Hyvin meni - vaikka mokasin ja tyrin!

Suvun kanssa tulee aina möhlittyä jotenkin. No - minä nyt möhlin muutenkin ilman suurempia ongelmia... Nyt kun upea, mahtavan hieno ylioppilasjuhla on ohi, tulee mieleen kaikki se joka olisi pitänyt tehdä toisin. Ja niitähän piisaa - vaikka kokonaisuutena juhlat menivätkin kivasti ja vieraat sekä kuin juhlivat uudet ylioppilaat ovat kilvan kehuneet mukavia ja lämminhenkisiä juhlia.Se on hienoa, upeaa oikeasti. Stressasin koko hommaa aika lailla.

Huono omatunto kalvaa nyt niistä hölmöistä jutuista jotka tein. Kuristaa mahasta ja kurkusta ajatella, miten hölmö, miten itsekäs ja tyhmä sitä taas onkaan ollut - asia jta ei useinkaan viitsi ajatella. Mutta niin se vain kuitenkin on.

Valutan nyt pahan olon ja kurjan itseanalyysin tähän niin asia ehkä sitten selkenee omassa mielessä ja saan korjattua asiat jotenkin, ainakin niin, että en enää samoja virheitä tee… Toivottavasti.

Omilla ylioppilaillani oli mukava päivä - siltä vaikutti ja niin he sanovat. Se on ihan pääasia, tärkeintä kaikessa. He saivat paistatella huomion valokeilassa, olivat kauniita ja ympärillä oli kavereita, sukulaisia ja tuttavia. Sen lisäksi sää oli upea ja alkukesän kauneus oli juuri niin upea kuin olla voi – omenapuut tosin olivat jo kukkineet, mutta kaikki oli perfetto siitä huolimatta. Lämmin, kaunis aurinkoinen kesäpäivä, linnut lauloivat - kuulin mustarastaan ja satakielen lauantaina, näimme myös fasaanin. Ja erinäisen määrän kaikenlaisia muita pikkulintuja (ja variksia) ilahdutti meitä!

Itse juhlapäivästä kerron toisessa päiväkirjamerkinnässä.

Munausten purku pitkällä kaavalla tässä:

Munaus 1: Kaksi vanhinta lastani sai ylioppilaskirjoitukset läpi tänä samana keväänä ja minulla on ollut ilo ja kunnia olla kahden tämän kevään abin ja tulevan ylioppilaan äiti. Äiti sitä sitten on tässä pitkin talvea ja kevättä jännittänyt aika lailla. Abit ovat käyneet lukionsa aivan eri kouluissa, eri kaupungeissa ja lukeneet eri aineita. Ylioppilasjuhlien kannalta tilanne on ollut hiukan haastava kun jo alkuun tietenkin tiesin, että en voi äitinä mennä kun toisen lapsen lakkiaisiin. Nuorimman todistuksen haku jäi sitäpaitsi väliin. Toisessa lukiossa tilaisuus alkoi klo 10 ja toisessa klo 11. Koulut ovat niin kaukana toisistaan – tunnin ajo autolla – että oli pakko valita vain toinen. Mietin kovasti kuka menee kumman koululle; halusin, että heillä olisi tunne, että olen oikeudenmukainen enkä suosi kumpaakaan.

Niinpä siis pyysin kummankin kummia – omia sisaruksiani, lasten isän puolen kummit ovat poistuneet eron myötä kuvioista – olemaan läsnä oman kummilapsensa koululla. Molemmat isoäidit olivat tulossa mukaan myös, samoin nuorimmaiseni. Abien isä lupautui menemään vaimoineen vanhimman koululle. Yhteensä 9 henkeä oli menossa kouluille, kauempana olevalle tosin sitten vain 3 henkeä. Merkille on myös tässä pantava, että kaikki paikalle tulijat tulevat pitkästä matkasta; lentokoneella, junalla, bussilla tai henkilöautolla.

Kysyin omalta veljeltä jo viikkoja sitten, häneltä joka on vanhimman kummi, josko hän voisi auttaa kuskailuissa ja muutoinkin yo-juhlissa kun en itse pääse molempia ylioppilaita kuskaamaan kouluilleen yms. Hän lupasi. Kiittelin häntä ja asia jäi. Oletin kaiken olevan kunnossa. Hän tulisi hakamaan abin kotoa ja menisi hänen kanssaan koululle, mummi tulisi mukaan. Näin luulin..

Koitti varhainen lauantai-aamu. Abimme kävi suihkussa, pukersi itseään kuntoon samalla kun äiti leipoi lohipiirakkaa. Lapsi sitten soitti kummilleen ja kysyi milloin hän tulee hakemaan. Kummi tähän sanomaa, että tavataan kymmenellä koululla, ei hän meille ole ajatellutkaan tulevansa. Abi laittoi luurin kiinni ja sanoi pettyneenä, omalla lakoonisella tyylillään ”No nii äiti. Taas oot valehdellu. Ei se tänne tule ollenkaan, se menee koululle. Miten sinne koululle nyt enää ehtii – junalla en enää ehdi”. Kauhistuin, soitin veljelle joka jo vastasi ärsyyntyneenä. ”Ei mitään tuollaista ole koskaan sovittu. Olisit soittanut eilen ja sanonut.” Luuri kiinni. Mietin, että tilaan taksin ja maksan jotenkin avoimella luottokortilla (luottokortit eivät mitkään toimi...). Kuskasin lapsen kampaajalle ja hain ex-anopin junalta. Hain yhden abin kampaajalta ja vei toisen sinne. Siistin keittiön. laitoin leivonnaiset syrjään. Laitoin itseni kuntoon ja järjestin paikat.

Veli ilmestyi oven taakse kahden kampaamokuskauksen välillä, tuli sisään. Lupasi sitten kuskata kummilapsensa. Upeeta! Kiitin häntä kovasti. Kaikki hyvin? Juu, siinä tilanteessa.

