitenkin jo yli 50-vuotias ja hiljalleen on joka tapauksessa uskottava, että elämä kuuluu nuoremmille.

Nyt kun tuo harjoittelutyökin on mennyttä aikaa, etsin hullun lailla töitä taas niin hakemuksia lähettämällä kuin työnanatajia ja puolituttuja kontaktoiden. Pakko uskoa, että onnistaa, jossain vaiheessa. Muutenhan ei kannata yrittääkään.

Eilen päättynyt vuosi päättyi tummana ja mustana kuin kynnöksellä oleva pelto. Mutasena ja rapaisena, pimeänä ja synkeänä. Mutta kynnös alkaa elää hiljalleen, kun valo osuu siihen ja mullan alla olevan elämä tulee näkyviin. Niin toivon käyvän Suomen talouselämälle, omille sukulaisille ja lapsille. Ja itselleni.

Aloitan tämän blogin yli puolen vuoden tauon jälkeen. Tai oikeammin: jatkan  Jatkan kirjoitteluani tänne; olen kaivannut tätä kanavaa mutta en ole osannut tarttua siihen kiinni kun kerran lopetin. No, lopetin aikaisemminkin, jäätyäni työttömäksi. Välillä on tarve vetäytyä luolan perukoille nuolemaan haavoja.... Sitten taas yritetään eteenpäin!

Kippis vuodelle 2014!

Jatkan myös toista työhön liittyvää blogiani; sekin on ollut retuperällä. Outoa, kun voimat häviävät jonnekin vaikka kaiken järjen mukaan työttömällä on aikaa liian kanssa. Mutta silti ei menaa mitään jaksaa; tuntuu, kuin olisi ikiuupumus päällä. Väsyttää, välillä itkettää. Tekee mieli heittäytyä meren aaltoihin, kävellä heikoilla jäillä. Mutta ei sitten saakaan aikaiseksi, edes sitä. Väsyttää vaan niin sairaasti.

Tämä blogi olkoon omien ajatusteni purkaamo, henkireikä. Toinen on se virallinen blogi jolla haluan antaa näkyvyyttä omalle työtä hakevalle ammattipersoonalleni. Tässä kirjoittaa Janika, ihminen, äiti ja sinkku-nainen joka yrittää luovia elämän karikoissa. Toinen blogisti on virtaviivaisempi ja herkeämättä omaa ammattikenttää seuraava ihminen joka osaa, tietää ja sanoo sen ääneen!!!

Loppuun vielä onnittelut tänään, 1.1.2014 77-vuotis-syntymäpäiviään viettävälle Lenita Airistolle. Tai no, omiensa sanojensa mukaan hän ei vietä pakkojuhlia: Unohda syntymäpäivät! Jos ei elämässä mitään muuta tapahdu niin kyllä on surkeaa. Jep, jep. Hyvä niin - noin timminä ja topakkana kun jaksaa maailmaa opastaa ja seisoa  omilla jaloillaan, niin hyvä!

Lenita toivoo naisille parempaa uutta vuotta - siihen toiveeseen yhdyn täysin rinnoin!

Hyvää uutta vuotta siis kaikille, Lenitalle ja muille! Epäonnen luku 13 on poissa päiväjärjestyksestä; nyt mennään valoa kohti: tervetuloa 14! Töitä toivon kaikille työttömille, ainakin kaikille meille jotka töitä tehdä haluamme ja sillä itsemme ja perheemme elättää!

Palmusunnuntaina alkaa hiljainen viikko

Palmusunnuntai. Aurinko paistaa ja sää on hieno. Meillä ei tänään käynyt yhtään virpojaa eikä tänä vuonna kukaan omista lapsista enää virvo. Viime vuonna vielä virpoi - viime vuonna meillä askarreltiin vielä kymmeniä virpomavitsoja. Se aika on nyt ohi - haikeaa.

Mielen on muutenkin vallannut outo haikeus ja olon apeus. Miksi tehdä mitään, miksi yrittää ja pusertaa kun mikään ei tunnu johtavan mihinkään. Töitä en saa vaikka miten töitä haen. Olen yksin kodissa ja kaupungilla, teiden vierustoilla ja metsäpoluilla – aina vain yksin.

Elämä on kaunista mutta oma olo sellainen, että voisi jo muualle tästä joutaa... Mietin viime vuoden palmusunnuntaita jolloin juttelin vielä kahden sen jälkeen maailmasta poistuneen sukulaisen kanssa. Maailma on nyt erilainen samlla kun se on ihan samanlainen.... Yhden ja kahden kohdalla voi tapahtua maailmanloppu, muutn maailma menee eteenpäin kuin aina ennenkin.

Katselen luontoa ja kukkia. Kukkia ja kaikkea luontoon liittyvää rakastan yli kaiken. Kaikki kaunis antaa voimaa ja virtaa – ja se saa myös monet muut - varsinkin suvun miehet jotka ovat vahvoja ja menestyviä, kunnollisia ja asiansa osaavia – naureskelemaan. Olen kukkia ja hyönteisiä ihaileva täti.

Keittiön pöydän kulmalla on ruukku jossa pikkunarsissit avaavat kohta nuppunsa. Ruukuissa on ruohon siemeniä; pääsiäispyhiksi niihin kasvaa vihreä pikku-nurmi, pääsiäisruoho. Lasisessa vaasissa omenapuun oksat avaavat nuppuja, tulisko niihin pienet tuoksuvat kukat pääsiäiseksi?

