Ihan hyvin menee, kiitos

Oma kaveri, makailee siinä emäntänsä tyynyllä itsevarmana!

Olen ottanut tavaksi käydä jonkinlaisella lenkillä joka toinen  päivä. Sauvakävelyllä, hölkällä tai pyöräilemässä. Se ei aina ole kivaa tai houkuttelevaa - mutta kun pääsee ulos ja liikkeelle, tuntuu melkein säännönmukaisesti hyvältä. Luonto muuttuu paljon - tänään on eri näköistä kun eilen tai viime viikolla. Lehdet lentelevät puista - kauniin värikas luonto on muuttumassa paljaaksi kun puut ja metsät muuttuvat paljaiksi.

Tällainen merkki, jahas.

Olen alkanut käydä ruokakaupassa vähän pitemmässä matkassa ja polkupyörällä. Kuuden kilometrin päähän pyöräily ja takaisin könyäminen on jo ihan hyvä lenkki - meikäläiselle! Haluan päästä parempaan kuntoon - ja koska pelkään sitä kovasti monen minullekin lupaamaa ja ennustamaa työttömyyden ja varattomuuden aikaansaamaa masennusta - niin on toki hyvä olla hyvässä kunnossa jos elämä vielä tästä menee niin pahaan jamaan, että ei tee muuta mieli kuin heittää pyyhe
kehään.

Tämä elämäntilanteen suuren suuri epävarmuus ja pelossa eläminen ovat tuoneet kuitenkin oudon ilmiön: tunnen päivittäin valtavaa iloa ja oudon vahvaa onnea elämästä! Kuljen ulkona ja seesteinen rauha valtaa mielen jopa niin, että kyyneleet pursuavat silmiin. Olen täällä, keskellä elämää vaikka olenkin sivuun heitetty ja näin totisen epäonnistunut kaikessa siinä, mikä tämänpäivän elämässä on tärkeää. Olen ihminen jolla ei ole työtä, ei tulevaisuutta....

Täällä on helppo kuljeskella.

Jotenkin tuntuu, että kun on sellaisessa elämäntilanteessa, että mikään ei ole selkeää ja mitä vain voi tapahtua - on olo kuin lastulla lainehilla - virta vie minne haluaa, tekipä itse mitä vain.... voi vain jatkaa yrittämistä ja uskomista - ja yrittää nauttia elämästä niin kauan kuin elämä on tässä ja nyt.

Kotona teen asiota - luen paljon kaikenlaista, puuhailen ja touhuan. Sielläkin tunnen hetkittäisiä seesteisyyden ja onnen hetkiä - aivan kuin eläisin viimeisiä päivä ja saisin nähdä elämän kaiken hienouden vielä täältä sivusta - tavallaan jo kaiken pois antaneena.

Mutta enhän ole antanut kuitenkaan vielä periksi, vaikka sivussa olenkin! Yritän vielä päästä työmaailmaan, käyn kursseilla oppimassa uutta kolmasti viikossa, yritän kohentaa omaa kuntoani ja yritän pitää mielialan hyvänä. Tuntuu ehkä kamalan itsekkäältä - iteensä satsaaminen ei ole asia johon olen aikaisemmin satsannut. Uskon kuitenkin, että lapset ja koko heidän tulevaisuutensa voittavat siitä, että voin hyvin - vaikka loppuun saakka! Kun pitää lupun korkealla, ei tarvitse suvunkaan ihmetellä, miten ja kenen tarvitsee auttaa; eihän kellään siihen olisi mahdollisuuksia tai aikaakaan! Siispä kerron heille jotka vointiani kyselevät, että meillä menee oikein hyvin - mitäs tässä! Muilla on kiire ja vielä kiireempi; ovat töissä ja stressi painaa. Uudet tuttavuudet kursseilla ja minulle uusissa yhdistyksissä eivät vointia kysele; ollaan vielä tuntemattomia toisillemme ja ne jotka haluavatomasta elämästään kertoa, kertovat kiireistään, työstään ja suurista vastuistaan!