Juhlan aikana ja juhlan jälkeen sain sitten kuulla, kuinka huonosti olin suunnitellut asian. En ollut sopinut mitään kunnolla, vain soittanut ja olettanut, että veli tulee kun pyydetään. Ei noin voi toimi!!

Veljen vaimo kertoi, että hän kyllä oli saanut osan niistä sähköposteista joissa asiaa oli puitu (myönnettiin, että asiasta oli vaihdettu sähköposteja!) mutta sitten hänet oli pudotettu keskustelusta kokonaan pois.

Illalla kun juhlat olivat jo ohi, tätä asiaa käytiin läpi aika pitkään. Kuinka huonosti olin suunnitellut asian. Kuinka en ollut sopinut… blaa blaa… Väsytti, juhlat olivat menneet kivasti. Sitten tämä jauhanta tästä...  Myönnän tietenkin, näin jälkikäteen, että tein väärin. Oletin saavani apua. BIG mistake. En ottanut heidän perheensä tilannetta huomioon. Oletin, että veli auttaa ja hoitaa asiaa jota en itse pystynyt tekemään. Se on väärin, niin väärin. Miten voi mennä olettamaan, että toinen tulee kymmenien kilometrien päästä kuskaamaan avukseni lasta vaikka hänellä on oma perhe ja omat asiat hoidettavana.

Kiesus sentään. Olen itsekeskeinen. Itsekäs.Ei yksinhuoltajakaan voi olettaa, että toiset auttavat jos itse ei pysty! Ei kukaan voi. Törkeästi tein – myönnän sen. Jos olisin itse ”toisella puolella” eli parisuhteessa ja joku miehen sisko tekisi noin, en varmasti olisi iloinen. Luulen ainakin.

Nyt laitan illalla meilin,  pyydän anteeksi. Voisin tarjoutua tekemään jotakin heidän hyväkseen – mutta se on vaikeaa. He hyvin vähän he haluavat olla tekemisissä; omat kuviot vievät heillä ajan, tietenkin. Luulen, että olen muutoinkin vähän huonoa seuraa heille ja he ovat yksinkertaisesti mieluummin omissa oloissaan. Muistutan yhtä vanhaa sukulaista, vanhaa neiti-ihmistä joka silloin tällöin jo lapsena ollessani pyysi mm kuskausapua ja muuta apua silloin tällöin erinäisiin asioihin. Siitä äiti aina sitten sanomaan, että eikö tuo osaa itse kulkea? Eikö osaa itse hoitaa asioitaan, miksi pitää meitä pyytää noin yksinkertaiseen asiaan?  

Nyt olen samanlainen itse. Hävettää kamalasti.

Ihan todella yritän nyt anteeksipyynnön jälkeen pysyä lestissäni. Ei ole tarkoitus tulla rasitteeksi, kiusaksi ja ärsykemomentiksi. Taidan jo tosin sellainen olla. Jo nyt näen ihan selvästi, kuinka minut otetaan kuin se sukulaistäti – vähän hölmö ja yksinkertainen joka ei osaa hoitaa asioitaan… Semmoisa pientä naureskelua kun otan sen tai tuon asian esiin, puheeksi. Noloa, noloa. Joka suvussa on varmasti oma hölmö tai höppänä täti ja/tai setä....

Munaus 2: Toinen veli on henkilö jonka kanssa tulee aina pienimuotoista kinaa, aiheesta tai aiheetta. Osin leikkimielistä, osin ei. Minulla on huono omatunto, kun en ollut hänelle ystävällinen, en jutellut hänen kanssaan ja ollut hänelle ystävällinen. Se ei mitään maksa, aina voi olla ystävällinen. Minä tiuskin tai en ottanut huonioon. Miksi niin?

Munaus 3: Sisko elää myös omaa elämäänsä uuden miehen kanssa. Luulen itse, näitä asioita miettiessäni, että koska en ole suhteessa, minulla ei ole paria, ei kumppania, ja ehkä siksi otan sisarukset ikään kuin he olisivat nyt samalla lailla perhettä kuin lapsena. Näin ei tietenkään saa olla – kaikki elävät elämäänsä ja kuin laivat merellä, aavalla ulapalla seilaten ja sitten ehkä joskus tapaavat toisensa, tööttäävät ja jatkavat matkaansa toisensa ohittaen. Itse olen lapsellinen ja menen liki, liian liki - niin, että tulee törmäysvaara. Olen kuin olisimme samaa pientä jengiä, juttelen ja puhun niin että sukulaiset ärsyyntyvät. Olen ajattelematon ja hölmö. En osaa käyttäytyä? Ei ole tosiaan ihme, että olen yksin.

Sama ex-miehen kanssa - vai liekö kuitenkaan? En ole nähnyt häntä, enkä hänen äitiään tai muitakaan "heikäläisiä" yli kymmeneen vuoteen. Hekin haluavat elää maailmassaan. Ex-mies meni juhlissa istumaan toiseen laitaan huoneessa, minua hän selvästi vältteli. Vaimo ja tytär ja eritoten ex-anoppi juttelivat minulle, ihan mukavasti, normaalisti. Se tuntui tosi kivalta. Jopa uuden vaimon kanssa keskustelu meni suht. normaalisti.

Ex-mies halaili, silitteli ja kaulaili ja suukotti uutta vaimoaan onnellisena, omistavana. No, johan he ovat olleet naimisissa jo saman aikaa kun me aikoinaan. 10 vuotta.