Nukuttaa ja olo on kuin hakatulla madolla, vaikka en ole muuta tehnyt kuin kotihommia ja ruokaa lapsille laittanut. Tämä on sitä masennusta joka seuraa ”vääjäämättä” työnhakijaa joka tekee työtä työnsaannin eteen mutta mitään ei tapahdu.

Olen unohtunut tänne nurkkiini – eikä kukaan kaipaa missään, millään lailla. Voisin poistua vasemmalle aivan hienosti – jollei noita lapsia ja omaa äitiä olisi. Miksi pitää näin kitua ja kärvistellä – jollei minusta tosiaan ole mitään iloa enää kellekään, mitenkään? Onko enää koskaan, missään - kellekään?

Yritetään vielä. Yritän jaksaa. Vielä en asu sillan tai veneen alla – mutta kaukana ei ole se aika enää.

Köyhyys - mitä se on?

Työttömän kasvattamia kukkia ja lapsen kissa

Työttömällä on aikaa - näin ainakin itse olen asian päättänyt. Päivät tosin vain kulkevat, menevät mailleen siinä kuin ennenkin, kun vielä töissä kävin. Nyt ei saa aikaan tulosta, ei kasvata osakkeenomistajien varallisuutta. Eikä hanki itselleen ja perheelleen rahaa elämiseen. Ei tee mitään hyödyllistä, on vain.

Rahat ovat lopussa - tänään söin puolikkaan kukkakaalin ja kaksi siivua ruisleipää. Eilen söin makaroonilaatikkoa. Lapsille teen ruokaa, aina mahdolisimman halpaa. Itselle ruoka ei maistu juurikaan. Vuosia vanhat farkut mahtuvat jo jalkaan - paino on selvästi pudonnut.

Elämäntilanne ahdistaa – mutta joka päivä olisi tietenkin hyvä toimia niin, että illalla tuntee saaneensa edes jotakin aikaiseksi. Vaikka lähetettyä työhakemuksia, juteltua TE-toimiston virkailijan kanssa, käytyä kursseilla. Opiskelleen jotakin josta on edes hiukan jotakin hyötyä – jotenkin, jossain. Ehkä.

Herään aamuisin kuuden ja seitsemän välillä, laitan aamupalaa kouluun lähtijälle ja itselleni. Sitten petaan sängyn, puuhailen kotona keräillen tavaroita paikoilleen, pesten pyykkiä ja järjestelen huushollia. Niinkuin naiset ja varsinkin äidit ovat kautta sukupolvien tehneet.

Aamun lehti olisi kiva lukea keittiön pöydän ääressä, kahvimukin ja ruisleipäviipaleiden kanssa. Mutta lehden lukeminen kotipöydän ääressä on kallista joten peruin lehden tilauksen jo kuukausia sitten – vaikka juuri nyt se olisi erityisen kiva lukea kun on aikaa lukea ja pohdiskella asioita. Nyt sitten kuuntelen radiota ja lueskelen jotaikin muuta kahvin kanssa - ilmaisjakelulehtiä tai kirjaa, esimerkiksi. 

Olen ottanut tavaksi pyöräillä kirjastoon muutaman kerran viikossa. Kirjastoon tulevat melkein kaikki lehdet joita haluaa lukea ja seurata - sinne tulee myös iltapäivälehdet joka oli jonkinasteinen yllätys itselleni. Ajattelin, että ne eivät ole laadullisesti selllaista aineistoa johon kannattaa kuntalaisten rahoja laittaa - mutta sinne nyt näyttävät tulevan. Ja ovat suosittuja myös, aina jollakin luettavana. 

Perjantaina vietin aikaa pitkään tuttujen lehtien äärellä. Helsingin Sanomat, Kauppalehti, paikalliset sanomalehdet, Suomen Kuvalehti, Kotiliesi, Me Naiset, Talouselämä, Parish Match, Pellervo... Lehti toisensa perään.

Kaksi toisistaan hyvin erilaista juttua köyhyydestä jäi päällimmäisenä mieleen. Naistenlehden ja asialehden juttujen fokus on hyvin kaukana toisistaan - toinen kepeä ja ja toinen realistisen tummasävyinen.

Me Naisten jutussa toimittaja eli elokuun lopussa jonkin aikaa  "teeskenneltynä" köyhänä ja raportoi miltä tuntuu elää kun rahaa ei ole oikein mihinkään. Kun juttu alkaa, kukkarossa on vain muutama euro jolla pitäisi elää viisi päivää ja kaapissa näkkileipää ja makarooneja.  

Jos joutuu elämäään vähällä rahalla vähän kuin leikisti, tietäen, että homma kestää tietyn ajan ja sitten voi taas elää kuten ennenkin, ei voi tietenkään mitenkään päästä sisään siihen epätoivoon ja apeuteen jonka kokee jos elää siinä tilanteessa jatkuvasti. Ei siinä kaverit soittele ja kysele leffaan niinkuin toimittajalle joka ei sitten voinut lähteä.... Hmmm?  

Harvalla työttömällä ja köyhällä on sellaista sosiaalista verkostoa, kavereita ja tuttuja kuin työssäkäyvillä. Harrastamassa ei voi juurikaan käydä - siis maksullisissa jumpissa, kerhoissa ja muussa sen kaltaisessa.  Köyhyys tekee usein yksinäiseksi ja itsekin haluaa usein olla vaan – mitään ei voi kuitenkaan tehdä kun kaikki maksaa. Oma tilanne hävettää - itsekään en halua näyttäytyä lasten kavereiden vanhemmille työttömän ja varattoman ominaisuudessa - päinvastoin, teen kaikkeni, että antaisin dynaamisen ja pärjäävän mielikuvan.  

