Täällä taas - jatketaan!

Syysasterit houkuttelevat perhosia

Reilut kaksi kuukautta jälkeen edellisen kirjoituksen ja yhtä kauan aikaa työttömänä - nyt yritän ryhdistäytyä ja aloittaa uudelleen....

Elämä on mennyt uuteen vaiheeseen totutellessa - helppoa se ei ole ollut mutta onhan ollut kesä ja kaikki kesään liittyvä josta on voinut nauttia - kun on itsensä ensin kääntänyt sellaiseen tilaan, että vaikka kaikki tuntuukin menevän vinoon ja pieleen enemmän tai vähemmän - voi pienistä asioista silti nauttia. Voi nauttia vaikka tolo on kuin piesatyllä, kaikkien halveksimalla luuserilla - silti voi pienistä asioista löytää iloa. Kesästä, lapsista ja lähisukulaisista, ystävistä.... Kodista, siitä että on voinut syödä joka päivä ja maksaa ne laskut jotka ovat pakollisia. Kaikki muu on yritetty karsia vaikka karsittavaa riittää vielä, paljon.

Oma äiti on auttanut paljon, ollut aivan valtava tuki ja turva tässä tilanteessa kun itsetunto on pudonnut maan rakoon, kun rahaa ei ole ollut edes ruokaan eikä laskuihin. Paljosta, paljosta saan häntä kiittää ja olla onnellinen, että hän on olemassa ja tukena. Kiitos äiti!

Aloitan kirjoittamisen, jatkan työnhakua ja puran taas ajatuksia elämästä tänne sivulle, päiväkirjaani salaiseen!

Elämän ja olemisen perusta ja ajatukset ovat muuttuneet. elämä näyttää toisenlaiselta kun mikään, ei yhtään mikään ole enää mielessä varmaa; kaikki voi kaatua ja rysähtää aivan hetkessä.

Samassa kodissa asumme vielä ja lapsia on kaksi täällä minun kanssani, minun huollettavana. Kolmas pitää tiivistä yhteyttä ja käy kotona kerran-pari viikossa. Eläimiä on vielä ne samat neljä kuin ennenkin ja sitten vielä se viides joka asuu meillä noin puolet elämästään. Se on se vanhimman lapsen super-villi tyttökissa joka tulee meille taas viikon päästä kun nuorimman lapsen leirikoulu on ohi.

Huomenna on vielä elokuinen maanantai, päivä ennen lapsen leirikoulun alkua. Lähden sinne vanhempana mukaan - nythän minulla on aikaa. En ole ura-äiti jolla on kiireitä... Maanantaina menen käymään työvoimatoimistosa, kirjastossa lukemassa päivän lehdet ja aion lähettää viisi työhakemusta eri paikkoihin - suomeksi, englanniksi ja jokaisen hakemuksen mahdollisimman selkeäksi ja kohdennetuksi kirjoittaen.

Viikonloppuna on siivottu kotia ja laitettu huoneita uuteen uskoon. Alkukesällä poisnukkuneiden omaisten perunkirjoitukset on tehty ja eilen tyhjensimme viimeisä tavaroita asunnosta. Minullekin tuli tavaraa verhoista ja lakanoista huonekaluihin - niitä olemme asetelleet lasten kanssa uusille paikoille.

Kuolema, poislähtö, luopuminen  ja loppuminen - asioiden, elämän alun ja lopun näkeminen monessa eri paikassa on saanut ajatukset erilaiseen malliin kuin missä ne ovat olleet. Ainakin jossain määrin. Sen pohdinta mikä on tärkeää ja mikä ei ole aina kovin järkevää kun tässä elämän karusellissa ei kuitenkaan kamalasti voi itse vaikuttaa siihen kuinka elää- Itsellni on raha ja sen ikuinen puute ja toisaalta se, että ilman rahaa ei voi nykyisin päivääkään elää. Ei mitenkään. En itse saa palkkaa, en saa mistään mitään rahaa kun en ole oikeutettu mihinkään korvauksiin - ja kuitenkin pitää kustnataa oman elämisen ja asumisen lisäksi se tärkein: omien lasten huoltaminen aikuisiksi ja vielä hiukan sen jälkeenkin.