Kun tuli laskun maksun aika, hän sanoi minulle rahasta jotain – sitä samaa mitä aina viestittä meileissä ja puhelimessa että nyt on rahan tulo loppu ja vihdoinkin on minun sekä lasten aika selvitä ilman hänen jatkuvaa kukkaron availua – siinä kaikki. Kehui mitä on viime aikoina tehnyt sellaista mikä maksaa – mutta siihenhän hänellä on oikeus. Hänellä on rahaa, paljon rahaa. Mutta eihän se minulle kuuluu. Hän haluaa niistä kertoa! Hän oli ollut syömässä Michelin-tähti-ravintolassa perheineen ja lasku oli ollut 800 euroa. Minua kiukuttaa kuulla tuollaista – varsinkin kun hän sitten voi kinata jostain kympistä lasten asioihin ja olla sitä maksamatta. Mutta se on joko kiusaamista tai sen rajan osoittamista joka meidän välillä on: hän on menestynyt liikemies ja minä pahainen rahapulainen yksinhuoltaja. Sekin on totta – miksi siis reagoisin. Kukaan ei ole koskaan moista kieltänyt tekemästä. Voisin hyvin ajatella niin, että on kiva kun hän on onnistunut elämässä kaikissa niissä asioissa joista pitää: saanut paljon rahaa, kauniin nuoren vaimon ja mahdollisuuden matkustaa ja tehdä mitä haluaa.

Itseni pitäisi osata suunnata katse ja ehkä koko elämä jonnekin kauemmas. Elää omaa elämää ja antaa muidenkin se tehdä, ihan tyystin!

Polly Anna voisi olla lapsellinen, supernaiivi mutta hyvä tapa suhtautua elämään: etsi joka päivästä jotakin hyvää ja ajattele sitä. Unohda se mihin et voi kuitenkaan vaikuttaa!…

Munaus 4: En kutsunut lasten isoisää, ex-appea juhliin. En myöskään ex-miehen siskoja – ex-natoja! Kysyin asiasta ex-mieheltä mutta hän ei vastannut siihen mitenkään. Ex-anoppi sanoi, että olisin voinut kutsua - olisi ollut hyvä kutsua. Nyt hän lähetti molemmille rahalahjat. Tosi harmi, että kutsu jäi tekemättä; jotenkin ymmärsin, että lasten isä ei halunnut omaa isäänsä eikä siskojaan paikalle. Tämä oli luultavasti ainutkertainen mahdollisuus saada kaikki paikalle – se menetettiin.  Jollei kumpikaan mene pian naimisiin – mitä epäilen – ei muuta enää tule, tämänkaltaista.

Pyydän anteeksi. Hautaudun kolooni.

Tårar på min kudde…

Puunausta ennen SUURTA PÄIVÄÄ – tänään painetaan lakit päähän

Pieni tekstonen tässä vielä aamutuimaan. Lohipiirakka on uunissa ja huusholli siivottu ja kaiken pitäisi olla tiptop. Kaksi asiaa jännittää: onko tilillä katetta maksun maksamiseen iltapäivällä kun juhlat paikallisessa kotoisassa ravintolassa on ohi ja toine jota jännitän on lasten isän tulo vaimoineen. Ex-anoppi tulee myös; hänet on mukava tavata, oli aina mukava ja ystävällinen – ei ollenkaan ilkeä eikä kurja anoppi – mutta lopetti kyllä eron tullen kontaktin minuun täysin, niin kuin niin moni muukin. Joulukortitkin loppuivat, ihan kaikki. Se kyllä sattui, ja pahasti sattuikin. Minuun tuli spitaali… itse lähettelin joulukortteja mutta sitten lopulta vain lasten nimellä. Ei minun nimeä niihin haluttu, selvää selvempi juttu se oli.

Niinhän se menee, elämä. Ei siinä syyllisiä kysellä, ei kaivatakaan. Jokainen oman sukunsa edustajan puolella – veri on vettä sakeampaa. Ja ex-mies kielsi ehdottomasti olemasta missään tekemisissä hänen sukuunsa koskaan…

Yli 10 vuotta on siitä kun heidät olen nähnyt. Sitten on se uusi nuori vaimo ja lapsensa joka nyt on molempien yhteinen. Lapsenkaan tapaamista en jännitä; tätä teiniä joka ei Suomea ollenkaan tunne. On kuulemma ihan mukava.

Hei söpö!

Äiti on siskon luona, tulevat kimpassa sieltä aamupäivällä, toivottavasti ajoissa ja sopivasti että ehditään koululle. Kun on kaksi ylioppilasta jotka valmistuvat eri kouluista, on homma aika haasteellista hoitaa kasaan.

Olin töissä eilen – aika hiljaista oli toimistossa. Lippu oli puolitangossa – oli pari päivää sittren kuollut joku työpaikalla; en saanut tietää kuka se oli. Sain kaiken valmiiksi – luulen – silti. Vai otanko nyt liian rennosti tämän homman? Sukujuhlahan tämä tietenkin on; itse äitinä jonkinlainen ärjestäjä ja emäntä olen toki. Veljeä pyysin sanomaan pari sanaa kaikille siinä jossain vaiheessa- ei mitän puhetta mutta jotain. isä ei sitä varmasti tee – ja itsekään en mikään puhuja ole.

Eikähän kaikki mene hyvin. Näin uskon – ja haluan uskoa.

Mukavaa juhlapäivä kaikille! Onnea kaikille ylioppilaille: juhlitaan tänään – juhlikaa tänään! Mutta ei liian rankasti, sanoo Janika-täti!

Suomessa ei siis ole hallitusta, liekö tuleekaan

Tuoksuvat koristeomenapuun rivistöt vetävät puoleensa...

On se vaan kumma kun ei tähän maahan hallitustaa saada! Demarien peli oli liian läpinäkyvän kovaa ja pelkästään oman (oletetun?) kannattajakunnan asioita edistävää. Poliittinen peli on auennut koko pirullisudessaan viimeisten viikkojen aikana monelle. Vaalien voittajaon ainut jota ei hallitukseen saada koska he vastustavat rahan syytämistä konkrssimaille. Muut taas eivät ole samaa mieltä mistään, pari puoluetta pelaa kovilla panoksialla ja jollei saa kaikkea haluamaansa läpi, aloittavat läpinäkyvän, tarkoitushakuisen ja kurjan purnaamisen. Aina on toisen vika, jollei asia mene eteenpäin. ihan kuin lasten kanssa - "Kyllä mä mutta kun tuo Jyrki ei... ei kun kyllä mä olisin mutta kun tuo Artsa..."


Siperianherne kukkii -
kimalaiset surraavat, humina on kova!

