Aatonaattona kerran, kun pakkanen kovasti maassa paukkui ja lumi peitti maan

Toivoa täynnä on tämä torstai: huomenna on jouluaatto ja luvassa on muutaman päivän ihana lepo! Jos joskus eläissäni olen lomaa ja lepoa odottanut niin se on nyt: tuntuu, että virtaa on jäljellä juuri ja juuri sen verran, että hommat saa tehtyä. Väsyttää aivan kamalasti. Nukahtelen paikkaan kuin paikkaan – töissäkin yritän tehdä hommat seisten pöydän ääressä etten nukahda – autolla ajo ja kokoukset ovat tuskallisen vaikeita paikkoja. 

Unta pitää saada tankattua ja pian! Ja sitten pitäisi saada pää irti kaikesta, joka siellä nyt kiertää. Työ huolestuttaa. Teen paljon, ihan tosissaan tosi paljon, hommia – ja taas kerran muutama päivä sitten sain huomata, että organisaatiouudistus on poistanut meikäläisen nimen kokonaan organisaatiokaavioista. Kysyin aiheesta esimieheltä sähköpostilla mutta hän ei siihen vastannut ollenkaan. Pyysi minua kuitenkin tuuraajakseen lomansa ajaksi; on poissa kaksi viikkoa. Mitä pitäisi ajatella? yritän olla ajattelematta yhtään mitään.

Lounas hallissa - tosi hyvä ruisasku

Heräsin varhain, tein jonkin verran hommia koneen äärellä ja läksin ennen puoltapäivää joulun ruokaostoksille. Menen pikkuisen kanssa mummilaan huomenissa ja olen luvannut tuoda ”herkkuja” eli äiti tekee perusruokaa – kinkkua, rosollia, perunat ja kaksi laatikkoa: lanttulaatikon ja imelletyn perunalaatikon. Minä siten tuon kalat eli kylmä- ja lämminsavulohta, graavisiikaa ja silliä. Kalat on tilattu lapsen luokan kautta suoraan kalasavustamolta. Tuoretta ja hyvää – ja edullisempaa kuin muualta! Menin siis kauppahalliin - mielipaikkaani josta saa kaikkea hyvää. Ostin sitten vähän maksapateeta ja hyviä makkaroita, hiukan oliivejakin. Myös ostin palan savukalkkunaa ja aladoobia. Nam.

Nyt on kukkaro tyhjää tyhjempi - mutta toivotaan, että joulusta tulee kiva. Silloin rahat eivät menneet hukkaan vaikka tammikuu sitten kärvisteltäisiin miten.

Se, mikä nyt harmittaa kun tässä samalla kuuntelen uutisia: on se, että en ehtinyt viedä pelastusarmeijan pataan pakettia. Lasten vaatetta olisi voinut lähettää lapsiperheille. Paljon on tänäkin vuonna puhuttu köyhistä yksinhuoltajaperheistä. Suhtaudun tuohon vähän niin ja näin; köyhänä on kurjaa kurjempi olla mutta kun monella (tämän TIEDÄN) on sellainen ajatus, että töihin ei kannata mennä kun silloin menettää sosiaalituet tai osan niistä, on se omasta mielestäni väärin. Jotenkin olen kai kotikasvatuksen peruna sitä mieltä, että ihmisen on yritettävä pärjätä itse – ei toisten antamilla tuilla! jos on sairas, päivätyönsä tehnyt eläkeläinen, lapsi on toki luonnollista sada apua – mutta terve aikuinen – kyllä jotenkin pitäisi itse pärjätä!

On raskasta pärjätä ihan omillaan – mutta kyllä senkin tekee jos niin vakaasti päättää. Kyllä se kaivertaa minuakin. Jos ei ihan joka päivä niin melkein, kuitenkin. Ja kun työkaveri sanoo - kuten taas männä viikolla - olevansa yksinhuoltaja tänä iltana kun vaimo menee kaverin kanssa elokuviin – voisin läimäistä korvillekunnolla. Ei saa pilkata! Yksinhuoltajuus ei ole vitsi, ei rikos eikä invaliditeetti. Se on elämäntilanne joka aika ajoin on tosi paska. Mutta usein ihan ok – ja joskus ihan hieno.Ei tarvitse kestää äijän jurputusta, määräilyä, piruilua eikä väkivaltaa, viinanjuontia ja mitä nyt usein äijien kanssa mukana kotiin tuleekaan…

No – mitäpä tuosta nyt. Isot lapseni menivät isänsä luo muutamaksi päiväksi, näkevät isäänsä muutaman kerran vuodessa. Kiva kun nyt - toivon totisesti, että kaikki mene hyvin. Usein tulee puheluita heiltä kaikilta vuorotellen; "...mitä nyt kun mikään ei suju?" Vein heidät lentokentälle jossa he odottivat myöhästynyttä lentokonettaan nelisen tuntia! Huomenna soitellaan sitten - joulurauhan julistamisen jälkeen!

Eilen vietimme pienimuotoista joulunalusta lasten kassan; isot lapset saivat jo lahjansa - pienet paketit olin heille aikaansaanut. Muutaman paketin kummallekin; samanarvoiset molemmille. Pikkuinen vielä miettii, tuleeko pukki. Hän saa vähän usemaan lahjan, mutta rahanarvoltaan suurin piirtein samanarvoisen.

Lumi ja liikenne: oi ja voi. Suomalainen jouluko kohta uhanalainen?

Lunta, lunta lunta vaan!

Tulee ainakin valkoinen joulu, sen voi varmaan jokainen meteorologi luvata! Tähän mennessä on ollut jo valkoista valkoisempi joulukuu – Helsinki on Suomen lumisin paikkakunta; joissain paikoin rannikolla on jo yli 70 senttiä lunta.