Mitä tehdä jollei saa työtä?

Kirjastossakin saa keinutella

En tiedä. En oikeasti tiedä ja se on asia jonka yli en meinaa millään päästä. Haen töitä vaikka minkälaisista paikoista. En joka päivä mutta useamman kerran viikossa joka tapauksessa. Kirjoitan hakemuksia, soittelen, meilailen. Olen liian vanha useimpiin töihin, melkein kaikkiin työpaikkoihin, töihin joita osaisin tehdä ja joissa olen hyvä. Sellaisiin töihin joihin haluaisin. Niihin töihin otetaan vain nuorempia ja firman imagoon paremmmin sopivia....

Itse sopisin varmasti parhaiten kiikkustuoliin, työantajien mielestä... Vaikka keinutuolista pidänkin, en sellaiseen vielä ole valmis jämähtämään. En vielä - ja mietin, elänkö ylipäätään enää kauaan, ainakaan niin pitkää aikaa että keinutuoliin pääsisin vauhtia potkimaan, menneitä muistelemaan...

Elämää, urpuja, kuolemaa

Urvut tuulessa

Kevät menee eteenpäin - koivujen valtavat urvut ovat värjäännet koivikot kaukaa katsottuna oranssinpuneratavan ruskeiksi. Kohta hento vihreä jo sitten vaihtuukin hiirenkorvien kasvamisen myötä helenvihreästä tosivihreäksi.

Tänä vuonna on koivuissa kuulemma ollut enemmän urpuja kuin vuosikymmeniin. Luonto on vielä keskeneräisen oloinen - muuttolintuja on jo paljon mutta monet puut ovat vielä aivan paljaita, jossain on vielä luntakin. Tuntuu, että vielä ehtii seurata kevään tuloa mukavasti - vaikka aika keväällä humataakin paljaasta täyteen vehreyteen tosi nopeasti. 

Viikko on mennyt nopeasti. Yritän sopeutua muuttuneeseen elämäntilanteeseen - vaikkakin koko ajan töitä katsellen ja hakemuksia lähetellen. Nyt on tullut mieleen jo tunne, että hakemukset uppoavat tyhjään, mustaan aukkoon. Kun hakemus on lähetetty, ei kuulu mitään takaisin. Kuinka paljon pitäisi soitella perään? Ja jos soittelee, mitä järkevää voisi kysyä ettei vaikuta ihan hölmöltä - hakemusteksteissä kun on yleensä kerrottu valtavan pitkä lista vaadittavia ominaisuuksia, kokemusta ja taitoja. Suurin osa etsii superihmisiä; tätä asiaa voisi varmasti kysellä hiukan "Oletteko ihan tosissanne, etsikktekö tosiaan ihmistä joka osaa kaikki vaadittavat asiat ja taidot? Vai kelpaisiko tällainen normaali ihminen pitkällä kokemuksella?"

Sitten voisi kysellä, kelpaako jo keski-ikään yltänyt ihminen, nainen! Jos nyt moista ilkeää alkaa kyselemään - ehkä ei kannata herättää nukuvaa karhua; huomaavat, että onpa siinä vanha nainen....


Rentukka märässä maailmassaan

Kävin viime viikolla kuuntelemassa työnhakukonsulttia joka oli kutsuttu puhumaan meille työmme menettäville. Hän kehotti miettimään tarkkaan mitä hakee ja kuinka tekstin muotoilee. Kehotti myös miettimään muita mahdollisuuksia varsinaisen palkkatyön tilalle; jo neljä-viisikymppisen voi olla melkoisen vaikea löytää työpaikkaa joten muutakin ansiomahdollisuuksia pitäisi kartoittaa. Itselleni oman yrityksen perustaminen ei tunnu ollenkaan houkuttelevalta - ensin menee rahaa paljon yrityksen perustamiseen ja kaiken juridisen selvittämiseen ja tekemiseen, sitten pitäisi olla tuote tai palvelu jota myydä ja sitten lopulta hankkia asiakkaat. Missään näissä minulla ei ole mitään järjestettynä joten yrittäjyys, ainakin yksin, saanee jäädä!!!