 Ikävää, ei muuta voi sanoa. Ja kaikki tietenkin naamioidaan sen alle, että "meidän halumme auttaa Suomen vähäosaisia ja köyhiä ei ollut hallitustunnustelijalle mieleen". Yököttää - Urpilainen kera super-peluri Heinäluoman on todellakin sellainen pari, että ohi eikä läpi pääse! Heinäluomalla on vuosikymmenten kokemus ammattiyhdistyspuolelta ja politiikasta - sitä on nyt hyvä soveltaa ja pelata omaa peliä oikein kunnolla. Urpilainen selittelee - ja vaikuttaa kok oajan jostain syystä nimenomaan selittelijältä.

Tämä ei kuienkaan ole shakkipeli jossa on  voittaja luvasa. Ihmiset alkava olla epätoivoisia - poliitikot tuntuvat vain leikkivän; eivätkö he oikeasti näe asiossa muiuta kuin oman pienen palan hoitamisen välttämättömyyden? Miksi heeivät näe sitä, mikä on koko Suomen etu?

Sosiaalidemokraatiti halusivat laittaa lapsilisät verolle! Uskomatonta - varsinkin tuolta nimeomaiselta puolueelta!!! Kaikki puhuvat lapsiperheiden puolesta - ennen vaaleja.

Uudet vaalit kuulemma pitää ehkä järjestää! Siis kansalaisten pitää valita uudestaan kun valitut  poliitikot eivät osaa rakentaa toimivaa hallitusta. Uskomatonta! Värin valittu, siis. Kansan vika!!

Nyt otetaan mukaan neuvottelemaan suurin häviäjä Keskusta ja kysytään heiltä nöyrästi, tulisivatko mukaan. Ja kyllähän he mieluusti tulevat, kun ensin vähän hymistelevät ja ovat olevinaan epäileväisiä. Kositaan heitä nyt kun he ensin saivat rukkaset kansalta - mutta paremman puutteessa nyt sitten kysytään vielä... Kohta alkaa taas sanan säilä lentää ja itsevarmuus nostattaa puheet ties minne sfääreihin, niinhän se menee. Urpilaisen pää nousee korkealle ja puhe alkaa soljua kuin ennen vaaleja. Huh huijaa vaan!



Pelottaa. Mennään sisään!





Yököti yök... Oikeasti on politiikka tosiaan pelaamista ja likaista likaisempaa peliä.

No. Nyt on mennyt 40 päivää pääsiäisestä ja Raamatun mukaan Jeesus nousi taivaaseen. On siis Helatorstai, heliga torsdag eli vanhanaikaisesti Kristuksen taivaasenastuminsen päivä. Vapaapäivä töist. Mutta vähän on silti pakko tehdä hommia kun niitä on niin kamalasti kasaantunut tehtäväksi.


Iso ja pieni. Yhteiseloa opettelemassa.

 Kissanpoika pyörii ympärillä. Leikkii, hyökkäilee ja on villi ja ihana. Pikkuinen tyttelökissa, reipas ja hassunhauska! Lapsi käy sitä välillä ulkoiluttamassa, ostettiin sille jo heti mustat valjaat ja remmi. Pelkää ulkona vielä, pieni. Mutta meidän vanhaa kollia seuraa kiinnostuneena, yrittää tehdä tuttavuutta...

Kohta leivon ylioppilasvieraille kaurakeksejä. Huomenna teen lohipiirakkaa ja pikkupullia, korvapuusteja - kun tulen töistä.

Syötiin vohveleita aamupäivällä, lapsi paistoi ihan itse osan!

Jo joutui armas aika

Kevätjuhlien aika on koittanut! Istuin reilun tunnin oman nuorimmaisen koulun juhla/jumppasalissa joka  oli pimennetty verhoilla pilkkosen pimeäksi. Lavalla häärivät oppilaat - vastuu ohjelmasta oli heillä. Opettajat istuivat luokkiensa kanssa penkkiriveillä.

Ohjelam aloitti kuudesluokkalaisen puhe. Hienosti kertoi tyttö miltä tuntui ekaluokkalaisena tulla tähän kouluun, miten aika on hurahtanut nopeasti ja nyt on aika siirtyä paljon suurempaan yläkouluun toiselle puolelle keskustaa. Haikeaa, jännittävää. "Siellä olemme jälleen pieniä, täällä olimme suuria, kaikkein vanhimpia tänä vuonna."

Rehtori tuli pitämään puheen kesken nelosluokkalaisten näytelmää - kertoen... niin, mitä rehtori kertoikaan? Hmm - jotain tutkimusta kävi läpi hyvästä suomalaisesta koulusta ja kuinka meillä osataankaan opettaa lapsia oikein tässä maassa. Suomessa juoksee delegaatioita toisensa perään katsomassa ja tutkimassa Suomen hienoa ja hyvin rakennettua koulusysteemiä, kuulemma.

Rehtorin puhen oli kuiva ja tylsä, pakko sanoa. Keskittyi kehumaan opetusta - ei kertomaan mitään mielenkiintoista koulun ja oppilaiden asioista. Ei jaettu stipendejä... Pakko myös joka kerta erikseen ihmetellä. miten opettaja joka esiintyy päivät pitkät luokan edessä ja joka on saanut opettaja- ja siihen liittyen pedagikista koulutusta, voi olla niin onneton puhuja ja asiasa esille saava? jokaisessa tapahtumassa asia tulee mieleen - kuinka on mahdollista, että puheen runko on niin vaikea tehdä, kertoa selkeästi asiasta jonka pitäisi olla tuttua tutmpi opettajalle, rehtorille?

En tiedä. Vastausta ei ole. Kellään. Olisi kiva, jos olisi jaettu stipendejä, kerrottu vuoden mittaan tapahtuneista asioista...

Mutta oppilaat olivat hyviä- innostuneita ja hiukan hermostuneita - mutta esiityivät NIIN hyvin. Oli laulua ja soittoa, ja oli mitä hulppein ja upein näytelmä jossa osallstuivat kaikki nelosen oppilaat eri rooleissa. Toisilla oli montakin roolia - ja näytelmän katkaisi tasasin väliajoin mainoskatko johon oppilaat olivat hauskasti huumorilla höystettynä filmanneet omia keksittyjä mainospätkiään. Aivan superhieno juttu!