Onhan köhiä tietenkin erilaisissa tilanteissa, varmasti löytyy aktiivisia ja toimiviakin henkilöitä jotka osaavat nauttia elämästään - itse näen nyt ehkä tilannetta liikaa omasta tosi suppeasta ja hyvin yksinäisestä perspektiivistä. En ole vielä sopeutunut elämäntilanteeseeni koska jäin vaille työtä vasta jokunen aika sitten. Se, että olen yksinhuoltaja on tietenkin muokannut minua jo vuosien ajan.

Köyhän pyykit narulla

Naistenlehden toimittaja kertoo köyhästä yksinhuoltaja-äidistä joka elää kädestä suuhun -elämää - mitään yllättävää ei elämään voi tulla; sairaus kaataisi koko korttitalon. Koiran sairastuminen olisi katastrofi - koira pitäisi silloin lopettaa koska varaa eläinlääkäriin ei ole. Jutussa haastateltu köyhä, Tiina, käy hakemassa kauppojen roskiksista ruokaa - mutta sekin muuttuu koko ajan vaikeammaksi koska kaupat ovat alkaneet lukita roskiksensa että köyhät eivät pääse hakemaan poisheitettyä ruokaa. Tämä on totta - siitä kertovat omat lapsenikin joiden ikäluokassa, noin kaksikymppisissä, on paljon heitä, joilla ei ole rahaa mutta halua toimia ekologisesti oikein ja he surevat sitä, kuinka paljon Suomessakin tuhlataan heittämällä aivan hyvää ruokaa roskiin. Miksi sitä ei saisi ottaa jos se on kuitenkin menossa kaatopaikalle?

Maailma on raaka ja kylmä - itsekkyys ja taloudellisen edun tavoittelu siellä, missä rahaa ja materiaa on, tuntuu aivan järjettömältä.

Lehtijutun lopussa kerrotaan, että Tiina sai tekemästään työstä 200 euroa kilometrikorvauksia. Tiina tuntee itsensä hetkellisesti "samanlaiseksi kuin  muutkin" ja menee ostamaan kaupasta Comfort-huuhteluainetta  joka on kallista. Sen sijaan, että ostaisi sitä halvinta mitä Lidl-kaupasta saa... Itse mietin, kuinka köyhä olenkaan, kun en in kinä osta huuhteluainetta. Mihin huuhteluainetta tarvitaan, ihan oikeasti? Pyykit huuhdotaan vedellä, kuivatetaan mieluusti ulkona jos hyvää tuoksua kaivataan....

Tai sitten sellainen huomio, että köyhänä ei voi noin vain muovikassia kassalla ja maksaa siitä. No  niinpä... eiköhän tuollaiset asiat totisesti karise aika pian pois mielestä – sen sijaan, jos kadulla näkee poisheitetyn limsapullon tai juomatölkin, voi sen häpeää tuntematta noukkia ylös ja palauttaa kauppaan – muutama pullonpalautus viikossa tekee helposti yhden tai kaksi litraa maitoa ilmaiseksi kotiin! No - asioihin on tietenkin hyvä kökulmaa eri puolilta. Toimittaja oli varmasti ihan tosissaan kokeensa kanssa ja monelle köyhyys on juuri tuollaista, mielikuvissa. Harvalle tulee mieleen, että köyhällä on koko ajan raha mielessä – koska mitään ei oikeastaan voi ilman sitä tehdä. Pieniä asioita kuten se, että pääsee ilmaiseksi kirjaston vessaan jossa saa pyyhkiä peppunsaihan ilmaiseen vessapaperiin tai ilmainen kahvikuppi ja pullasiivu kunnallisvaaliehdokkaalta; ne tuovat pientä iloa päivään. Mutta ei sitä voi kellekään sanoa!

Suomen Kuvalehdessä oli oikean työttömän tarina tilanteestaan: Miltä tuntuu olla köyhä? Nimimerkki A. Toivola oli kirjoittanut jutun joka tuntui todelliselta. Itseeni se sattui ja kolahti – tunnistin siitä omat ajatukseni monesta paikasta. Kirjoittaja on mies jolla on perhe – siis vaimo ja lapsia joten pidän häntä kuitenkin aika lailla ”hyväosaisena käyhänä”. Jos saa elää yhdessä läheisten aknssa, jos on parisuhde ja rakkautta, on elämässä jo paljon. Jos on yksin tai yksinhuoltaja jolla ei ole tuttavia tai ystäviä, ei minkäänlaista ”sosiaalista verkostoa” on elämä aika rankkaa... Jos osaa olla ajattelematta sitä, päivät kuluvat helpommin.

Kumpikaan näistä köyhyysjutuista ei ole luettavissa netin kautta. Ehkä ne tulevat sinne kunhan seuraava lehti ilmestyy – että  jutut verkossa eivät söisi lehden myyntiä. Asia on tärkeä keskustella – vaikka itsekään en tiedä miten siitä pois pääsisi, miten sitä voisi auttaa. Työtön köyhä joka ei millään pääse pois loukustaan, jota kukaan ei palkkaa työhön ja jolla saattaa olla lapsia tai muuta perhettä elätettävänä – sellainen ihmiinen ei näy oikein missään eikä poliitikkojenkaan kannata heihin paukkuja uhrata, edes näin vaalien alla. Harmaa ja työsä ihmisjoukko; who cares?