Kevään merkkejä

Oma oloni on kaiken kaikkiaan hyvin nuhjuinen ja höhlä - vaikka kevät on kaunis ja luonto herää.... Mietin kuolemaa, kuolleita ja poisnukkuneita läheisiä ja kun siinä sitten samalla yritän kirjoitella hakemuspapereita, ei se oikein suju... Saan toki tekstiä kirjoitettua mutta kun tiedän, että oma itsensä ja ammattitaitonsa pitää osata myydä niin, että henkilö joka selaa pikakelauksella läpi vaikkapa sata hakemusta, hän pysähtyy juuri minun  hakemukseeni ja toteaa "TÄMÄ ON HYVÄ: kutsutaan haastatteluun" tuntuu ettei ole voimia sen tekemiseen juuri nyt.

Haluaisin oikeastaan levätä ja saada hautajaisasiat mielestä, elämän jotenkin  edes jonkinlaiseen tasapainoon.

Lueskelin vajaa kolme viikkoa sitten kuolleen sukulaiseni kanssa käymää tekstiviestikeskustelua - ja hänen poismenonsa tuntuu yhä aivan käsittämättömältä. Hän eli vielä kolme viikkoa sitten! Olisinpa ollut vielä häneen yhteydessä - vaikka neljä viikkoa sitten, soittanut.... En tiedä miksi se nyt tulee mieleen; miksi olisi hyvä tietää, että juttelimme vain hetki ennen hänen poismenoaan. Meillä oli hyvät välit ja lapsemme ovat hyviä ystävyksiä. Pidimme yhteyttä kerran-pari kuukaudessa. Viime aikoina hiukan enemmän.

Yhtä lailla hän olisi poissa ja minä täällä vaikka olisimmekin jutelleet. Sama tädin kanssa. Olin hänen huoneessaan jokunen päivä ennen hänen poismenoaan - hän nukkui huoneessa syvään hengittäen kun olin siellä. Televisio oli päällä, huoneessa oli rauhallista. En raaskinut herättää häntä.

Hänet haudataan ensi viikonloppuna. Olen luvannut hoitaa kukat ja lukea raamatunlauseen hautajaisissa. Keskimmäinen lapsi soittaa siellä.

"Aika kuluu mietiskellessä, lukiessa, pienessä kotipuuhassa, radiota kuunnellen." Noin serkku kirjoitti viimeisessä viestissään minulle. Toivotteli taas hyviä vointeja, kiitteli viesteistäni. Hän myös kertoi: "Saan vielä pitkään sytostaatteja ja elimistö taistelee sairautta vastaan. Olen silti tällä hetkellä aika hyvässä kunnossa enkä ole ihan masentunutkaan." Loppuun asti hän toivoi ja uskoi parantuvansa ja menevänsä syksyllä töihin, kesällä mökille.