Kun ohjelma oli lopussa, kehotti yksi juontajana toiminut opilas, että kaikki noisevat nyt seisomaan. "Nyt seuraa suvivirsi. Ja sen myötä toivotamme kaikille hyvä kesää!".

Ja niin lauloimme suvivirrestä monen monta säkeistöä - hienosti se raikui suuressa salissa vaikka sanoja ei heijastettu seinälle! kesä voi alkaa - pian! Koulua on vielä pari päivää jäljellä. Todistukset jaetaan lauantaina - mutta silloin meillä on ylioppilasjuhlapäivä.

Jo joutui armas aika, ja suvi suloinen...

Vesille venosen mieli - ja ihmisen!

Keväästä kesään

Kohta on jo selvästi kesä - sen tuntee ulkona liikkueessa vaikka ei kalenteriin katsoisikaan. Sireenit alkavat jo olla kukassa, unikot ovat kukkineet jo pari viikkoa ja terveyskeskuksen sairasosatolle olivat vapaaehtoset tuoneet lupiineja ja koiranputkia kukkavasaseihin. Tuomi on jo kukkinut, kielokin pian.Puut ovat vehreitä ja vihreys muutoinkin täyttänyt maiseman, kimalaiset surisevat Siperian hernepensaassa joka on täynnä keltaisia kukkia. Elämä kihisee ympärillä!

Oma elämä tuntuu menevän mitään huomaamatta; päivät kuluvat kuin sumussa; väsymys dominoi totaalisesti kaikkea tekemistä ja olemista. Silmät ovat punaiset, turvonneet ja kirvelevät, pää jomottaa ja olkapää on todella kipeä - kohta en saa oikealla kädellä mitään nostettua ja vaatteiden pukeminen on tosi hankalaa. ärsyttä vähän joka asia! Kokouksissa on vaikea pysyä hereillä ja haaveilen koko ajan ajasta jolloin saan nukkua.

Aina väsyttää
Jatkuva väsyneenä ja nukahtamaisillaan oleminen on rankkaa - on vaikea pysyä valveilla jos joutuu olemaan vähänkin pidempään paikoillaan istumassa. Ja sitähän tässä joutuu olemaan koko ajan!

Tulostavoitteet työssä kasvavat
Olin kolme päivää kokouksessa jossa tehtiin seuraavan vuosipuolikkaan suunnitelmaa ja käytiin monenmoisia asioita ja yksityiskohtia loppuvuodesta läpi. Paljon pitäisi aikaansaada, myyntiä lisätä reippaasti ja kannattavuutta parantaa vielä enemmän. Huonoja kauppoja ei pitäisi tehdä ollenkaan - mutta niitä vain syntyy kun asiakkaat ovat tottuneet saamaan sitä ja tätä kylkiäisinä - ja kilpailijat antavat todella paljon "free of charge". Työ lisääntyy, vaatimukset kasvavat mutta henkilökuntaa vähennetään - tai jos joku lähtee pois niin uutta ihmistä ei palkata tilallevaan homma jaetaan jäljellä olevien kesken. palkankorotuksia ei ole luvasa. ja budjetit ovat jälleen leikkausuhan alla - paljon pitää tehdä mutta mikään ei saa maksaa mitään.

Huolehdi itsestäsi - että jaksat paremmin!
Kävimme myös läpi jaksamista. Kuinka jaksaa henkisesti ja ruumiillisesti ja kiskoa itsestä kaiken tarvittavan energian? Meitä ohjeistettiin huolehtimaan terveydestä - pitöisi nukkua 7-8 tuntia joka yö. Joka päivä olisi hyvä kävellä ja liikkua niin, että aivoissa liikkuu muutkin asiat kuin työ. 10000 askelta päivässä pitäisi ottaa - jo kunnon takia. Olisi hyvä harrastaa jotain liikuntaa - mitä se ikinä onkaan. Pitäisi syöd kunnon aamiainen ja lounas - pitäisi ehtiä ruokatunnille joka päivä, ei vain juoda toimistokahvia työn ohessa. Pitäisi harrastaa jotain ystävien, läheisten ja perheen kanssa. Olisi hyvä lukea kirjoja, lehtiä. Syödä hyvin ja terveellisesti.

Pitäisi siis huolehtia itsestään! Selvä se. Oma selitykseni omalle superhuonolle kunnolle ja täydelliselle omasta elämästä huolehtimattomuudelle on se, että en ehdi. Mutta itsekin tiedän, että niin ei voi eikä saa ajatella. Pitää elää niin, että ehtii! Täytyy priorisoida. Joo joo.

Hautakummun kukkaloistoa.
Upeita kukikia - outo olo haudalla nuoren jota en koskaan tavannut

No. Meille jaettiin askelmittarit. Ne pitäisi ottaa heti käyttöön. Niin yritinkin, mutta kun en taaskaan tiedä painnoani eikä ilman sitä tietoa laite lähde käyntiin joten menen maanataina vaikka jonnekin kuntosalille punnitsemaan itseni. Hmm - mietin kovasti paljonko voin painaa... 60 kg? Varmasti enemmän - 65? perästi 70 tai jopa 75g? Voinko painaa senkin yli? Voin varmasti. Ennen raskauksia painoin noin 55 kg mutta siitähän on aikaa jo miljoona vuotta. 10 kg lisää per raskaus? No ei nyt kai sentään.

Jotain pitää tehdä jos aikoo vielä nähdä nuorimman lapsensa päättävän koulun, se on selvä.