Sunnuntain ateriahetki.
Jauhelihapihvi, sienikastike,
kukkakaalia.

Kyllä se tästä vielä minunkin perheelleni kirkastuu - uskon! Haluan uskoa ja haluan nähdä valoa.

Ruokaa olemme syöneet joka päivä, ja ihan hyvää ruokaa jopa. Kasvikset jäävät kauppaan, samoin kaikki kallis herkkuruoka eikä leikkeleitä osteta ikinä - paitsi viimeisen päivämäärän alennuksella.  Joka päivä löytyy ruokaa puolella hinnalla tai kolmenkymmenen prosentin alennuksella hyllyistä - aamulla aikaisin ja illalla myöhään parhaiten. Jauhelihaa, kanaa ja maitotuotteita lähinnä. Leipä on kallista - meillä syödään nykyään paljon näkkileipää ja tarjous-ruisleipää. Huomenna leivon sämpylöitä.

Huomenna alan tehdä omaa projektiani tarkan aikataulutuksen avulla; joka päivä kirjoitan 4 tuntia. Muun ajan - 20 tuntia per vuorokausi - hoidan kotia ja lapsia sekä eläimiä, haen töitä, käyn kursseilla, luen läksyjä ja kirjoittelen tänne. Ja hoidan kuntoa ja nukun 7 tuntia vuorokaudessa. Näin siihen saakka kun muutos tulee;  sehän voi tulla piankin!

"Naiset haluavat rinnalleen tosi äijän"

"Naiset haluavat rinnalleen tosiäijän eivätkä ituja syövää prinsessamiestä." Näin kaiken kattavasti toteaa laulaja Jippu naistenlehden haastattelussa tällä viikolla. Ja näin mehukkaasti hän myöskin sanailee lehden haastattelussa: "Vihdoin olen suhteessa, jossa mies on perheen pää. Olin kaivannut sellaista jo vuosia. Miestä, joka sanoo minulle, että turpa kiinni ja keitä sitä kahvia."

Huh - radikaalia - nuorelta (27v) naiselta. Lisää pesee: "Aiemmissa suhteissa olin saanut olla se kaiken hoitava nainen. Nyt minulle sanotaan missä ja monelta pitää olla, milloin syödään ja milloin nukutaan. Se on kuin lepoa..."

Juu. Onhan se varmasti kiva kun joku huolehtii - itsekin sitä kaipaan aika ajoin. Tai no - en ehkä sitä huolehtimista varsinaisesti mutta yhdessäoloa ja välittämistä, niinkuin toisesta ihmisestä välitetään... Kaipaan lähinnä kumppania ja mahdollisuutta saada jakaa elämä jonkun kanssa. Olen itekin ollut suhteessa jossa olin se "kaiken hoitava nainen". Sekin on ok aikansa - mutta ei ikuisesti! Ja talousasiat pitää jakaa! Ei sekään ole kivaa, että nainen pannaan hoitamaan kaikki silläkin saralla - ja vedotaan "sähän haluat olla tasa-arvoinen". Ei tasaarvoine  ole sitä, että nainen elättää miehen - niinkuin minulle on selitetty!

Parisuhdekiemurat puhuttavat aina ja ikuisesti. Ne ovat niitä ihmisen ikuisia asioita - sukupolvesta toiseen, vuosisata toisensa jälkeen pähkaillään samoja asioita - kulttuurien omista lähtökohdista lähtien, tietty.

Nuput ovat auenneet!