Näin työttömänä ja koko ajan köyhtyvänä asiaa miettii paljon. Itsensä lopettaminen ei ole hyvä vaihtoehto silloin kun on lapsia huollettavana. Muutoin se vaihtoehto on tietenkin ihan käypä – jollei ulospääsyä ole.

Muutto ulkomaille, työhaku jostain, jossa voisi olla vielä hyödyksi, saada palkkaa – se alkaa olla itselleni vaihtoehto johon tarraan kiinni – kunhan tämä kouluvuosi saataisiin ensin putkeen. Saisimme tämän kouluvuoden ensin hoidettua..

Kiitos Suomen Kuvalehdelle hyvästä ja koskettavasta jutusta. Jutun kuvitus an kuvin oli myös erinomaisen onnistunut valinta.

Hyvä lehti on Suomen Kuvalehti. Ei sitä numeroa jonka väliin jätän, ei aikaisemmin eikä vielä nytkään!
---
Viisikymmpinenkin saa töitä, kertoi toinen lehtijuttu. Tämä pitää lukea ja testava jos vaikka jotakin on jäänyt huomaaamatta! Jospa tämäkin lyyti saisi töitä. Neli- tai viisikymppinen; ei enää nuori ja hehkeä - mutta kokenut ja motivoitunut työntekoon! Ottakaa minut töihin, hei! Olen hyvä - varmasti olen. Ja luotettava, ahkera - ja ihan kivakin.

Täällä taas - jatketaan!

Syysasterit houkuttelevat perhosia

Reilut kaksi kuukautta jälkeen edellisen kirjoituksen ja yhtä kauan aikaa työttömänä - nyt yritän ryhdistäytyä ja aloittaa uudelleen....

Elämä on mennyt uuteen vaiheeseen totutellessa - helppoa se ei ole ollut mutta onhan ollut kesä ja kaikki kesään liittyvä josta on voinut nauttia - kun on itsensä ensin kääntänyt sellaiseen tilaan, että vaikka kaikki tuntuukin menevän vinoon ja pieleen enemmän tai vähemmän - voi pienistä asioista silti nauttia. Voi nauttia vaikka tolo on kuin piesatyllä, kaikkien halveksimalla luuserilla - silti voi pienistä asioista löytää iloa. Kesästä, lapsista ja lähisukulaisista, ystävistä.... Kodista, siitä että on voinut syödä joka päivä ja maksaa ne laskut jotka ovat pakollisia. Kaikki muu on yritetty karsia vaikka karsittavaa riittää vielä, paljon.

Oma äiti on auttanut paljon, ollut aivan valtava tuki ja turva tässä tilanteessa kun itsetunto on pudonnut maan rakoon, kun rahaa ei ole ollut edes ruokaan eikä laskuihin. Paljosta, paljosta saan häntä kiittää ja olla onnellinen, että hän on olemassa ja tukena. Kiitos äiti!

Aloitan kirjoittamisen, jatkan työnhakua ja puran taas ajatuksia elämästä tänne sivulle, päiväkirjaani salaiseen!

Elämän ja olemisen perusta ja ajatukset ovat muuttuneet. elämä näyttää toisenlaiselta kun mikään, ei yhtään mikään ole enää mielessä varmaa; kaikki voi kaatua ja rysähtää aivan hetkessä.

Samassa kodissa asumme vielä ja lapsia on kaksi täällä minun kanssani, minun huollettavana. Kolmas pitää tiivistä yhteyttä ja käy kotona kerran-pari viikossa. Eläimiä on vielä ne samat neljä kuin ennenkin ja sitten vielä se viides joka asuu meillä noin puolet elämästään. Se on se vanhimman lapsen super-villi tyttökissa joka tulee meille taas viikon päästä kun nuorimman lapsen leirikoulu on ohi.

Huomenna on vielä elokuinen maanantai, päivä ennen lapsen leirikoulun alkua. Lähden sinne vanhempana mukaan - nythän minulla on aikaa. En ole ura-äiti jolla on kiireitä... Maanantaina menen käymään työvoimatoimistosa, kirjastossa lukemassa päivän lehdet ja aion lähettää viisi työhakemusta eri paikkoihin - suomeksi, englanniksi ja jokaisen hakemuksen mahdollisimman selkeäksi ja kohdennetuksi kirjoittaen.

Viikonloppuna on siivottu kotia ja laitettu huoneita uuteen uskoon. Alkukesällä poisnukkuneiden omaisten perunkirjoitukset on tehty ja eilen tyhjensimme viimeisä tavaroita asunnosta. Minullekin tuli tavaraa verhoista ja lakanoista huonekaluihin - niitä olemme asetelleet lasten kanssa uusille paikoille.

Kuolema, poislähtö, luopuminen  ja loppuminen - asioiden, elämän alun ja lopun näkeminen monessa eri paikassa on saanut ajatukset erilaiseen malliin kuin missä ne ovat olleet. Ainakin jossain määrin. Sen pohdinta mikä on tärkeää ja mikä ei ole aina kovin järkevää kun tässä elämän karusellissa ei kuitenkaan kamalasti voi itse vaikuttaa siihen kuinka elää- Itsellni on raha ja sen ikuinen puute ja toisaalta se, että ilman rahaa ei voi nykyisin päivääkään elää. Ei mitenkään. En itse saa palkkaa, en saa mistään mitään rahaa kun en ole oikeutettu mihinkään korvauksiin - ja kuitenkin pitää kustnataa oman elämisen ja asumisen lisäksi se tärkein: omien lasten huoltaminen aikuisiksi ja vielä hiukan sen jälkeenkin.