Lunta on koko Eurooppa aivan täynnänsä; liikenne takkuaa oikein kunnolla. Lentokoneet, junat ja autot ovat jumittuneet lumien ja kinosten takia paikoilleen. Kurjaa – mutta ei kuitenkaan aivan kamalaa tai tavatonta, noin luonnon kannalta. Lumisia talvia on aina ollut – ja toisia, vähälumisempia. Monet spekuloivat nyt ilmastonmuutoksella; yksi sanoo yhtä ja toinen toista. Vaikea siitä on mennä mieltä pahoittamaan. Nyt on lumista – se on toisaalta kurjaa mutta toisaalta aika hauskaa kuitenkin! Ensinnäkin on kaunista! Ja on jotenkin vanhanaikainen olo – omassa lapsuudessa miljoona vuotta – noin pyöreästi – sitten oli kylmää ja silloin sai hiihtää paksuilla hangilla ja sitten tulla sisään lämpimään tupaan lämmittelemään. Tulee moisia ajatuksia mieleen kun lumessa tarpoo!

Tarvoin lumessa tänään kahden lapseni ja veljeni kanssa. Punaiset töppöset eli huopikkaat jalassa oli lämmin kulkea hangessa vaikka rannalla kävellessä tuuli kävi kovasti poskiin ja huulet menivät aivan kohmeisiksi; puhuminen oli vaikeaa. Jalat pysyivät silti lämpöisinä! Pakkasta oli ehkä 15 astetta mutta tuuli teki ilmasta kylmemmän tuntuisen. Sää oli kaunista kauniimpi! Hiihtämään olisi ollut kiva mennä – mutta aika moiseen ei nyt ollut, ehkä joululomalla sitten. Toivottavasti.

Mummilassa on leppoisaa ja siellä on kiva käydä!

Olimme nimittäin äidin luona, lasten mummilassa reilun vuorokauden. Läksimme lauantai-aamuna ja palasimme sunnuntai-iltana. Sinä aikana ehti sataa kevyttä puuterilunta kymmenisen senttiä; koko ajan sitä leijui ja leijuu yhä maahan. Mentiin mummin luo kyläilemään ja viettämään mukavaa aikaa, juttelemaan. lapsille on mukava tavata mummia, jutella ja puuhailla mummin kauniissa kodissa – siellä he ovat jotenkin enemmän toistensa kavereita kuin kotona. varsinkin jos mukana on kaksi kolmesta – niin kuin nyt. Kotiin jäi kovassa kuumeessa yhä lauantaina ollut angiina-potilas, lääkereseptinsä, minun päänsärky-buranapakkauksen ja erilaisten juomien ja ruokien kera. Kaveri kävi häntä piristämässä ja seuraa pitämässä joten potilaalla ei hätää ollut. Ja kovasti parantuneemmalta hän vaikuttikin kun kotiin tultiin. huomenna hän on menossa kouluun; pelkää opettajan suuttumista kun on ollut kaksi päivää poissa. Nytkään ei ole lääkärintodistusta kun lääkäri määräsi penisilliinit ikään kuin normaalien rutiinien ohi, omasta sairaspetistään käsin.

Ajokeli ja Suomen vaarallisin tie

Ajoimme siis edestakaisin reilut 500 kilometriä, eilisen Helsingin Sanomien mukaan Suomen vaarallisimmalla tiellä. Liikennettä on paljon ja siitä iso osa rekkoja, sekä koti- että ulkomaisia. Ja kyllähän tämä totta on; onnettomuuksia on paljon ja rekkoja tosi paljon, mihin aikaan hyvänsä siellä ajaakaan. Nytkin oli rekkoja jonkin verran, venäläisiäkin aika paljon. Tänään oli kuitenkin lumisää ja pimeä ilma se inha yhdistelmä joka teki ajamisen tosi raskaaksi; lumihiutaleet muuttuvat auton valoissa kuin kohti tulevaksi valkoisten nuolien mereksi; kun kaikki on ihan valkoista tien pientareita myöten ja ilman täyttää lumi, on näkyvyys superhuonoa ja stressi kasvaa. Ohittavien autojen ja isojen autojen nostama lumipöly on tosi hankala liikenteessä.

Tänään olikin tapahtunut tosi paljon kolareita liikenteessä – samoin ojaanajoja ja keskelle tietä hyytymisiä. Nähtiin niitäkin matkan varrella.

No – jos haluaa liikkua, on liikenteessä vain totuttava kulkemaan. Onneksi kaikki meni hyvin. Kotiin tultua oli sitten odottamassa lumityöt. Tein lumityöt isolla pihallamme eilen ennen lähtöä ja nyt heti kun tultiin kotiin. Aamulla herään aikaisin tekemään taas ne kerran. On minun vuoroni tehdä lumityöt tällä viikolla – pyysin paria talon miestä avittamaan kun olen poissa – lupasin sitten tehdä pari ylimääräistä kertaa alkuviikosta. Onneksi lumi tosiaan on nyt kevyttä!

Joululauluja tuhatkunta!

Olen kuunnellut autossa lasten kanssa radiota. Joululauluja on kuultu nyt paljon – aika monet suomalaiset joululaulut ovat tosi nostalgisia ja surullisia; en moista muistanutkaan. Siis varsinkin uudemmat ovat tosi nyyhkyjä, helposti. Itse haluaisin positiivisia ja iloisia joululauluja – joulu on kuitenkin iloinen juhla! Suomalainen on mieluummin matalavireinen, selvä se. Kyllä tykkään itsekin esim. varpusesta jouluaamuna – vanhasta ja suositusta joululaulusta – mutta kyllä siten pitää jotain iloistakin laulaa! heinillä härkien ja moni muu vanha tuttu joululaulu on ihana!

Suomalainen joulu - kielletäänkö sekin kohta?

Mitä tulee jouluun muuten Suomessa, on täällä meneillään aivan hyper-kummallinen keskustelu: Suomessa pitäisi erottaa monien mielestä joulu ja uskonto. Jotenkin välillä tuntuu, että ne ihmiset jotka nykyään saavat keskusteluja aikaan ovat tyystin mistään tietämättömiä ja asioita täysin tuntemattomia. Miten joulun, kristinuskon suurimman juhlan, voi erottaa uskonnosta? Ilmeisesti muuntamalla sen joulupukin ja kauppiaiden myynnin huippujuhlaksi; tänä päivänä kun kaikessa on kysymys rahasta, kasvusta, talouden elpymisestä ja jumalana on RAHA ja taloudellinen menestys – kasvu – on uskontokin syytä heittää pois häiritsemästä elämää. Kun tämän seikan yhdistää suomalaiseen heikkoon itsetuntoon ja ikivanhaan perinteeseen vähätellä itseä ja kaikkea mikä on ”meidän” tullaan siihen, että halutaan miellyttää muita kieltämällä oma itse ja se, mikä on omaa. Siksi ajattelemme helposti, että jos kiellämme omat tapamme ja vaihdamme ne muualta tulleisiin ”parempiin”, eivät muut ajattele meistä pahaa. Maahanmuuttajat tulevat surullisiksi jos me vietämme joulua kun he eivät kristittyinä ymmärrä tapojamme. OK – ei juhlita sitten mekään!