Taivaan sini ja
valkeat pilvet

Viestit ovat vielä puhelimessani, ne tuntuvat eläviltä ja kuin hetki sitten lähetetyiltä. Kuulen hänen äänensä, näen hänet silmieni edessä sellaisena kun hän oli, on aina ollut - tummatukkainen ja hiukan ujonoloinen silti iloinen ja seurallinen ihminen. Lapsena hänellä oli pitkät letit joita kadehdin! Ruskeat silmät katsoivat tarkaan, aina hän kehui asua ja väriä joka oli päällä. Hän kattoi pöydän kauniiksi ja laittoi kauniit kahvikupit, servetit kupin reunaan ja kaapista löytyi aina jotain hyvää ja omatekoista kahvin kanssa nautittavaksi. Ruuanlaitto oli hänelle hyvin mieluista, ruokakutsujen järjestäminen oli hänen "juttunsa". Uuden vuoden ja pääsiäisen ruokakutsut olivat mieluisia tapaamisia - lapset peuhasivat ja aikuiset juttelivat, välillä syötiin ja jossain vaiheessa lapset soittivat viulua. Puhuttiin paljon menneistä sukupolvista, isistä ja isoisistä.

Nyt on kaksi meistä päässyt tiensä päähän. Ovatko he nyt jossain missä kaikki lopulta tapaavat? Mihin menivät - näkevätkö meidät sieltä?

Huh. Tästä miettimisestä pitää päästä irti! Tulee ihan pöpiksi jos yrittää ymmärtää sellaista jota ei pysty mitenkään ymmärtämään. Kun kuolema vierailee lähellä usein, kun ikää kertyy - moni tukeutuu uskontoon ja sen tuomaan lohtuun entistä enemmän. Ymmärrän sen hyvin - uskon tuomaan turvallisuuteen on hyvä kääriytyä; siitä tulee tunne, että tapaamme vielä ja että kuolema ei ole pelottava.

Jumalan kämmenellä
ei pelkää lintunen,
Jumalan kämmenellä
ei pelkää ihminen.
Kaikille tilaa riittää,
kaikille paikkoja on.
Jumalan kämmenellä
ei kukaan ole turvaton.

Eihän kuolema minua pelota. Se tekee vain surulliseksi kun sinne menevät he joiden vielä toivoisi täällä olevan. Läheisten ja rakkaiden, tuttujen ja kaikkien heidän jotka tuntee - heidän kuolemansa pelottaa koska yksin ei halua jäädä tänne. Tulee ontto ja tyhjä olo. Olisi ollut niin mukava jatkaa yhteisiä asioita, tekemistä, puhumista ja juttelemista. Ja lapsi olisi saanut pitää äitinsä, tuttavat ja sukulaiset läheisensä... Se lienee itsekäs toive - eihän elämä mene omien toiveiden mukaan.

Irtisanotun fiilikset

Kotihommia, äidin tehtäviä: parsitaan ja korjataan!

Irtisanotun ajatukset pukkoilevat, elämä huojuu ja keinuu. Mistä työ, mitä teen - yritän estää paniikin ja epätoivon ajattelemalla hetkeä ja päivää kerrallaan.

Perheessa on tapahtunut yksi kuolemantapaus - rakas ihminen nukkui pois - vuotta itseäni nuorempi alakoululaisen äiti on poissa - sitä ei mieli meinaa ymmärtää vaikka järki sanookin, että häntä ei enää ole. Kaikki ne yhteiset hetket ja tilaisuudet joissa olemme pikkulapsesta saakka tavanneet, jutelleet ja asioita läpi käyneet - niitä ei enää tule. Ei tule rannalla istuskelua, lasten jutuista keskustelua, ei mustikankeruuta saareen. Ei pääsiäis- tai uudenvuodentapaamisia ruokapöydän ääressä. Ei tule yhtään mitään yhdessä enää. Metsä on siellä, sauna ja metsälampi. Mutta jotain omaan elämään aina kuulunutta on poissa.

Rusakkopari pompahteli karkuun
kun yritin kuvata

Tädin lähtö tapahtuu pian. Se on luonnollinen asia; hän on pyytänyt poislähtöä jo jonkin aikaa ja nyt, kun elämä on jo pitkä ja ystävät ja niin monet rakkaat ovat jo menneet, on ajatuksena helpompi ymmärtää. Vaikka ei kuitenkaan. Täti on suvun vanhin - hänen mukanaan menee viimeinen isän suvun, oman perheen jäsen pois.

Kyyhkynkö sulka?