Mitä tehdä jollei saa työtä?

Kirjastossakin saa keinutella

En tiedä. En oikeasti tiedä ja se on asia jonka yli en meinaa millään päästä. Haen töitä vaikka minkälaisista paikoista. En joka päivä mutta useamman kerran viikossa joka tapauksessa. Kirjoitan hakemuksia, soittelen, meilailen. Olen liian vanha useimpiin töihin, melkein kaikkiin työpaikkoihin, töihin joita osaisin tehdä ja joissa olen hyvä. Sellaisiin töihin joihin haluaisin. Niihin töihin otetaan vain nuorempia ja firman imagoon paremmmin sopivia....

Itse sopisin varmasti parhaiten kiikkustuoliin, työantajien mielestä... Vaikka keinutuolista pidänkin, en sellaiseen vielä ole valmis jämähtämään. En vielä - ja mietin, elänkö ylipäätään enää kauaan, ainakaan niin pitkää aikaa että keinutuoliin pääsisin vauhtia potkimaan, menneitä muistelemaan...

Oletko harkinnut itsemurhaa?

Pihalla ammutaan - tosin vain vesipyssyillä!

Olin tänään ja eilen kurssilla. Opettelemassa uusia taitoja työelämään - vanha työnantaja antaa mahdollisuuden käydä muutamalla kurssilla siitä hyvästä, että on irtisanonut ensin suuren määrän ihmisiä. Totuuden nimissä on sanottava, että näiden kurssien annista olisi ollut tosi paljon hyötyä monena aikaisempana vuonna työssä ollessa - nyt on epävarmaa, saako näiden kurssien oppia ikinä hyödyntää työelämässä.

Töissä ollessa kaikki koulutusbudjetit olivat jäissä monta vuotta ennenkuin firma ajautui siihen tilaan missä nyt on - viidennes porukasta pellolle.

Kurssi oli Helsingissä. Kuljin kurssipaikalle junalla ja metrolla - jännä kokemus jo sekin; en ole kulkenut metrolla Suomessa vuosikausiin! Useammin olen ollut muiden maiden metroissa - viimeksi Tukholmassa ja Pietarissa. Tuli jännä olo kun kulki metrossa - siellä oli tietenkin kaikki "klassiset elementit" paikoillaan - pissanhajuinen syrjäytynyt mies kerjäämässä rahaa, nuorisojoukko kaljapullojen kanssa, penkille nukahtanut kassi-alma. Ja sitten minulle uusi ihmisryhmä: täysin mustissa kaavuissaan kulkevat musliminaiset - muuta ei ihmisestä näy kun parin sentin rako josta nainen katsoo maailmaa. Kasvot, hiukset ja koko keho peitetty aivan tarkkaan. Säpsähdin ja säikähdin kunnolla kun nainen kääntyi ja näin koko mustan kaapuun verhoutuneen naisen, aivan lähellä liikennevaloissa... Antaakohan tuollainen kaapu turvallisuuden tunteen kun kukaan ei näe mitään ja itse kurkistelee maailmaa ihan vain omasta piilostaan. Tuollainen kaapu tekee elämän kyllä jokseenkin rajoittuneeksi, luulisi - kuinka voi tehdä oikein mitään kun on piilossa noin kokonaan? Missä työpaikassa moisessa asussa voi tehdä töitä ja kuinka voi puhua kellekään jos naamakin on peitetty mustan kankaan taakse? Oma ymmärrys on liian rajoittunut ymmärtämään tällaista, myönnän. Kulttuurit ovat erilaisia ja uskovan musliminaisen ei ole varmaan tarkoituskaan töissä käydä. Mies ja yhteiskunta pitävät heistä huolen.

Tuntemani musliminaiset pukeutuvat aivan samaan tyyliin kuin minäkin, käyvät töissä ja paastoavat ramadanin aikaan. Nämä täyspeittäviin kaapuihin pukeutuvat ovat toista maata.

Hevoskastanja, sireeni
kukassa tänään

Olen aivan käsittämättömän väsynyt ollut jo monta viikkoa. En nuku paljoakaan enempää entiseen verrattuna - mutta väsymys on jotenkin totaalinen. Päätä särkee herkästi ja unen tarve on suuri. Silmät ovat aivan punaiset ja kirvelevät. Juttelin asiasta äidin kanssa - hän on ollut maanantaisen lääkärissä käymänsä keskustelun jälkeen aivan superväsynyt myös. Se on varmasti reaktio huonoon, tai oikeastaan pelottavaan uutiseen. Ihminen ikäänkuin haluaa nukkua, nukkua vaan ja sisin työstää asiaa. Ihminen ei voi tälläisia asioita kuten sairauksia, onnettomuuksia tai vaikka nyt työttömyyden uhkaa tai muuta pelottavaa paeta muuten kuin uneen. Monet menevät juttelemaan vaikkapa kavereille, ystäville tai perheenjäsenille ja osa papille, joku taas lääkärille tai psygologille.

Viimeksimainittuja tapoja tarjotaan meille irtisanotuillekin; työterveysasemalle on lisätty "psygologisen avun resursseja" ja työterveyslääkäri suositteli minulle käymistä juttelemassa myös. Menin sitten, aikani harkittuani. Kellepä tässä voisi oikein muutoin jutella, jos tarvis on - en tietenkään voi lapsia omilla murheilla rasittaa ja kellekä muulle menisinkään puhumaan? Menin siis juttelemaan ja sairaanhoitaja kyseli ja kommentoi puolentoista tunnin aikana aika paljonkin.