Näin ilmeisesti ajattelee moni. Ja näinpä päiväkodit ja koulut kieltävät kaiken kristillisen joulusta. Mutta sen sijaan muiden maiden tavat ja tottumukset, uskonnosta pukeutumiseen meidän on hyväksyttävä – onhan kyseessä heidän omat tapansa.

On jotenkin väärin - tai paremminkin ehkä vanhanaikaista - olla ylpeitä omasta maastaan, tavoistaan ja historiastaan. Suomalaisuus onjotenkin kökkö ja tyhmä (???) arvo nykyän. Ei ole trendin eikä brändinmukaista olla suomalaisnen. Kauhtunut ja jotenkin nuhjuinen persu on sellainen - emme me kasvutaloudessa mukana olevat dynaamiset tahtoihmiset!!!

Ei, ei - en halua hävetä sitä mitä olen; jos häpeeän, ei se tästä maasta johdu vaan jostain ihan muusta sitten. On jotenkin noloa, kun aina mietitään, mitä nuokin meistä ajattelevat, emme kai me vaan loukata noita…

Terveyskeskus raastaa hermoja

Yksi lapsista on ollut jo viime viikosta flunssainen ja voimaton. Kurkku on ollut kipeä ja olo kaikin puolin surkea. Mustaviinimarjamehu, hunaja, vitamiinit ja kuuma tee eivät ole sairasta parantaneet, eivät pitkät yö- ja päiväunet. Eilen kurkku tuli valkoisen töhkän peittämäksi ja niin kipeäksi, että potilas pystyy tuskin nielemään. Mitään muuta kun nestettä tämä jo ennestään anorektisen laiha ihminen ei kurkusta alas saa. Kuumetta kahta piirua vaille 39 astetta.Näin eilen illalla ja tänä aamuna.

Soitettiin sitten terveyskeskukseen. Varattu. Soitettiin toisen, kolmannen....seitsemännen...kolmannentoista kerran. Ei vastausta, ei minkäänlaista. Nauha lupaa vastata heti kun mahdollista.

Sairaita on varmasti kotikunnassamme liian paljon - terveyskeskus ei vedä. Tekevät varmasti töitä niin kovasti, että puhelin jää soimaan itsekseen. Hoitavat sairaita, eivät pälise puhelimessa...Näin tulee ajatelleeksi, vaikkakin pienellä (?) sarkasmilla varustettuna...

Kolmisen vuotta sitten olin leikannut leipäveitsellä ison haavan sormeen ja ymmärsin, että sormi on tikattava. Soitin terveyskeskuskeen jossa ei silloinkaan puhelimeen vastattu. Otin särkylääkkeen ja kohta toisenkin ja pidin sormea korkealla verenvuotoa hillitäkseni. Jonotin puhelimessa terveyskeskuksen numeroon tovin ja toisenkin. Kukaan ei yksinkertaisesti vastannut, puhelin vain soi ja soi toisessa päässä. Ärsytti. Oli kevät ja lähdin kävelemään, samalla puhelimessa jonottaen, parin kilometrin päähän terveyskeskukseen.

Sinne päästyäni kerroin käytävällä kiukkuisena kävelevälle terveysalan ammattilaiselle, että olen jonottanut puhelimessa yli kolme tuntia. "Miksiköhän täällä ei vastata puhelimeen kun potilaat jonottavat aikoja?Kysyin. "Onko puhelin rikki tai poissa käytöstä?"

Vastaus oli kaiken kattava ja kaikesta turhasta mielistetty kliiniseksi puhdistettu: "Ei meillä täällä ole aikaa puhelimiin vastailla. On vähän muuta tekemistä" tokaisi tämä keski-ikäinen nainen ja avasi äkäisenä jonkin huoneen oven, avainnippu kalisten - ja paiskasi oven kuuluvasti takanaan kiinni: SLAM. Tuoleilla jonottavat potilaat katsoivat kysyvän hämmästyneesti toisiinsa, joku murahti jotain huonoista tavoista ja toinen vitsaili vaihdevuosista.... Stressaantunut hoitaja se siinä antoi turhautuman purkautua...

Stressaantunut potilas ei sittn ymmärrystä niin helposti saakaan. "Siinä niitä istuu kasapäin, palvelua odottamassa. Istukoon." näin kuvittelen hoitajien miettivän sairaita katsellessaan...

Nyt, tänään, on sama ja täysin sumautunut tilanne terveyskeskuksessamme. Puhelimeen ei vastata tälläkään kertaa. Lapsella on kova kuume ja kaamea olo - en voinut häntä terveysasemalle laittaa yksin istumaan tuntikausiksi noin kovassa kuumeessa. Itse en voi olla koko päivää poissa töissä näin kesken loppuvuoden kiireiden. Yksityiseen lääkäriasemaan minulla ei ole varaa, ei mitenkään. Mitäpä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä? Monen mielestä vain niellä ylpey ja istua tuolille odottamaan ja ottaa vastaan henkilöstön nuivuus ja kurja asenne. Miksi lie tilanne on mennyt tällaiseksi? Joku sanoi kerran, että ei se mikään ihme ole, jos henkilökunta on pottumaista - asiakkaat ovat usein kännisiä ja riidanhaluisia, tai muuten vain "ikäviä". Sitten kaikki huumehörhöt päälle - niitä on paljon.

Kurjaa!