Kuoleman ymmärtäminen ei ole helppoa. Lääkärin toteamus, että kaikki on mustaa sen jälkeen kun henki häviää ruumiista, ei ole kuitenkaan sellainen kun miltä itsestä tuntuu...

Mikä on aika - miten se meihin vaikuttaa; mitä se tarkoittaa, ylipäätään? Missä ovat kaikki he, jotka kerran olivat olemassa, samalla lailla kun minä olen nyt. Juttelimme, hassuttelimme, söimme ja joimme - kävimme veneilemässä, kävelimme saaressa. Keräsimme sieniä, mustikoita yhdessä. Olimme erimieltä jostain, vahvasti samaa mieltä toisesta asiasta. Nyt he eivät ole enää tässä, mutta minne he menivät?

Kaikki tuntuu erilaiselta kuin joskus - vain hetki sitten vai kuinka kauan siitä onkaan... Paljon on tapahtunut; mutta vain minulle itselleni, meidän porukalle. Isot henkilökohtaiset asiat eivät muille näy, muilla elämä menee kuin ennenkin.

Mitä väliä sillä on; työ meni - so what? Mitä millään on väliä, loppujen lopuksi? Ei täällä niin kauan enää kuitenkaan olla - antaa elämän hoitaa homma loppuun... Vai?

Ei, kyllä tässä pitää jotakin yrittää. Jollakin täytyy päivät täyttää - ja täytyyhän lapset hoitaa vaikka muuta ei miettisikään. Parikymmentä vuotta on ollut koko ajan kiire - lasten ja perheen huolto ja hoiva, työn hoitaminen ja kaiken vastuun kantaminen.... Kohtako ei ole enää yhtään mitään mutta elämä kuitenkin tässä, vielä?

Vappuna liehuu lippu salossa hiljaisella pihamaalla

Kävin ajelemassa pyörää - tunnin, pari olin poissa, istuin vanhan talon autiossa pihapiirissä ja katsoin kuinka kevät on tuonut silmuja puihin, leskenlehtiä ja vuokkoja kukkimaan. Lintuja on paljon - näin kaksi rusakkoa toisessa pihapiirissä. Pariskuntako oli, vai äiti ja iso poikanen? Rusakot eivät varmaan muutoin liiku ryhmissä/laumoissa. Samassa pihapiirissä näin tosin viime keväänä viisi rusakkoa samlla kertaa - emon ja ison poikueen. Olivatkohan nämä kaksi samaa porukkaa?

Raitoja, raitoja.

Korjasin lasten puhki käyttämiä villasukkia. Ärsyttää, kun he antavat sukkien pohjiin tulla suuret reiät ennenkuin näyttävät ne minulle - reiät olisi helppo korjata kun reikä on vielä pieni. Nyt neuloin sukan terät kokonaan uusiksi, uudella ja tietenkin hiukan erivärisellä ja erilaatuisella langalla. Yhdeksi vuodeksi uudet sukat siinä sitten taas, käyttöön ensi syksynä! Uusia neuleita olen myös tehnyt - neolominen on selvästi terapiaa - milloin olenkaan viimeksi neulont näin paljon kuin viimeisen puolen vuoden aikana...?

Äitienpäiväviikonloppuna on hautajaiset. Yhden äidin hautajaiset. Seuraavana päivänä, sunnuntaina on sitten äitienpäivä. Ja ehkä meillä on toisetkin hautajaiset toukokuussa.

Elämä on jotakin jota ei nyt kunnolla ymmärrä ja kaikki tuntuu utuisen ja epäselvän kerroksen peittämältä. Vaikea sanoa, mitä tapahtuu ensi viikolla. Tai kuukauden päästä. Ja toisaalta - onko sillä väliäkään? Katsotaan, mitä tapahtuu. Yritetään elää, niin kauan kuin voimme ja saamme.