Hän kyseli vointia ja ajatuksia, kysäisipä siinä ohimennen olenko tarvinnut unilääkkeitä tai alkoholia tai olenko harkinnut itsemurhaa... En ole mihinkään näistä asioista tukeutunut, tai moisiinn harkinnut ryhtyväni; ainut on varmaan tämä blogin kirjoittelu.

Vähän erikoiselta tuntui toki kysymys voinnista ja itsemurha-ajatuksista hiukan samaan tyyliin kuin sairaanhoitajan voisi ajatella kysyvän, onko ollut flunssaa...



Puistoissa, pihoilla ja teiden varsilla on kukkia, kukkia. Nämä ovat koulun pihalla.

 Jos harkitsisin itsemurhaa, olisin antanut periksi enkä välittäisi omien lasteni tai äidin, sisarusten tilanteesta ja siitä, kuinka heidän elämänsä myös suistuisi raiteiltaan jos päätyisin riistämään itseltäni hengen.

Olen tänään ja aikaisemmin tällä viikolla saanut vastaukset yli puoleen tusinaan työhakemuksia jotka olen lähettänyt avoimiin työpaikkoihin. Kaikkiin on tullut vastaus "EI KIITOS". Yksi hakemus on vielä sisällä, siihen tulee jonkinlainen vastaus toivottavasti ensi viikolla. Toisaalta - kun vastausta ei vielä ole tullut, voi arvata jo, mikä mahdollisuus on; paikan haku päättyi jo maanantaina.

Minulla on ensi viikolla kaksi puolentoista tunnin tapaamista työterveysasemalla vielä: työpsygologin ja työterveyshoidon työvalmennuksen ammattilaisten kanssa. Katsotaan mitä he sanovat... Itsestäni tuntuu, että muulla ei ole väliä kuin sillä, että saisin jostain työtä. Ja pääsisisn tästä kammottavasta väsymyksestä eroon!

Päivä kerralaan. Ihan vain niin. Ja kauniista luonnosta nauttien.

Elämää, urpuja, kuolemaa

Urvut tuulessa

Kevät menee eteenpäin - koivujen valtavat urvut ovat värjäännet koivikot kaukaa katsottuna oranssinpuneratavan ruskeiksi. Kohta hento vihreä jo sitten vaihtuukin hiirenkorvien kasvamisen myötä helenvihreästä tosivihreäksi.

Tänä vuonna on koivuissa kuulemma ollut enemmän urpuja kuin vuosikymmeniin. Luonto on vielä keskeneräisen oloinen - muuttolintuja on jo paljon mutta monet puut ovat vielä aivan paljaita, jossain on vielä luntakin. Tuntuu, että vielä ehtii seurata kevään tuloa mukavasti - vaikka aika keväällä humataakin paljaasta täyteen vehreyteen tosi nopeasti. 

Viikko on mennyt nopeasti. Yritän sopeutua muuttuneeseen elämäntilanteeseen - vaikkakin koko ajan töitä katsellen ja hakemuksia lähetellen. Nyt on tullut mieleen jo tunne, että hakemukset uppoavat tyhjään, mustaan aukkoon. Kun hakemus on lähetetty, ei kuulu mitään takaisin. Kuinka paljon pitäisi soitella perään? Ja jos soittelee, mitä järkevää voisi kysyä ettei vaikuta ihan hölmöltä - hakemusteksteissä kun on yleensä kerrottu valtavan pitkä lista vaadittavia ominaisuuksia, kokemusta ja taitoja. Suurin osa etsii superihmisiä; tätä asiaa voisi varmasti kysellä hiukan "Oletteko ihan tosissanne, etsikktekö tosiaan ihmistä joka osaa kaikki vaadittavat asiat ja taidot? Vai kelpaisiko tällainen normaali ihminen pitkällä kokemuksella?"

Sitten voisi kysellä, kelpaako jo keski-ikään yltänyt ihminen, nainen! Jos nyt moista ilkeää alkaa kyselemään - ehkä ei kannata herättää nukuvaa karhua; huomaavat, että onpa siinä vanha nainen....


Rentukka märässä maailmassaan

Kävin viime viikolla kuuntelemassa työnhakukonsulttia joka oli kutsuttu puhumaan meille työmme menettäville. Hän kehotti miettimään tarkkaan mitä hakee ja kuinka tekstin muotoilee. Kehotti myös miettimään muita mahdollisuuksia varsinaisen palkkatyön tilalle; jo neljä-viisikymppisen voi olla melkoisen vaikea löytää työpaikkaa joten muutakin ansiomahdollisuuksia pitäisi kartoittaa. Itselleni oman yrityksen perustaminen ei tunnu ollenkaan houkuttelevalta - ensin menee rahaa paljon yrityksen perustamiseen ja kaiken juridisen selvittämiseen ja tekemiseen, sitten pitäisi olla tuote tai palvelu jota myydä ja sitten lopulta hankkia asiakkaat. Missään näissä minulla ei ole mitään järjestettynä joten yrittäjyys, ainakin yksin, saanee jäädä!!!