Soitin sitten - häveten lievästi suhteiden käyttöä - tuttavalle jonka kautta meillä on "suora yhteys" lääkäriin jolta saa onneksi apua, yleensä. Tuttava soitti tälle lääkärille - joka vastasikin heti. Hän sattui olemaan sairaalassa. Tosin ei viran puolesta vaan itse potilaana, tiputuksessa sairauskohtauksen jälkeen. Lääkäri oli avulias omasta sairaudestaan huolimatta, pyysi apteekin farmaseuttia soittamaan hänelle sairaalavuoteeseen. Näin tapahtui ja sieltä hän sitten määräsi Vpeniä ja lactoseveniä reseptillä potilaalle - jota ei koskaan ole nähnyt mutta koska angiinan oireet olivat selvät, oli resepti varmasti oikea. Näin ainakin toivon.

Tällainen tarina sairastamisesta. Onneksi on kilttejä lääkäreitä maailmassa kuitenkin! Eikähän me taas selvitä. ja hyvä juttu, että meidän takia ei tarvinnut terveysaseman henkilökunna lisää stressaantua.

Sofi Oksasen Puhdistus

Aloitin jo yli kaksi vuotta makuuhuoneen kirjahyllyssä odottaneen Sofi Oksasen Puhdistus-kirjan lukemisen pari iltaa sitten. Olin saanut lehtiartikkeleiden perusteella kirjasta kuvan, että se olisi raskas ja vaikealukuinen. Miten lie moinen mielikuva olikaan syntynyt; väärä se jokatapauksessa on! En oli Sofi Oksasen kirjoja aikaisemmin lukenut - hänestä ihmisenä ja kirjailijana toki olen lukenut koska tästä naisesta kyllä on juttuja lehdissä ollut! Sekä kirjailija-Oksasesta että kaikesta muusta mahdollisesta aina hiustyyölistä  ja ulkonäöstä Viron tilanteeseen ja kustantajan antamiin potkuihin (mikä olikin aika lailla skandaalimaista; Suomen kirjailijoista paras rahasampo josta kustantajan pitäisi olla ylpeä - varsinkin kun arvostusta satelee ympäri maailmaa. Puhdistuksesta tuottoja toki ropisee vielä pitkään potkut antaneelle WSOY:lle) ja lopulta  kirjallisuuspalkintoihin.
Kirjallisuuspalkintoja Sofille onkin ropissut eri puolilta maailmaa! Ja nimeomaan kirjasta Puhdistus. Viimeksi taisi olla ranskalainen ulkomaisen kirjan paljointo.

Olen lukenut vasta muutaman luvun kirjasta - olen elämäntilanteeni vanki ja siksi nykyisin hidas lukija - parikymmentä sivua kerrallaan on jo hyvä saavutus meikäläiselle, töiden, kotihommine ja lasten asioiden jälkeen tehtynä.

Kirja on hyvä! Yksinkertaisesti herkullinen lukunautinto - ainakin nämä muutama kymmenen sivua jotka olen lukenut - viime yönä pakotin itseni laittamaan kirjan pois puoli kahdelta yöllä. Pakko on yrittää nukkua ainakin muutama tunti ennen aamulla töihin lähtöä. Minulla on iso osa lukunautintoa vielä jäljellä! Kirja ei etene ennalta arvattavalla tavalla - siinä on hyvä juonen kerronta ja kieli on upeaa.

Moni muu kirja - kotimainen niinkuin ulkomainenkin - on usein ennalta arvattavan oloinen ja kielikin on usein jotenkin heppoista - jopa nimekkäillä kirjailijoilla. Se on harmi - ja yllättävää jos kyseessä on mainetta saanut kirjailija. Kirjoitusvirheet on sitten asia jota ei millään meinaisi kirjoissa ymmärtää - niitäkin on. En ole vielä yhtäkään ole Puhdistuksessa nähnyt.

Aikaisemmin lukemassani suomenkielisessä kirjassa jota kovasti hehkuteltiin mediassa, oli huomattavia puutteita, omasta mielestäni. En nyt viitsi tähän kirjan nimeä kirjoittaa - luin sen alkusyksystä. Tarinassa oli epäoleellisuuksia jotka eivät juoneen ja tarinaan sinälläään kuuluneet. Kirja oli yllättävän keppone verrattuna siihen hurjan kirjoitteluun ja hehkutukseen verrattuna jota se ja kirjailija saivat.
Jokunen aika sitten luin englannista käännetyn kirjan - sen käännös oli ihan kamala; kirjaa lukiessa mietti koko ajan miten asia oli kirjoitettu alkukielellä englanniksi kun käännös on tällainen. Kirja jäi kesken,vain huonon  käännöksen takia.

Olenko pikkumainen? Mutta: kun kirja tehdään, ja koska sen tekemiseen osallistuu niin moni ihminen, olisi hyvä jos se olisi loppuun saakka mietitty ja viilattu. Nykyään ei siihenkään varmaan aikaa ole... Kaikki on kertakäyttöistä, kirjatkin "ei sillä niin väliä ole" sanoi joku. Olen eri mieltä. Jos joku asiaa kannattaa tehdä, ei sitä silloin huonosti ole mitään järkeä tehdä. Hmm

Yksi mistä Puhdisuksessa en ollenkaan pidä on sen kansikuva. Se on ihan kamala. Violetti väri taustana ja kuvana puolikas vanhan naisen kasvoista sivulta päin. Korvakoru ja papiljottikiharat harvassa harmaassa tukassa. En tykkää yhtään - menee liian lähelle, on jotenkin nolo... Ei, ei, ei.Taustaväti siinä vielä tuollainen. .

Kantta ei onneksi näe kun kirjaa lukee. nautinpa siitä nyt sitten. Ja taidanpa sitten lukea ne edellsetkin kirjat!