Vuodeosastolla kevätjuhla
Tänään näin terveyskeskuksen vuodeosastolla ihmisiä jotka olivat jo menossa rajan tuolle puolen. heillä ei ollet enää paljoa terveyttä eikä energiaa jäljellä - olivat jo rulleet lähelle viimeistä pysäkkiä. itse en ole siellä vielä, luultavasti. ikäeroakin on toki paljon heihin nähden. Kannattaa varmasti yrittää satsata vielä kun elämää on veilä näköpiirissä vuosia; pitä osata ne elää, kunnioittaa elämää siinä mielessä. Jotain pitää nyt keksiä, ohan oikeasti.

Olin nuorimmaiseni kanssa terveyskeskuksessa koska siellä pidettiin kevätjuhlat ja lapset ja nuoret käyvät siellä aina soittamassa ja laulamassa vanhuksille. Tämä on vuosittainen perinne - ja kannatan tällaista itse kovasti. Jos lasten laulu ja soitto heitä ilahduttaa jotka ovat sänkyihinsä ja sairauteensa kahlittuja, on se hieno asia.

Hidas tietokone
Valokuvien lataaminen koneelle kamerasta ja tänne sivulle albumista on nyt tosi työlästä. Kuvine työstäminen on niin hidasta, että sen melkein jättää tekemättä mieluummin kun odottelee ja kuuntelee koneen huminaa. Tekisi mieli ostaa oma, ihan oma, kone - mutta odottelen sitä lottovoittoa niin sitten!

Tämä tietokone on siinä kunnossa, että mikään ei liiku hitaata nopeammin. Muisti on ylitäyusi, yhtään kuvaa ei saa liikuteltua. Koko blogipäiväkirjan pito on alkanut olla haastavaa - mietin vakvasti, että kun kohta vuosi on tämän aloittamisesta kulunut, panostan kirjoittamiseen muulla tavalla. Tässä blogihommeliinissa menee hitauden takia hermot!

Jos saan kuvia ladattua tänne, laitan kuvan vuodeosaston kukkakimpuista jossa on lupiineja. Ja toisen kuvan Marian hautakummusta. Kävin kuvaamassa kukkameren haudalla tytön isän toivomuksesta, muistoksi tilaisuudesta kun kukaan ei hautajaisissa kuulemma ottanut kuvia.

Kolmannen kuvan laitan ehkä vuodeosaston kevätjuhlasta - jossa soitettiin ja laulettiin tuttuja ja vähän tuntemattomiakin kappaleita. Monesta asiasta on tullut haikea olo viime aikoina. Hautakumpu ja vuodeosaton potilaat vuoteissaan ja rollaattoreineen on tehnyt mietteliääksi, monella tavalla. Äiti on matalalla mielellä - en ole ehtinyt sinne aikoihin.

Meillä on uusi kissa talossa. Kerron siitä joskus myöhemmin, otan kuviakin. Se on ihana - villi ja suloinen, pieni ja laiha raidallinen tyttökissa.

Nyt laitan tietokoneen ja radion kiinni ja menen nukkumaan.

Ylppärijuhlat mietityttävät

Parin viikn päästä ylioppilasjuhlat on ohi ja vietetty, kukat jo hiukan nuutuneet ja elämän arki taas juhlan jälkeen saavutettu. Onko silloin erilaista - ylioppilailla? Toivottavati juhlat, se muutaman tunnin humaus elämässä joka maksaa paljon ja jota hurjan paljon suunnitellaan, ovat onnistuneet ja kaikki tyytyäisiä!

Itseäni hiukan mietittyttää... Ex-puoliso on ollut niin tiukkana, että sen takia hermostuttaa, lähinnä. Muutoinhan asia ja koko juhla on mukava juttu, ihan pelkästään, mutta tosiaan exän hahmo kummittelee mielessä ja peklkään, että hän on hyvin tyytymätön siihen sun tähän ja on sitä mieltä että kaikki on kallista jne. Mitä jos se huutaa? Nälvii? Itkettää meikäläistä - se on helppoa! Tai miten hänen uusi ja nuori vaimonsa sitten? Heidän tyttärensä on kuulemma ihan ok; ex-mies on hänet adoptoinut eli hän on meidän lastemme sisko, ainakin juridisesti.

No - pitää vain tehdä niinkuin parhaalta tuntuu ja unohtaa muu. Enempää ei voi tehdä, kuin parhaansa. Sanoi jo mummi aikoinaan! Jos mies ei suostu maksamaan mitään tai vain vähän lasten kustannuksista, yritän lainata sitten äidiltä vaikka kustannusten kattamiseen. Kyllä me selvitään - kyllä minäkin selviän! Yksin kun siinä lasten kanssa seison ja mies tulee äitinsä, lapsensa ja vainmonsa kanssa tervehtimään - luulen että suhtautuu minuun kuin ilmaan. Olen sitten taas samanlainen ulkopulinen kuin aina ennenkin hänelle. Paitsi nyt vielä enemmän!

Upea, ihana kukka. 
Katson ja katson ruusua pöydällä, vedän sen enrgiaa itseeni!

Tänään kävin ostamassa paripitkävartista  ruusua ja otin niistä ja lakeista kutsukortteja varten muutaman kuvan. Vanhimman lapsen kummi toivoi virallisia kutsuja joten onhan ne nyt sitten pusattava! Tein pienet kutsut kuvista, Wordilla kun en muuta osaa. Printtaan ne huomenna töissä ja vien postiin sitten, ostan kauniit kuoret ja postimerkit ja laitan ne postin kautta jakoon. Jää sitten muisto niille jotka sellaisa säästävät.

Lempiväreistä toinen. Violetti, lila, sinipunainen.

Ostin kaksi ruusua, molemmille yhden - symbolisesti. Ruusuja oli vaikka minkä värisiä; yritin niistä pomia melkein mitä vain paitsi oranssia - mutta oranssit sitten ostin kuitenkin.En voinut sille mitään - ne vain olivat kauneimmat, uhkeimmat, ihanimmat!

Olen aivan hulluna tuohon väriin - en tiedä miksi se vetää puoleensa. Jo 18 vuotta olen ollut oranssin lumoissa. Vastustamattomasti. Se on upea, ihana! Kuin tuli, tulen leimuava liekki. Niin energinen, niin loistavan upea!!! Uritin poimia punaisia tai valkoisia ruusuja kuvaa varten: Ei onnistunut! Keltaisen: Ei, ei!