Tiistai - ei ainakaan toivoa täynnä

Kuukauden ensimmäisenä tiistaina moni työkaveri sai kuulla irtisanomisistaan - he jättivät työnteon siltä istumalta.

Sitä seuraavana tiistaina menin työmatkalle paikkaamaan hommat jättänyttä työkaveria - puuhattuani muutaman päivän tiukasti asian kuntoon laittamiseksi.

Tiistai 17.4. oli kuukauden kolmas tiistai ja se kaikkein raskain: sain kuulla itse olevani irtisanottu. Töitä on silti yhä paljon tehtävänä - työvelvoite on mitä on; väliaikainen esimies ihmetteli miksi haluan enää tehdä töitä kun voin jättää tekemättä. Tämä esimies on noussut hyvin korkeaan asemaan yrityksessä; ei tunnu kovin hyvältä yrityksen johto jolla on kaiken kaikkiaan hyvin omituiset moraalikäsitykset yhdestä sun toisesta asiasta. Mutta tämä on toki jo tiedossa laajemminkin; monelle johtoon kuuluvalle ihmiselle tärkeintä ovat suuret palkkiot ja oman edun maksimointi - ja tämä myös sanotaan ääneen, itsestäänselvyytenä.

Eilen oli kuukauden viimeinen tiistai. Menin työterveyslääkärille koska minulla on ollut outoja rintakipuja jo muutaman päivän. En saa nukuttua kunnolla ja olo on kaamea. Lääkäri passitti minut sairaalaan jossa minulle tehtiin liuta testejä. Kaikki kunnossa - verenpaine matala, sydänkäyrät normaalit ja syke matalalla, jopa niin, että sairaanhoitaja ihmetteli onko minulla aina matala syke - se oli silloin 47. Lämpö oli 36.4 ja verenpaine matala; lukuja en tietenkään muista.

Lääkäri sairaalassa oli sitä mieltä, että minulla on paha stressi. Ja mitä sanoi hän sitten: "Nyt on paras ottaa kaikki irti työnantajalta - ulosmitata paketti ja kaikki edut jotka ovat jaossa! Samalla kannattaa etsiä uutta työpaikkaa aktiivizesti - kyllä tästä vielä voi päästä vaikka paremmille vesille elämässä. Täällä sairaalassa näkee usein ihmisiä jotka ovat ottaneet toisen asenteen, menettäneet elämänuskonsa, masentuneet ja jääneet kotiin. Sitten tulevat kuvaan päihteet ja muu - sen jälkeen on tosi vaikea päästä normaalin elämän puitteisiin enää."

Näin sanottuaan hän kätteli ja toivotti hyvää jatkoa. Noin nelikymppinen mieslääkäri.

Kaikkein pahin on vielä tässä. Minulla oli neljän tunnin sairaalan sängyssä makailun aikana ja piuhoihin kytkettynä aikaa - käytin sen laittamalla tekstiviestejä tutuille, ystäville ja sukulaisille. Kun laitoin viestin lähisukulaiselle kysyäkseni toisen sukulaisen, ikäiseni äidin vointia kuulin, että hän oli juuri silloin kun aloin kirjoittaa viestiä nukkunut pois. Puolen vuoden sairastelu oli loppunut. Hän eli koko ajan uskossa, että kaikki menee hyvin - mutta rukoilu ei auttanut, toivo oli kuitenkin turhaa.

Elämä on pienestä kiinni, elämä on arvaamatonta. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu - vaikka kaikki näyttäisi aivan tavalliselta ja arkisen tyhjältä - yht'äkkiä tapahtuu jotakin joka saa kaiken pysähtymään.

Vain lintu laulaa puussa. Ja tuulen pieni vire koskettaa märkää poskea.

Taivas on kirkas.

Illalla sytyin kynttilän. Toivotin hyvää matkaa hänelle, jolla on taivas ollut aina lähellä, rukous voimana. Pieni lapsi jäi äidiltä - lähti pois, isää hänellä ei olekaan.