Tämän kirjan jälkeen jatkan lukemista muilla kirjoilla omasta hyllystä - niitä on kasapäin. Hanne-Vibeke Holstin Drottiningoffret on kesken ja ollut jo hetken - vaikka kirjasta tykkäänkin. Anna Gavaldan kirja on nopealukuinen; niitäkin on kiva lukea. Ranskaksikin voisin ajatella lukevani - mutta en saa aikaiseksi; laiskuuttani luen ne ruotsiksi kuitenkin. Ranska ei mene ihan vaivatta - mutta kirjoja lukemalla kieltä olisi hyvä ylläpitä ja kehittää. Sitten on vielä muutama muu Arlandan lentokentän kirjakaupasta ostamani ruotsalainen pokkari joita lueksin - Ruotsin myydyimpien kirjojen listalta poimittuja erilaisia kirjoja. Ostan aina kirjoja Ruotsissa käydessäni. Ne ovat ainakin puolet halvempia siellä kuin Suomessa. Suomi on kallis maa tässäkin. Ja toisaalta tykkään lukea ruotsiksi. Äänikirjoja niinikään kuuntelen ruotsiksi. Lupasin viedä niitä muuten paikalliseen kirjastoon lahjoituksina kun olen ne jo kuunnellut. Kierrätystä sekin - kirjaston määrärahat ovat pienet joten oma pieni lahjoitukseni oli heille mieluinen!


Lukemista lähiajoille



Kolmas adventti: kuunsirppi ja kirpeä pakkanen – kyökissä hyörinä hervoton

Lapsen käsin syntyi piparikuvioita
enkeleistä kameleihin

On puuhailtu ja äiti on laittanut kystä kyllä! Ruoka on mukavasti muhinut jo valmiiksi pipareita varten lämmitetyssä uunissa kuin joskus aikoinaan, kun leivonnat tuvan uunissa tehtiin ja eri ruuat sinne omassa tahdissaan peräkanaa laitettiin. Meillä tänään tehtiin pipareita joista tuli ihan makoisia ja rapeita, kuten näiden on tarkoituskin; näistä pipareista mummo ja täti ovat saaneet kovasti kehuja – ovat niin rapeita, ei yhtään kovia. Se on se perunajauho, nääs! Sitten tehtiin uunissa porsaan suolaliha, pottujen ja tykötarpeiden kanssa syötiin ja puolitoistakiloinen sianliha loppui tyystin. Luu jäi kaluttuna jäljelle – meillä kylässä ollut mies söi nahkan ja läskinkin. Uhhuh…

Kyllä meillä ruokaa menee, kun porukalle sen esiin kattaa!Nyt on piparit piilotettu, syöntiin jätin pienen kasan ja ison osan laitoin talteen. katsotaan, löytyvätkö ne ennen aikojaan!

Keskimmäinen lapsonen teki vieraalle pyynnöstä ja palkkiota vastaan pienen kasan joulutorttuja. Hyviä niistä tulikin! Tähden malliset ovat kauniita ja helpompia tehdä mutta eivät niin herkullisia; tähden sakarat jäävät kuiviksi ja hillosilmä keskellä saa kuivan nahkakuoren. Nämä vanhanaikaiset pasteijan malliset ovat kyllä paljon mehukkaampia – ja ne on haastavia tehtäviä; saumat ratkeavat helposti ja hillo valuu pellille.

Nämä onnistuivat kyllä nyt hyvin leipurilta, täytyy sanoa! 

Isoja joulutorttuja - paljon sisusta!



Kävin pienellä kävelyllä lihan ollessa uunissa. Kirpeä pakkanen puri poskia ja reisiä vaikka olin panevinani kunnolla vaatetta päälle. Huopatossuissa ja villasukissa kävelin reilun puolen tunnin lenkin – mutta en löytänyt talvisia lämpimiä ulkohousuja joten menin farkuissa jotka eivät melkein viidentoista asteen pakkasessa riittäneet. Hrrr. Katselin talojen ikkunoita ja pihoja, kauniita lumipuita ja haistelin kirpakassa pakkasessa leijuvia aromeja – pakkanen alleviivaa tuoksut ja hajut kummasti. Savupiipuista tulviva savun tuoksu on hyvä – varsinkin jos poltetaan koivua tai muuta kunnon puuta, ei paperia tai roskaa. Ohi ajavan auton pakokaasun haju on taas ikävä; sekin jää leijumaan pitkäksi aikaa ilmaan pakkasella.

Leivottu on siis, kävelty hiukan ja kirjoiteltukin täällä blogissa. Silitettävien vuori jäi vielä tuohon nurkalle, tuolille; saisinkohan sen silitettyä maanatai-iltana? Aamulla tullut sanomalehtikin on vielä lukematta. Taidanpa lukea sen nyt – ja yritän lukea sitten muutaman sivun Sofi Oksasen Puhdistusta joka on kerännyt pölyä makuuhuoneen hyllyssä jo - niin, milloin hän sen julkaisikaan…? Pari vuotta siten, 2008. Silloin sen ostin, ennen Finlandia-palkintoa. Sitten sain sen vielä veljeltä joululahjaksikin. Nyt vasta luen sen!

Kirjoja ei ehdi lukea niin kuin toivoisi, se on kyllä harmi. Aika aikaa kutakin sanoo äiti aina kun harmittelen ajan riittämättömyyttä. Eläkkeellä ehtii - vakuuttelee hän. Sinne on vielä aikaa ja olisi kiva ehtiä jo nyt!



Köyhiä ja rikkaita - Suomessa on

Viikonlopun ruokakorista

Tässä jokunen päivä sitten, ehkä viime viikolla, kerrottiin uutisissa, että suomalaiset syövät vain vähän hedelmiä – muistaakseni vähiten tai toisiksi vähiten Euroopassa. Itse ihmettelen, miten se voi ketään ihmetyttää! Hedelmät ovat hyviä, terveellisiä ja niitä olisi tosi kiva olla kotona syötävänä niin lapsille kuin itsellekin. Mutta ne ovat kalliita! Itselläni ei niihin juuri varaa ole – ostan toki joka viikko jotain vihreää; usein kurkun tai banaaneja, ehkä tomaattejakin. Mutta vain yhtä, korkeintaan kahta lajia viikon aikana. Yksi kurkku on saatava riittämään pitkälle – varsinkin kuin meillä on marsuja joille lapsi niitä myös syöttää. Kotona syttyi pienimuotoinen kärhämä muutama päivä sitten kun huomasin lapsen syöttäneen viikon kolmesta tomaatista puolitoista marsuille ”niiden täytyy saada terveellistä ruokaa” oli lapsen vastaus… Hyvää salaattia ei mitenkään raaski tehdä kuin kesällä - ja silloinhan niitä syödä pitääkin!