Kevään merkkejä

Oma oloni on kaiken kaikkiaan hyvin nuhjuinen ja höhlä - vaikka kevät on kaunis ja luonto herää.... Mietin kuolemaa, kuolleita ja poisnukkuneita läheisiä ja kun siinä sitten samalla yritän kirjoitella hakemuspapereita, ei se oikein suju... Saan toki tekstiä kirjoitettua mutta kun tiedän, että oma itsensä ja ammattitaitonsa pitää osata myydä niin, että henkilö joka selaa pikakelauksella läpi vaikkapa sata hakemusta, hän pysähtyy juuri minun  hakemukseeni ja toteaa "TÄMÄ ON HYVÄ: kutsutaan haastatteluun" tuntuu ettei ole voimia sen tekemiseen juuri nyt.

Haluaisin oikeastaan levätä ja saada hautajaisasiat mielestä, elämän jotenkin  edes jonkinlaiseen tasapainoon.

Lueskelin vajaa kolme viikkoa sitten kuolleen sukulaiseni kanssa käymää tekstiviestikeskustelua - ja hänen poismenonsa tuntuu yhä aivan käsittämättömältä. Hän eli vielä kolme viikkoa sitten! Olisinpa ollut vielä häneen yhteydessä - vaikka neljä viikkoa sitten, soittanut.... En tiedä miksi se nyt tulee mieleen; miksi olisi hyvä tietää, että juttelimme vain hetki ennen hänen poismenoaan. Meillä oli hyvät välit ja lapsemme ovat hyviä ystävyksiä. Pidimme yhteyttä kerran-pari kuukaudessa. Viime aikoina hiukan enemmän.

Yhtä lailla hän olisi poissa ja minä täällä vaikka olisimmekin jutelleet. Sama tädin kanssa. Olin hänen huoneessaan jokunen päivä ennen hänen poismenoaan - hän nukkui huoneessa syvään hengittäen kun olin siellä. Televisio oli päällä, huoneessa oli rauhallista. En raaskinut herättää häntä.

Hänet haudataan ensi viikonloppuna. Olen luvannut hoitaa kukat ja lukea raamatunlauseen hautajaisissa. Keskimmäinen lapsi soittaa siellä.

"Aika kuluu mietiskellessä, lukiessa, pienessä kotipuuhassa, radiota kuunnellen." Noin serkku kirjoitti viimeisessä viestissään minulle. Toivotteli taas hyviä vointeja, kiitteli viesteistäni. Hän myös kertoi: "Saan vielä pitkään sytostaatteja ja elimistö taistelee sairautta vastaan. Olen silti tällä hetkellä aika hyvässä kunnossa enkä ole ihan masentunutkaan." Loppuun asti hän toivoi ja uskoi parantuvansa ja menevänsä syksyllä töihin, kesällä mökille.

Taivaan sini ja
valkeat pilvet

Viestit ovat vielä puhelimessani, ne tuntuvat eläviltä ja kuin hetki sitten lähetetyiltä. Kuulen hänen äänensä, näen hänet silmieni edessä sellaisena kun hän oli, on aina ollut - tummatukkainen ja hiukan ujonoloinen silti iloinen ja seurallinen ihminen. Lapsena hänellä oli pitkät letit joita kadehdin! Ruskeat silmät katsoivat tarkaan, aina hän kehui asua ja väriä joka oli päällä. Hän kattoi pöydän kauniiksi ja laittoi kauniit kahvikupit, servetit kupin reunaan ja kaapista löytyi aina jotain hyvää ja omatekoista kahvin kanssa nautittavaksi. Ruuanlaitto oli hänelle hyvin mieluista, ruokakutsujen järjestäminen oli hänen "juttunsa". Uuden vuoden ja pääsiäisen ruokakutsut olivat mieluisia tapaamisia - lapset peuhasivat ja aikuiset juttelivat, välillä syötiin ja jossain vaiheessa lapset soittivat viulua. Puhuttiin paljon menneistä sukupolvista, isistä ja isoisistä.

Nyt on kaksi meistä päässyt tiensä päähän. Ovatko he nyt jossain missä kaikki lopulta tapaavat? Mihin menivät - näkevätkö meidät sieltä?

Huh. Tästä miettimisestä pitää päästä irti! Tulee ihan pöpiksi jos yrittää ymmärtää sellaista jota ei pysty mitenkään ymmärtämään. Kun kuolema vierailee lähellä usein, kun ikää kertyy - moni tukeutuu uskontoon ja sen tuomaan lohtuun entistä enemmän. Ymmärrän sen hyvin - uskon tuomaan turvallisuuteen on hyvä kääriytyä; siitä tulee tunne, että tapaamme vielä ja että kuolema ei ole pelottava.

Jumalan kämmenellä
ei pelkää lintunen,
Jumalan kämmenellä
ei pelkää ihminen.
Kaikille tilaa riittää,
kaikille paikkoja on.
Jumalan kämmenellä
ei kukaan ole turvaton.

Eihän kuolema minua pelota. Se tekee vain surulliseksi kun sinne menevät he joiden vielä toivoisi täällä olevan. Läheisten ja rakkaiden, tuttujen ja kaikkien heidän jotka tuntee - heidän kuolemansa pelottaa koska yksin ei halua jäädä tänne. Tulee ontto ja tyhjä olo. Olisi ollut niin mukava jatkaa yhteisiä asioita, tekemistä, puhumista ja juttelemista. Ja lapsi olisi saanut pitää äitinsä, tuttavat ja sukulaiset läheisensä... Se lienee itsekäs toive - eihän elämä mene omien toiveiden mukaan.

