Pinkkiä elämää ja mustaakin

Katsokaa, talvi!

Torstai-päivä. Havahduin juuri huomaamaan, että olen istunut työpöydän äärellä melkoisen tiiviisti koko viikon. Minä, työtön ihminen.

Syystä voi kysyä ja ihmetellä, miksi? MIKSI?

Töitä hakemassa, hakemuskirjeitä ja ansioluetteloita rustaamassa, sitähän minä, työtön ihminen. Olisi niin kiva lähteä aamuisin töihin ja tulla illalla kotiin, tietää tehneensä jotakin hyödyllistä. Kuukausittain ropsahtaisi tilille palkka tehdystä työstä; sillä makselisin ruuan ja sähkölaskun, asumisen ja joskus vaatteita ja herkkujakin. Ostaisin lahjoja lapsille ja tehtäisiin mitä ihmiset tekevät. Ei tarvitsisi hävetä ja juosta pakoon puolituttuja; voisi pysähtyä kadulle ja vastata siihen nyt kammottavan pelottavaan kysymykseen "Mitä sulle kuuluu? Missä olet töissä nykyisin?"

No, siihen tavoittelen, tuollaisen arjen eteen teen töitä - yhtä paljon melkein kun tekisin työpaikalla töitä! Hakemuksia suomeksi ja englanniksi, joka hakemukseen sielun melkein upottaen. Tai no, ei nyt ihan jokaiseen sentään, mutta välillä melkein. Kun on joku tosi mielenkiintoinen työ näköpiirissä.

Ulkona lumessa...

Tänään rustasin hakemusta useamman tunnin, tutkin nettiä ja kaikkia mahdollisia sosiaalisen median kanavia ja kaikkea mitä on kirjoitettu, mikä nyt on tapetilla tähän työhön jollain lailla liittyen. Että osaisin kirjoittaa oikealla tavalla, näyttää että voin olla osa sitä työpaikkaa ja organisaatiota. Pusersin loppuun hakemuksen jota olen ollut mielessä tekemässä jo viikon verran. Yöllä sitä jo unissani kirjoittelin; kovasti haluaisin sen saada ja siksi se sitten uniinkin tuli.  Nyt se on lähetetty. Englannin kielellä. Hakemus on tehty, unelmat sen työn osalta unelmoitu.

Nyt unohdan sen kokonaan - olen huomannut, että paras on tehdä hakemus ja ansioluettelo niin hyvin kuin ikinä osaa - ja sitten unohtaa asia niin hyvin kuin osaa. Muuten menee hermot ja terveys, jos alkaa odotella vastauksia ja toivoa liikaa paikkaa. Useimmitenhan paikoista ei kuulu koskaan mitään sen jälkeen kun hakuaiaka on loppunut. Valtiolle hakemistani töitä ei kukaan, ikinä ole ottanut millään lailla yhteyttä;  olen hakenut sieltä vaikka kuinka monta paikkaa mutta aika paska työnantaja taitaa tämä armas valtio ollakin. Sieltä ei kukaan edes kiitä, edes millään peruslomakkeella, siitä että on hakenut töitä sieltä. No, johan meiltä ministeritkin siirtyvät muille maille työhön, ehkä se kertoo jotakin tästäkin...



...ja sisällä eteisessä.

Olenpa tässä  miettinyt, pitäisikö hankkia koneeseen sekä suomenkielen että englanninkielen spell check; tulee kielivirheitä ja muita näppäilyvirheitä jotka tyypillisesti itsee huomaa vasta, kun lukee kirjoittamaansa läpi sen jälkeen kun hakemus on jo mennyt. Harmillista.

Sama homma koskee kyllä näitä blogejakin; olen mestari kirjoitusvirheiden tekijänä. Sentään jossakin!

Muuten elämä on ollut tasaisen tappavan tavallista... En saa kunnolla luitani vedettyä ulos reippailemaan vaikka mitään syytä laiskottelulle ei olekaan. Neuloskelen tunnin-pari tai enemmänkin joka päivä. Sain vihdoin tänään melkein kaikki paksut Isoveli-langat loppuun neulottua: pinkkiä asustetta on nyt huushollista ihan tarpeeksi. Kukahan ne ottaisi käyttöönsä - yksi lapsi ensin pyysi tuota väriä, nyt ei enää olekaan kiinnostunut. Näin se helposti menee muidenkin asioiden kanssa...

Nyt tekemään ruokaa.  Lapselle pitää saada ruoka nokan alle kun tulee koulusta - äiti menee tekemään hygieniapassitestiä Kalapuikkoja, ruisleipää ja maitoa. Kyllä sillä lapsi yhden päivän elää! Ehkä hygieniapassilla saa töitä vaikka jostakin nakkikioskilta.... 

Uudet verhot ja käsitöitä tekemään



Kataloogikuva - tätä verhoa ja ehkä liinaakin himoitsen omaan keittiöön!
Yritin tilata mutta en onnistunut.



Kun ulkomaailmassa tuiverteleepi kylmät tuulet ja elämä tuntuu rankalta, tekee mieli käpertyä kodin seinien sisään - ja tehdä jotain käsillä. Tekee mieli kaunistaa kotia, puuhata kuin entisajan emäntä ja luoda kotiin mukava ja kotoisa henki...

Se, että koti on paikka josta vaikeuksien tullen joutuu nykymaailmassa aika pian pois, ei ole ajatus jota haluaa ajatella… Jos olisi oma talo ja tontti, oma piha niin olisi oma lupakin siinä olla ja elellä, vaikka vähän köyhempänäkin. Niin oli ennen, maalla. Se oli toinen maailma - nyt koti voi nimellisesti kuulua omalle itselle mutta kun pankilta on iso laina kuukausittain lyhennettävänä ja taloyhtiölle pitää maksaa satasia joka kuukausi erilaisina vastikkeina, ei oma ole oma sillä lailla ollenkaan. Kun rahantulo hiipuu, häviää oikeus kotona asumiseenkin. Pois, pois vain.