Aamupala lapselle ja äidille

Meillä syödään pääsääntöisesti edullista ruokaa – mieluusti alennusprosentilla varustettua koska ne ovat mielestäni ihan käyttökelpoisia vaikka eivät ihan tuoreita olekaan. Valmiita Saarioisten ym ruokia ei meilla kulu; emme pidä mausta ja itse tehtynä nekin ovat sekä edullisempia että makoisia. Teollisen ruuan maku ei hivele makunystyröitä edes köyhällä! Makuasioista ei tietenkään kannata kinastella; moni tykkää noistakin, kaupan hyllyt ovat niitä täynnä. Emme ole koskaan vanhoista ruuista sairastuneet – päinvastoin, minusta tuntuu että olemme terveempiä kuin kukaan työpaikalla tai kouluissa. Se toki ei ruuasta johdu kuin osittain; meillä lienee siihen hyvät perintötekijät… Eikä olla niin noko nuukia kaikesta.

Tänä viikonloppuna syötän itseni ja porukammen oin 15 eurolla – lauantaina makkarakeittoa jota oli syömässä myös nuorimmaisen kaveri. Sunnuntaina syömme uunissa valmistuvaa sian suolalihaa perunoiden kanssa, salaattina raastettua porkkanaa tai punajuurta siivuina. Ruokajuomana meillä on vettä, maitoa ja piimää. Piimän saa usein myös alennuksella, samoin muut ruuat – maito tosin useimmiten on normaalihintaista. Jos sitä saa halvalla, ostan hiukan enemmän ja teen kaakaota – varsinkin jos kermaa saa alennuksella! Hedelmiä ei saa ikinä alennuksella; ostaisin kyllä! Ja vähän huonompaa vielä halvemmalla toisin marsuille. Ihmettelen usein, miksi huonot elintarvikkeet pannaan mieluummin roskiin kuin annetaan käyttöön vähävaraisille?

Tänään meillä on oman nelihenkisen poppoomme lisäksi syömässä tuttavamies joka silloin tällöin käy meillä kertoilemassa hämmästyttäviä ja kiintoisia asioita maailman menosta omasta perspektiivistään.

Toki nyt on vielä vähemmän rahaa sen takia, että viikko sitten olin kutsunut sukua syömän - siihen kului paljon rahaa, mutta silti sen haluan pari kertaa vuodessa tehdä - muuten eivät pysy nämäkään suhteet kunnossa. Mitä sitten enää on - lapset, jotka häviävät minun elämästäni jo pian. Isommat ovat jo toinen jalka kodin ulkopuolella menossa; olen heille enää rahakukkaro ja huoltopiste. Heidän sosiaalinen elämänsä on jo muualla; täällä he ovat joko väsyneitä tai jotenkin kumman ärtyisiä. Eivät jaksa enää äiskää - joka ei ymmärrä heidän maailmaansa, ei siitä mitään tiedä.

Hauskana episodina tähän voin kertoa tarinan toisenlaisesta maailmasta jonka vieressä minäkin elän. Kaikilla ei ole näin tiukkaa rahan kanssa kuin meillä – tosin heti täytyy sanoa, että tiedän, että monilla on vielä paljon ankeampaa. itse olen kolmen lapsen yksinhuoltaja – mutta käyn töissä ja saan homman pysymään jotenkuten kasassa kun oikein yritän. joka viikko on tosin aina uusi tiristys: selvitäänkö maksuista? Saadaanko raha riittämään? Mitä jos minut tällä viikolla irtisanotaan? No – toisilla on heikommin, paljon heikommin. Ei ole työpaikkaa ja se masentaa. Monet syövät mielenterveyslääkkeitä, juovat kaljaa, kittaavat viiniä, viinaa… Onneksi ei itse edes tee mieli; viinilasillisen ja toisenkin juon toki mielelläni mutta se ei ole meitä vielä turmioon vienyt. Lauantai-lasillinen ja joskus perjantainakin otettu on ok; yksi punaviinipullo saattaa kestää kolmekin viikonloppua. Kaljasta en hirveästi edes välitä. Ja tabuja en syö vaikka kuinka masentaisi; kyllä se tunne hiipii usein mieleen - yksinäisyys ja elämän vaikeus eivät aina jätä rauhaan vaikka kuinka yrittäisi.

Voisipa joulupukilta pyytää ystävää, rakastettua - miestä joka välittää ja joka ei juo, ei lyö, fyysisesti eikä henkisesti!

Se toisen puolen erilainen maailma tuli näytille minulle kun olin kutsuttuna illanviettoon kauniiseen kotiin jossa perheen äiti ja kutsujen emäntä, kahden lapsen kotiäiti ja heille asuva ulkomaalainen kotiapulaisensa olivat loihtineet upean illanistujaistilaisuuden ja isäntä oli kutsunut kotiinsa ihmisiä. Pariskuntia tutustumaan toisiinsa, keskustelemaan ja nauttimaan todella upeasta ruuasta, juomasta ja toistensa seurasta – viihtymään perheen kauniissa kodissa. Katsoin kaikkea kaunista ihmetyksellä; miten he ovat tämän saaneet tehtyä, kuinka heillä on moiseen varaa? Tiedän toki – jo joissakin muissakin tällaisissa tilaisuuksissa mukana olleena – että tällaisia koteja on Suomessa paljon; kauniita ja aistikkaasti sisustusarkkitehtien opastuksella aikaansaatuja, hienoja ja uusia materiaaleja – kaikki kuin pilkulleen oikeissa paikoissaan. Kaikki kiiltävän puhdasta, värisävyt kohdillaan ja matot, pöydät, hylyt ja sisutusesineet kuin sisutuslehden sivuilta. Ei mitään kukunutta tai nuhjaantunutta missään, ei mitään vanhaa – tai ehkä joku tosi vanha hylly, jakkara tai muu satavuotias esine jostain suvun vanhalta tilalta kuin mausteena ja muistuttamassa omasta menneisyydestä tyylikkäästi muuten modernissa sisustuksessa. Suuri talo, paljon huoneita, hulppea iso keittiö kaikkine mahdollisine koneineen ja ruuantekoa helpottavine vempaimineen. Kotiapulainen hoitamassa kaiken ruuanlaittoon, siivouksen ja vaatteiden hoitoon liittyvine asioineen.