Irtisanotun fiilikset

Kotihommia, äidin tehtäviä: parsitaan ja korjataan!

Irtisanotun ajatukset pukkoilevat, elämä huojuu ja keinuu. Mistä työ, mitä teen - yritän estää paniikin ja epätoivon ajattelemalla hetkeä ja päivää kerrallaan.

Perheessa on tapahtunut yksi kuolemantapaus - rakas ihminen nukkui pois - vuotta itseäni nuorempi alakoululaisen äiti on poissa - sitä ei mieli meinaa ymmärtää vaikka järki sanookin, että häntä ei enää ole. Kaikki ne yhteiset hetket ja tilaisuudet joissa olemme pikkulapsesta saakka tavanneet, jutelleet ja asioita läpi käyneet - niitä ei enää tule. Ei tule rannalla istuskelua, lasten jutuista keskustelua, ei mustikankeruuta saareen. Ei pääsiäis- tai uudenvuodentapaamisia ruokapöydän ääressä. Ei tule yhtään mitään yhdessä enää. Metsä on siellä, sauna ja metsälampi. Mutta jotain omaan elämään aina kuulunutta on poissa.

Rusakkopari pompahteli karkuun
kun yritin kuvata

Tädin lähtö tapahtuu pian. Se on luonnollinen asia; hän on pyytänyt poislähtöä jo jonkin aikaa ja nyt, kun elämä on jo pitkä ja ystävät ja niin monet rakkaat ovat jo menneet, on ajatuksena helpompi ymmärtää. Vaikka ei kuitenkaan. Täti on suvun vanhin - hänen mukanaan menee viimeinen isän suvun, oman perheen jäsen pois.

Kyyhkynkö sulka?

Kuoleman ymmärtäminen ei ole helppoa. Lääkärin toteamus, että kaikki on mustaa sen jälkeen kun henki häviää ruumiista, ei ole kuitenkaan sellainen kun miltä itsestä tuntuu...

Mikä on aika - miten se meihin vaikuttaa; mitä se tarkoittaa, ylipäätään? Missä ovat kaikki he, jotka kerran olivat olemassa, samalla lailla kun minä olen nyt. Juttelimme, hassuttelimme, söimme ja joimme - kävimme veneilemässä, kävelimme saaressa. Keräsimme sieniä, mustikoita yhdessä. Olimme erimieltä jostain, vahvasti samaa mieltä toisesta asiasta. Nyt he eivät ole enää tässä, mutta minne he menivät?

Kaikki tuntuu erilaiselta kuin joskus - vain hetki sitten vai kuinka kauan siitä onkaan... Paljon on tapahtunut; mutta vain minulle itselleni, meidän porukalle. Isot henkilökohtaiset asiat eivät muille näy, muilla elämä menee kuin ennenkin.

Mitä väliä sillä on; työ meni - so what? Mitä millään on väliä, loppujen lopuksi? Ei täällä niin kauan enää kuitenkaan olla - antaa elämän hoitaa homma loppuun... Vai?

Ei, kyllä tässä pitää jotakin yrittää. Jollakin täytyy päivät täyttää - ja täytyyhän lapset hoitaa vaikka muuta ei miettisikään. Parikymmentä vuotta on ollut koko ajan kiire - lasten ja perheen huolto ja hoiva, työn hoitaminen ja kaiken vastuun kantaminen.... Kohtako ei ole enää yhtään mitään mutta elämä kuitenkin tässä, vielä?

Vappuna liehuu lippu salossa hiljaisella pihamaalla

Kävin ajelemassa pyörää - tunnin, pari olin poissa, istuin vanhan talon autiossa pihapiirissä ja katsoin kuinka kevät on tuonut silmuja puihin, leskenlehtiä ja vuokkoja kukkimaan. Lintuja on paljon - näin kaksi rusakkoa toisessa pihapiirissä. Pariskuntako oli, vai äiti ja iso poikanen? Rusakot eivät varmaan muutoin liiku ryhmissä/laumoissa. Samassa pihapiirissä näin tosin viime keväänä viisi rusakkoa samlla kertaa - emon ja ison poikueen. Olivatkohan nämä kaksi samaa porukkaa?

Raitoja, raitoja.

Korjasin lasten puhki käyttämiä villasukkia. Ärsyttää, kun he antavat sukkien pohjiin tulla suuret reiät ennenkuin näyttävät ne minulle - reiät olisi helppo korjata kun reikä on vielä pieni. Nyt neuloin sukan terät kokonaan uusiksi, uudella ja tietenkin hiukan erivärisellä ja erilaatuisella langalla. Yhdeksi vuodeksi uudet sukat siinä sitten taas, käyttöön ensi syksynä! Uusia neuleita olen myös tehnyt - neolominen on selvästi terapiaa - milloin olenkaan viimeksi neulont näin paljon kuin viimeisen puolen vuoden aikana...?

Äitienpäiväviikonloppuna on hautajaiset. Yhden äidin hautajaiset. Seuraavana päivänä, sunnuntaina on sitten äitienpäivä. Ja ehkä meillä on toisetkin hautajaiset toukokuussa.

Elämä on jotakin jota ei nyt kunnolla ymmärrä ja kaikki tuntuu utuisen ja epäselvän kerroksen peittämältä. Vaikea sanoa, mitä tapahtuu ensi viikolla. Tai kuukauden päästä. Ja toisaalta - onko sillä väliäkään? Katsotaan, mitä tapahtuu. Yritetään elää, niin kauan kuin voimme ja saamme.