Oranssi ja kultaa - hiilellä

Mikähän väreissä oikein on; joku puhuttelee ja toinen taas ei. Oranssin vastaväri - onko se violetti? Sekin on minulle mieleinen väri.

Kynnetkin on minulla usein oranssit! Nyt on oranssia ja kultaa - ihan juhlia ajatellen tällainen väritys tällä kertaa!

Oranssi oli inhokki väreistä kun olin pieni - ehkä 7 tai 8 - ja vanhempi. Muistan, kun kerroin jollekin kaverille, että tykkään kaikista muista väreistä paitsi oranssista! Se on jäänyt mieleen. Oranssia sanoivat monet ennen punakeltaiseksi tai keltapunaiseksi. Niitä kahta vesiväriä sekoittamalla saikin oranssia kivasti aikaan. Violetti eli sinipunainen oli myös lapsena väri jota oli kiva vesiväreillä sekoitella.

Ei muuta tänään. Lapset ja heidän ajankäyttönsä mietityttävät aika paljon. Keskimmäinen on paljon poissa kotoa - löysin hänen huoneestaan kaapin hyllyltä aivan vahingossa kaksi vajaata alkoholipulloa kun hain yo-lakkia kuvattavaksi. Nyt on kamala olo. Juoko se? Paljonkin? Mitä pitäisi tehdä?

Parkkisakko ja muuta ärsyttävää.

Loppuviikkoa sävytti superärsyttävä parkkisakko. 40 euroa häviää kukkarosta kuin tuhkana taivaalle - mitään niin turhaa ja harmittavaa kuin sakon maksu en voi tällä hetkellä kuvitella. Maksettava on tämkin ilo ja vielä ajallaan - muuten tulee vielä isompi kiusa ja rasite asiasta. Suomessa - niinkuin muuallakin - on lakeja ja säntöjä jotka ovat täysin järjettömän tuntuisia - -niitä on silti toteltava, olivatpa ne kuinka typeriä hyvänsä.

Tällainen oli oma tapaukseni: Parkkeerasin auton autiolle takapihalle kun menin opiston iltakurssille. Takapiha oli parkkipaikka talon takana, nuoriso skeittaili siellä ja aidan vierustalla seisoi romuauto jonka ikkunat oli lyötty sisään ja autoa oli pahjoinpideltuy ja moukaroitu selvästi jo pidemmän aikaan. Parkissa oli suurella alueella puolisen tusinaa autoja iltakuuden paikkeilla. Mietin, uskallanko jättää auton tänne - romuauton ja melskaavan nuorison takia syntyi moinen ajatus päähän. Putsasin kaiken näkyvän autosta takapaksiin ja menin kurssille.

Kun tulin takaisin illemmalla, puoli yhdeksän tietämillä, katselin nyt täysin autiota parkkipaikkaa, omaa autoani ja romu-Volvoa lukuunottamatta kenttä oli siltä puolen aluetta tyhjä. Koristepensaat kukkivat ja alue oli autio, melkein pelottavan oloinen.

Istahdin autoon ja mitä näinkään: tuulilasiin oli sujautettu muovipussi - parkkisakko! Hain lappusen ikkunasta ja toden totta - olin saanut parkkisakon sen takia, että en ollut laittanu parkkikiekkoa ikkunaan.

Kyllä otti päähän! Ensinnäkin - en ollut todellakaan huomannut, että alueella oli parkkikiekko-pakko. En ollut nähnyt siihen kehottavaa liikennemerkkiä missään. Nyt tietenkin kävin katsomassa - ja kas, sieltä puun siimeksestä sellainen läytyikin.

Näin saan kunnin maksaa kaupungin pohjattomaan kassaan 40 euroa. Maksuaikaa kaksi viikkoa, muuten tulee reilu korotus maksuun ja hiljalleen maksu menee ulosottoon.

Tuntuu autoilijan kannalta järjettömältä, että tyhjä ja autio parkkipaikka tekee tuollaista - romuautossa ei sakkolappua ollut ja se on varmasti majaillut siellä viikkoja jollei kuukausia. Mutta syy näille yksityisille parkkimaksuttajille on toki muu kuin liikenneturvallisuus tms - se on rahan kerääminen jollekin tietylle taholle. Ja sekäs nyt sapettaa. Varsinkin kun sen kiekon olisi niin perin helposti voinut auton ovitaskusta ikkunaan laittaa. GGRRRR.

Vuokra-asuntoa katsomassa
Loppuviikosta kävin myös katsomassa vuokraa-asuntoa pesulassa työssä olevan abi-lapsen pyynnöstä. Hänellä on kova hinku muuttaa omilleen mutta ei itse päässyt töiden takia aamupäivällä olleeseen näyttöön. 20-luvulla rakennetussa kerrostalossa on pieni ja todella kälyinen yksiö vuokrattavana huonokuntoisessa ja remontoimattomassa talossa. Parvellinen 20 nelioömetrin yksiön vuokra on 540 euroa kuukaudessa. Huone on likainen ja huonosa kunnossa. Nuhjuinen se on ja pimeä - ite en sinne millään haluaisi muuttaa. Muovimatto repsottaa joka puolelta, seinät, ikkunalaudat ja asunnon nurkat - kynnyksistä ja seinänvierustoista pihumattakaan - ovat aivan järkyttäväsän likaiset ja luultavasti vuosikymmenine töhkää täynnä. Verhonkaihtimen naru oli niin tahmea että se jäi käteen kiinni. Asunto on ankea. Ikkuna on kadulle ja alakerrassa on kapakka. Kulman takana on pari hierontapaikkaa ja tatuointistudio. Bussit jyräävät ohi aamusta iltaan, myöhään yöhön.