Tunsin, todellakin, olevani outsider - todellisesti ulkopuolinen. En ensimmäistä enkä viimeistä kertaa – tuttu tunne tällaiselle keski-ikäiselle täti-ihmiselle jolla ei ole puolisoa eikä mitään mielenkiintoista tai jännää elämässään, ei ystäväpiiriä eikä oikein mitään jaettavaa tällaisissa yhteyksissä. Olin saamapuolella siis sataprosenttisesti. Kuuntelin juttuja ja toki juttelin innokkaasti kaikkien kanssa vuorotellen. Mukavia ihmisiä, kaikki olivat kuin ”samaa kastia” lapsineen ja harrastuksineen, ulkomaanmatkakuvauksineen – minne kannattaa mennä talvella hiihtämään? Ei, kukaan ei brassaillut millään – ehkä hiukan lapsien ominaisuuksilla, mutta vain hillitysti – kaikki olivat todella kivoja! "Hauska" oli myös huomata, että kun ihmiset kyselivät toisiltaan lapsista ja koulutuksista, lomanviettopaikoista ja harrastuksista – kukaan ei huomaavaisesti kysynyt minulta mitään… Kerroin joillekin asuinpaikkani - ja he siihen "Ah, olen ajanut siitä joskus ohi. Sinulla taitaa olal todella pitkä työmatka? Ajatko itse kotiin autolla tänään? Kuljetko tosiaan joa päivä autolla tuon matkan? Minun ei ”tarvinnut” kertoa lapsistani eikä omasta taustastani, ei meidän kodistamme eikä harrastuksistamme. Minä siis vain nauroin mukana, kyselin ja yritin olla kiva! Alussa oli nolo olo – vieraana pidoissa jonne en oikeasti olisi kuulunut. Mutta olihan se kivaa – tosi mielenkiintoista nähdä tällaista muuallakin kuin telkkarissa!

Niin, siinä kodissa ei ollut ensimmäistäkään räsymattoa, ei seinillä ryijyjä, raanuja eikä vanhoja tauluja. Ei ollut käsityökoreja missään, ei myöskään ikkunalautoja, ei musiikki-instrumentteja. Siellä oli sisustustaulja, lamppuja ja lampetteja, takkoja ja pylväitä, upeat musiikintoistovehkeet. Meillä on täälä iso kirjahylly - mutta heillä oli kirjasto. Naivisti iloitsin siitä, että omassa kirjahyllyssäni on enemmän kirjoja vieläkin, vaikka vein vasta monta laatikkoa kirpputorille... Kateusko moiseen tunteeseen aiheen sai? Hmm...

Nyt on kolmas adventti. Leivon kohta joulupipareita oman mummon vanhan ohjeen mukaan tehdystä taikinasta - siinä on maustepippuria ja perunajauhoja; nämä piparit ovat ne kaikkein maukkaimmat mitä saada voi!. Taikina on ollut tekeytymässä viileässä eilisestä saakka.

Elämä on mielenkiintoista!

Kaaos Helsingin liikentessä - totisesti

Lunta alkoi sataa kunnolla jo iltapäivällä, valoisaan aikaan. Katsoin säätiedot - siellä varoitettiin autoilijoita ja työmatkalaisia tulevasta lumisateesta. Olin lähdössä Helsingin keskustaan, oopperataloon katsomaan Pähkinänsärkijä-balettia illalla lapsen kanssa joten ajattelin olla kaukaa viisas että kaikki onnistuisi kauan odotetun reissun suhteen: varasin ajoon reilut puolitoista tuntia enemmän aikaa kuin ajoon ja parkkipaikan etsintään normaalisti menee. Sillä lailla ajattelin saavani myös helpommin parkkipaikan Kisahallin takana olevalta kentältä.

Läksimme siis ajamaan. Jo pian huomasimme, että sää oli liian huono monelle kusille: tien poskissa makoili autoja jo ennen moottoritietä. Moottorien varrella autoja oli joko kokonaisina tai lytyssä, osalla hälytysvalot päällä, joillakin varoituskolmia varoittamassa. Osa vain lumeen tömähtäneenä ja sinne jätettyinä.

Kisahallin takaa löytyi tällainen parkkipaikka

Saavuimme Helsinkiin hyvissä ajoin - jo ennen kuutta kaarsin Kisahallin taakse. Lunta tuli koko ajan taivaalta ja näkyvyys etulasista oli huono - takalasista melkein nolla. Autoja oli valtavasti joka puolella - ihan sumppu koko alue. Osa autoista seisoi keskellä tietä. Käännyin parkkialueelle - ja heti sen tehtyäni huomasin tehneeni virheen.  Auoja oli kentällä parkissa normaalia vähemmän - mutta niiden kaikkien päällä oli reilu parinkymmene sentin kerros lunta, tyhjissä "ruuduissa oli lunta kunnon kerros - yli normaalin pikkuauton maavaran.. Saman verran tai enemmän oli ajoväylillä, jo puuroutuneena läpikäymättömäksi mujuksi johon autot liimautuivat kiinni. Niinpä siis autot sutivat ja ruopivat mössöksi muuttuvaa lunta. Pakkasta oli vain pari astetta joten lumi oli painavaa. Takapeilistä näin sen verran, että takani, kiinni takapuskurissa roikkui auto ja sen takana monta muuta. Edessä oli auto tulossa minua kohti ja sivulla oleva "ajoväylä" oli lunta täaunnä - ja sieltä yritti joku mestari peruuttaa pois lumesta, suoraan päälleni. Tilanne muuttui siis samantien kaaokseksi. Kukaan ei päässyt mihinkään suuntaan ja autot ajoivat vain lähemmäs tosiaan.