No – emme ole vielä tuossa kohdassa tarinaa. Vielä täällä asutaan ja vielä on sähköt ja vesi käytössä, kotona on lämmin ja turvaisan oloista!

On syksy joten haluan vaihtaa keittiön ikkunaan syksyiset, lämpimän väriset verhot. Minulla on kahdetkin verhot jotka sopivat vaihdettavaksi - toiset viininpunaruudulliset ja toiset syksyn punervat joissa leijailee kultaisia painettuja syksyn lehtiä. Ihan hyviä verhoja ja niistä tykkään - alle 10 vuotta molemmat olleet minulla. Siniruudulliset puuvillaverhot joissa kappa ovat olleet ikkunoissa keväästä alkaen - ne voisi laittaa jo odottamaan uutta kevättä kaappiin.

Kävin katselemassa verhoja ja ikkunalamppuja netistä eilen. Suomessa ei ole käsitettä ikkunalamppu; kävin niitä etsimässä Anttilasta ja Prismasta - siellä ei moisista ole koskaan kuultukaan. Eikä valikoimaan kuulu ollenkaan sellaisia pieniä lamppuja joita voisi ripustaa ikkunaan tuomaan tunnelmaa. Kyselin myös kukkalamppuja – mutta eipä sellaisiakaan heillä ole. Höh!

Tällaiset lamput olisi kiva
saada ikkunaan

Siispä menin ruotsalaislle nettisivuille. Löytyihän niitä sitten heti. Paljon ja kivoja. Yritin tilata Jotexilta pari lamppua - mutta sieltä ei sitten toimitetakaan tavaraa Suomeen. Voi kökkö. Laitoin viestin yöllä asiakaspalautuksiin - mutta vielä ei ole vastausta kuulunut.

Täytyy tästä varmasti päästä risteilemään Tukholmaan niin voi käydä vaikka Åhlensilta hankkimassa pari kivaa ikkunalamppua! Tai jostain muusta kivasta kaupasta Drottiningatanilta, muualta keskustasta. Ahh, olisipa kiva päästä Tukholmaan!

Sitten tämä tarve saada neuloa - ihan höhlää, oikeastaan. Käsillä puuhaileminen on vain kivaa - ja varmaan se on myös terapeuttista - mutta eipä sitä haluaisi tehdä sellaista mitä ei kukaan tarvitse. Neulon pipoja ja lapasia, sukkia ja villatakkeja. Kyllähän ne yleensä käyttöön tulevat - paitsi kaikki pipot; niitä on paljon - koska niihin on hauska opetella uusia neule- ja virkkaustekniikoita, tyylejä ja värejä. Kohta aloitan taas uuden pipon, maanantaina sain yhden tehtyä! Uuteen ajattelin kokeilla terrierien kuvion neulomista, vanhasta lasten neuleesta otan kuvion mallin. Minulla on ennestään jäljellä silkkisekoitelankoja joista ajattelin pipon neuloa... Nyt minulla on tekeillä silkkisekoitelapaset viininpunaisella ja tummalla beigellä – sellaisella kamelin värisellä langalla; porot neulon selkäpuolelle. Lapsi haluaa sellaiset mutta villasta ja sinivalkoiset. Saamansa pitää. Pipoa hän ei halua – harmi kyllä!

Leipomisen ja ruuanlaiton olen joutunut vähentämään minimiin kun kukaan ei syö kakkuja, pipareita tai pullaa - ei piirakoita eikä erinäisiä perinneruokia kuten kaalikääryleitä jne... Kaikkea tuollaista olisi kiva tehdä yhdessä - mutta meikäläisen arvopohja ja maailma taitaa olla niin vanhanaikainen, että hävettää! Kenen kanssa täällä leipoisin ja puuhailisinkaan? Joskus olen leiponut riisipiirakoita, sultsinoita ja muuta karjalaista hyvää kaverin kanssa – ai että tuli herkullista syötävää!

Tänään on 11.11.vuonna 11. Monet menevät naimisiin kun numerosarja on noin otollinen! On myös täysikuun aika. Tuplaonni siitä varmasti sukeutuu noihin uusiin liittoihin!

Hieno on kuu taivaalla ollutkin, kirkkaana mollottanut.

Horoskoopin mukaan tämän ajan pitäisi olla minulle antoisa - odottelin hiukan salaa, että saisin tiedon tai ainakin jotakin haastattelukutsuja uuteen työhön. Ei ole näkynyt. Eikä ole näkynyt sitä sitä miestäkään johon oli mahdollisuus rakastua...

Mies ja uusi työ - siinä on kaksi isoa toivetta elämälle. Maailman tavallisimmat toiveet - niitä minäkin elättelen ja toivoskelen! Ihan oikeasti toivon aivan KAMALASTI että onnistuisin – molemmissa tai toisessa toiveessa. Nämä toiveet ovat ollet korkealla ajatuksissa jo kauan – ja olen yrittänyt uutta työtä myös kovin hakea. Miestä en tiedä mistä etsisin; jospa tuo vastaan tulisi vaikka!

Nyt toivon kuitenkin ylitse kaiken muun lapsen parantumista. 38.9 kuumetta vieläkin. Luulisi, että 11-vuotiaan kroppa kärsii kovasta kuumeesta jo hiljalleen. Mykoplasma - sitäkö se on? Lääkäritkään eivät tienneet ja täällä sitä nyt vain odotetaan paranemista.

Kestääkö lapsen sydän? Entä keuhkot yskimistä? Voi - auta sinä kaiken valtias lastani, meitä!