Pinkkiä elämää ja mustaakin

Katsokaa, talvi!

Torstai-päivä. Havahduin juuri huomaamaan, että olen istunut työpöydän äärellä melkoisen tiiviisti koko viikon. Minä, työtön ihminen.

Syystä voi kysyä ja ihmetellä, miksi? MIKSI?

Töitä hakemassa, hakemuskirjeitä ja ansioluetteloita rustaamassa, sitähän minä, työtön ihminen. Olisi niin kiva lähteä aamuisin töihin ja tulla illalla kotiin, tietää tehneensä jotakin hyödyllistä. Kuukausittain ropsahtaisi tilille palkka tehdystä työstä; sillä makselisin ruuan ja sähkölaskun, asumisen ja joskus vaatteita ja herkkujakin. Ostaisin lahjoja lapsille ja tehtäisiin mitä ihmiset tekevät. Ei tarvitsisi hävetä ja juosta pakoon puolituttuja; voisi pysähtyä kadulle ja vastata siihen nyt kammottavan pelottavaan kysymykseen "Mitä sulle kuuluu? Missä olet töissä nykyisin?"

No, siihen tavoittelen, tuollaisen arjen eteen teen töitä - yhtä paljon melkein kun tekisin työpaikalla töitä! Hakemuksia suomeksi ja englanniksi, joka hakemukseen sielun melkein upottaen. Tai no, ei nyt ihan jokaiseen sentään, mutta välillä melkein. Kun on joku tosi mielenkiintoinen työ näköpiirissä.

Ulkona lumessa...

Tänään rustasin hakemusta useamman tunnin, tutkin nettiä ja kaikkia mahdollisia sosiaalisen median kanavia ja kaikkea mitä on kirjoitettu, mikä nyt on tapetilla tähän työhön jollain lailla liittyen. Että osaisin kirjoittaa oikealla tavalla, näyttää että voin olla osa sitä työpaikkaa ja organisaatiota. Pusersin loppuun hakemuksen jota olen ollut mielessä tekemässä jo viikon verran. Yöllä sitä jo unissani kirjoittelin; kovasti haluaisin sen saada ja siksi se sitten uniinkin tuli.  Nyt se on lähetetty. Englannin kielellä. Hakemus on tehty, unelmat sen työn osalta unelmoitu.

Nyt unohdan sen kokonaan - olen huomannut, että paras on tehdä hakemus ja ansioluettelo niin hyvin kuin ikinä osaa - ja sitten unohtaa asia niin hyvin kuin osaa. Muuten menee hermot ja terveys, jos alkaa odotella vastauksia ja toivoa liikaa paikkaa. Useimmitenhan paikoista ei kuulu koskaan mitään sen jälkeen kun hakuaiaka on loppunut. Valtiolle hakemistani töitä ei kukaan, ikinä ole ottanut millään lailla yhteyttä;  olen hakenut sieltä vaikka kuinka monta paikkaa mutta aika paska työnantaja taitaa tämä armas valtio ollakin. Sieltä ei kukaan edes kiitä, edes millään peruslomakkeella, siitä että on hakenut töitä sieltä. No, johan meiltä ministeritkin siirtyvät muille maille työhön, ehkä se kertoo jotakin tästäkin...



...ja sisällä eteisessä.

Olenpa tässä  miettinyt, pitäisikö hankkia koneeseen sekä suomenkielen että englanninkielen spell check; tulee kielivirheitä ja muita näppäilyvirheitä jotka tyypillisesti itsee huomaa vasta, kun lukee kirjoittamaansa läpi sen jälkeen kun hakemus on jo mennyt. Harmillista.

Sama homma koskee kyllä näitä blogejakin; olen mestari kirjoitusvirheiden tekijänä. Sentään jossakin!

Muuten elämä on ollut tasaisen tappavan tavallista... En saa kunnolla luitani vedettyä ulos reippailemaan vaikka mitään syytä laiskottelulle ei olekaan. Neuloskelen tunnin-pari tai enemmänkin joka päivä. Sain vihdoin tänään melkein kaikki paksut Isoveli-langat loppuun neulottua: pinkkiä asustetta on nyt huushollista ihan tarpeeksi. Kukahan ne ottaisi käyttöönsä - yksi lapsi ensin pyysi tuota väriä, nyt ei enää olekaan kiinnostunut. Näin se helposti menee muidenkin asioiden kanssa...

Nyt tekemään ruokaa.  Lapselle pitää saada ruoka nokan alle kun tulee koulusta - äiti menee tekemään hygieniapassitestiä Kalapuikkoja, ruisleipää ja maitoa. Kyllä sillä lapsi yhden päivän elää! Ehkä hygieniapassilla saa töitä vaikka jostakin nakkikioskilta....