Mitään ei voinut tehdä jonossa seistessään - oma auto oli jymähtänyt toisten väliin. Minun edessäni oleva aito siis tuli kohti - näki minut ja kaikki ne ne monet autot takanani - ja ajoi silti, ajosuunnan vastaisesti, eteenpäin. Tämä mestarikuski oli mies - reilu kolmikymppinen. Idiootti, tuli vääjäämättä mieleeni. Mitä kaveri ajtteli kun ajoi päin autojonoa? Luultavasti oli laittanut aivot lepoasentoon jonnekin. Ja vielä käsittämättömämpää: tämän punaisen auton perässä tuli toinen, liimautui oikein kiinni edelliseen....

Takana olevan autoni takana olevasta autosta nousi nainen ja huusi, että hänen pitää päästä töihin, "siirtäkää autot pois tieltä" joopa joo... Luuulikohan rouva, että seisoimme sumpussa ihan huvikseen? "Mihinkäs me nämä tästä sirrettäisiin?" Kysyin häneltä. Nainen ihmetteli miten me olimme ajaneet aitot siihen noin hölmösti - hyvä kysymys sinällään, mutta niinpä oli tehnyt hän itsekin. Samassa sössössä oli kuin muutkin.

No, nyt edessäni olevan auton kuski peruutti autoaan lievästi ja aikoi lähteä sohjokäytävää ajamaan. Sokeakin näki, että se ei voinut onnistua - eikä onnistunutkaan.auto jysähti siihen. Sen takana oleva pienempi sininen auto oli kuskiton - keskellä väylää. Joku mies porhalsi jostain huutamaan kuka idiootti on jättänyt auton keskelle väylää ja missä kuski on???

Minuutit kuluivat - oppea alkaisi pian. Nyt oli jo  mennyt noin 40 minuuttia sohjossa seisoessa.

Ihmiset tulevat todella kahjoiksi tällaisessa liikenteessä. Siinä seisottiin ehkä 40 minuuttia. Sitten sanoin lapselle, että menee itse, yksin oopperaan kävellen - "haen sinut sieltä kun se loppuu" lupasin. niin hän meni yksin, hiukan ensin vastusteltuaan. Parempi, että vain toinen lippu menee haaskioon, ajattelin.

Ja niin seisoskellessa meni tovi jos toinenkin lumisohjon keskellä. Hiljalleen pääsin sieltä pois. En tiedä ehtikö nainen autostaan töihin - itse en ehtinyt oopperaan jonne lippua on hankittu jo kesästä saakka.

Näin parin miehen parkkipaikalla saavan primitiivireaktion - huusivat ja kiroilivat kuin raivopäät - yhdestä autosta kaikui V-sana kymmeniä kertoja kunnes äijän ääni käheytyi... Toinen huusi kuin hinaaja auton ikkunasta, repäisi sitten pakin päälle Audiinsa,  ja rysk - peruutti auton tahallaan lumeen kunnon vauhdilla - lumeen, jonka korkeus oli reilusti isompi kuin auton alle oikeasti mahtui. Siihen jäi. Mies lonkutti vaihteita pakin ja ykkösen välillä, vongutti moottoria ja sai aikaan kaamean haisevan savun ilmaan...Pyörät pyörivät tyhjää lumessa, savua tuli paljon.. "Hullu" ajattelin ja menin auton sisälle katsomasta - etten olisi provoisunut tyyppiä lisää..

Tilanne oli ajoittain melkein pelottava! Kanssaihmiset muuttuvat omituisiksi! Kun vihdoin pääsin ajamaan pois kentältä, oli sinne tunkemassa lisää autoja tiukassa jonossa... Sinne vaan, pikkuautot matalilla maavaroilla sohjoon. Lycka till!

Sammunut bussi ja väsynyt matkustaja lumessa

Mannerheimintie oli paikoin liukas kuin peili ja paikoin nypyläinen kun pikkukivillä päällystetty - lumi oli paakkuuntunut kovaksi röhelöksi tien pintaan. Ambulansseja meni valot välkkyen ja pillit ulvoen pitkin ratikkakiskoja. Yksi rekka oli jymähtänyt keskelle Mannerheimintietä, toiseen päähän lähelle Teboilin bensa-asemaa; siinä se seisoi keskellä katua hätävilkut loiskuttaen. Uuden musiikkitalon kulmalle oli jysähtänyt kaksi bussia - toinen mäkeen, toinen bussipysäkin viereen. Humalainen nainen hoiperteli jymähtäneen lentobussin edessä.- kulki sivuluisua ja lysähti jalkakäytävältä ajoradan puolelle ei´kä päässyt siitä enää ylös. Kaveri välillä yritti auttaa mutta nainen ei pysynyt pystyssä ollenkaan.. Näytti aika irvokkaalta - ja pelottavalta mutta bussi suojasi häntä.

Vein auton parkkihalliin musiikkitalon taakse, Sokoksen alle, otin taksin ja ajoin sillä Oopperataloon. Täytyihän lapsi hakea sieltä pois. Musiikkitalon risteyksen ohi ajettaessa huomasin lentokenttäbussien olevan yhä jumissa ja humalaisen naisen yhä konttaavan lumessa, nyt bussikortti suussa ja kassia toivottoman näköisenä kaivaen.

Tulin oopperataloon juuri, kun väliaika alkoi. Ehdin siis lapsen luo ja katsomaan toisen puolikkaan.

Oopperan oma piparitalo kahvitiskin vieressä

Baletti oli kiva - mukava lopulta päästä se katsomaan, vaikkakin vain osittain. Emme olleet ainoat yleisön joukossa joille kävi näin köpösesti lumisohjon takia - monet muutkin näyttivät tulevan vasta toiselle puoliajalle! Lapsi tykkäsi baletista ja tutsta musiikista - vaikka vähän pelottikin mennä sinne ihan yksin alussa. Reippaana hän käveli massan mukana tauolle, huomasi minut ja halasimme ja kävimme kahvilla! Kaikki hyvin - loppu hyvin ;-)

Mikä ilta!!! Ja huomenna on oltava aikaisin kokouksessa. Kuinka pääsen sinne? Täytyy lähteä varmasti viideltä ajamaan. Huoh!

Äsken huomasin suru-uutisen lehdessä: Kari Tapio on kuollut. 65 vuotias laulaja on jättänyt meidät ja Suomen isklemätaivaan. Hyvästi jää!