Ruokakomero



Vessa ja suihku on yhdistetty pieneksi tilaksi; vessassa voi käydä samalla kun on suihkussa. Kätevää... Vessa on muita tiloja puhtoisampi, kokonaan kaakeloitu.. Mitään vaatteenpesupaikkaa ei ole talossa missään. Talossa on vain pieniä asuntoja ja se on todellakin vanha - kahden vähän paremman näköisen kerrostalon puristuksessa.

Mitään kaappeja ei vessassa ole - asunnossa on muutoin vanha vaatekaappi jossa vanerihyllyt ja ikkuna vieressä mielenkintoinen pikkukaappi ikäänkuin seinän sisässä - se on kuulemma ruokakomero. Pysyy kylmänä koska se on ulkoseinää vasten. Pieni jääkaappi löytyy myös.

Otin kuvia asunosta ja kerroin asuntoa etsivälle nuorelle siitä illalla. Hänpä suuttui kun moitin sitä ja sanoin, että tuommoiseen ei kannata rahaansa laittaa.
Hänen mielestään asunto on hyvä! Näin sanoo vaikka ei siis ole sitä edes nähnyt. Haluaa sen! Hän haluaa muuttaa sinne, mahdollisimman pian - kissan kanssa. "Kaikki kaverit jotka muuttaa kotoa, joutuu johonkin läävään. Ei kukaan asu missään hienosti". 

Eteisen ja huoneen välinen
kynnys ja seinä vuokrakämpässä



Niin. Juu. olen itsekin ollut nuori vaikka omat lapset toki sitä epäilevät, vahvasti. "Äiti huijaa aina." Olen asunut läävässä ja kironnut muovimattoja ja kaikkea likaa ja muitten vanhaa moskaa paikoissa. (Vanhat kokolattiamatot ovat kyllä vielä kamalampia.) Silti tuo näkemäni kämppä oli kamalin näkemäni missään. Jopa pahempi kuin se kämppä missä asuin Genevessä reilun kuukauden hamassa menneisyydessä - siellä oli torakoita ja vaikka mitä, kokolaittamatot olivat kokenee kakkea muuta paitsi pesua vuosien saatossa. Aivan kamala paikka - piti torakoitten takia nukkua valot päällä ja silti niitä tuli sänkyyn. Yäk yäk...

Nyt jään katsomaan mitä asunnon hakija itse tekee. Itse en millään halua tukea noin karmaisevan kämpän hankintaa - mutta en kyllä jaksa sen enempiä asiasta meuhkatakaan. Jos halu asua noin - ja maksaa iso osa kuukausituloistaan moiseen, ei voi mitään. Anti olla vaan!

Viime viikolla kerrottiin taas, että Suomessa johtaja tienaa huimasti enemmän kuin alaisensa ja työntekijät. 21 kertaa enemmän oli jossain joku vertaus. Riippuu tietenkin alasta ja johtajasta - tuntuu tosi kovalta erolta. Toki tiedän itsekin, että ne pomot joille itse töitä teen elävät ihan eri maailmassa kuin missä itse elän - he eivät minun tapaani varmasti edes ymmärrä. Tiedän minkälaisissa kodeissa he asuvat kotirouva-vaimoineen ja kaksine lapsineen, kaksine autoineen ja kesäasuntoineen. Tiedän heidän käyvän perheen kanssa kaukomailla useamman kerran vuodessa, viikonloppumatkoilla piristymässä Pariisissa, Amsterdamissa jne. Yritän olla sitä ajattelematta koska haluan tehdä työni ja tienata sen mitä tienaan. Työttömänä en tienaisi mitään.

Oman lapsen tienestit puolitoista tonnia brutto kuussa, täydellä työajalla. Se ei ole paljon - mutta silti hämmästyttävän vähän enemmän saa äiti joka kuitenkin on töitä tehnyt neljännesvuosisadan ja hankkinut korkeakoulututkinnon. Johtajaksi olisi pitänyt pyrkiä, jos raha mielessä. Sen puute ainakin on asia josta saa päivittäin kärsiä.

Oma lapsi on ollut työpaikassaan vasta kuukauden ja työ on vain lyhytaikainen - ei vakituinen, koeaika kestää 4 kuukautta. Olen tietenkin tosi iloinen, että hänellä on työ. Ja toivon, että hän pääsee opiskelemaan!.

Tässä kun kärvistelee taas kamalassa rahapulassa ja yrittää järjestää ylioppilasjuhlia kahdelle lapselleen - ja ex-mies, lasten isä ei halua maksaa "turhaan", tulee mieleen jonkinlaista vallankumnousajattelua meikäläisellekin. Lasten isä kuuluu ilman muuta tähän "tienaa paljon enemmän kuin keskiverto" kategoriaan mutta myös siihen osaan ihmiskuntaa, joka ei millään halua maksaa mistään, mielellään ei ollenkaan. Elatusmaksut ovat olleet minumi-määrää ja nekin kuulemma "ihan liikaa", menee kuulemma vain törsäilyyn. Ja niitähän ei aina millään jaksaisi maksaakaan sitten. Ylioppilasjuhlien kuluista hän harkitsee maksavansa puolet minulle, jos esitän laskut ja kustannus-.yhteenvedon. Toetenkin teen juhlat itse, hänen ei tarvitse tehdä muuta kun paikalle tulla.

Nolottaa tosi paljon taas koko tämä homma! En haluaisi mitän häneltä pyytää, mutta kun on välillä pakko. Se on niin nöyryyttävää! Luulen, että hän nauttii siitä kun saa minut nöyrtymään ja pyytämään - panttaa sitten lähettämistään jopa pari viikkoa ja kertoo kohta toisessa lauseesa, että tllaiset pikkusummat eivät tietenkään hänellä missään näy...

Kuulemma ylioppilasjuhlat on viimeinen mitä hän maksaa - noin isojen ihmisten kuin hänen omat lapsensa ovat pitää selvitä ilman vanhempien avustusta. Joopa joo. Muistan kuinka hän itse sai kuukausittain isältään rahaa koko opiskeluaikansa; olimme silloin jo tiiviisti yhdessä...

Elämä ja oleminen kyrsii hetkellisesti oikein kunnolla.