Mietin toki silloin tällöin myös kulttuuritaustaa ja sen vaikutusta; miten islamistisissa maissa joissa nainen elää ison kaapunsa alla (meikäläisen näkökulmasta) vankina. Kuinka kaavun sisällä eletään? En ole koskaan nähnyt kaapuihin puettuja naisia töissä; voiko kaavun riisua työssäoloajaksi vai saako kaapuun pukeutunut edes käydä töissä? Kuinka elämä kotona luistaa - jos nainen ei voi käydä töissä, mies tuo rahan kotiin ja vaimo hoitaa isoa lapsikatrasta ja kotia.... Miten se toimii, oikeasti? Entä jos ei ole lapsia? JOs mies on väkivaltainen, kuka silloin voi auttaa???

Toisella kielikursseista jolla käyn on pari musliminaista - nuorehkoja, tummia tyttöjä ilmeisesti Somaliasta. Istuvat luokkahuoneessa pitkissä mustissa kaavuissa päästä varpaisiin peitettyinä, huivit päässä mutta kasvot ja kädet näkyvissä. Viime tunilla toinen tyttö ei ollut paikalla ja paikalla ollut tyttö teki ryhmäharjoituksia suomalaisen keski-ikäisen miehen kanssa. Nauroi kovasti ja heillä tuntui olevan hauskaa... Omat vähäiset tiedot ja kulttuurin tuntemattomuus saivat miettimään, kuinka tyttö voi tehdä harjoituksia miehen kanssa - olenhan lukenut, että miesten kanssa ei saa olla tekemisissä jollei perheen joku mies ole paikalla "vahtimassa tytön kunniaa".

Naistenlehden juttuja on kiva selailla ja lueskella - nyt kun moiseenkin on aikaa. Kirjaston lehtisalista löytyvät melkein kaikki suomalaiset lehdet, ulkomaisista jokunen. Helsingin Sanomia saa yleensä jonotella pitkäänkin, vaikka niitä tulee hyllyyn kaksin kappalein.

Oranssi väri piristää!

Opin tänään, että lempivärini ovat tänä syksynä muotia - oranssi ja lila/violetti. Lapsena sanottiin sinipunainen, ja vanhemmat ihmiset sanoivat oranssia punakeltaiseksi. Noiinhan ne värit vesiväreillä sekoitetaan! Oranssi on varmasti värinä Suomessa aika uusi - luonnossa sitä on tietenkin joissain kukissa ja marjoissa ja porkkanassa - mutta onko muuten?

Nyt voisi pukeutua yltäpäältä oranssiin - itse tyydyn tällä haavaa oranssiin kynsilakkaan ja kaulaliinaan, liilaan neuleeseen ja rannekkeisiin!

Mitä teet, mihin saat aikasi kulumaan - kun olet työtön?

 

Käyn kävvelyllä, katselen puita, pihoja ja hengitän raikasta ilmaa

Tapasin ex-anoppini toissa viikonloppuna. Hän ihmetteli, mitä teen päivisin kun en mene töihin. Olenhan ollut viimeiset - niin - 25 vuotta (huh!!!) täysipäiväisesti töissä ja moni työpäivä päättyi vasta myöhään illalla; tein usein pitkää päivää ja työmatkojakin oli, tosin ei joka viikkoa eikä ihan joka kuukausikaan. Joka tapauksessa – olin ollut töissä kauan ja tehnyt pitkiä työpäivä heti opiskeluajoista lähtien. Kuinka sellainen ihminen voi pärjätä kun työtä ei enää ole?

Omenamehun tekoa mehumaijassa

Siis kuinka jakselen työttömänä - vaikutanhan vielä ihan samanlaiselta kuin ennenkin? Moni on ihmetellyt sitä, että olen aivan kuin ennenkin enkä vaikuta masentuneelta, nuutuneelta ja jaksan nousta aamulla sängystä. Katsovat tarkkaan merkkejä henkisestä romahduksesta, masennuksesta.

Ex-anoppi, samoin kuin moni muukin henkilö joita olen tavannut ja jotka ovat kuulleet minu olevan työtön YT:den jälkeen, ovat miettineet miten saan päiväni kulumaan. Moni kuvittelee varmaan, että töistä pois jäänti saa ihmisen putoamaan tyhjiöön, osaamatta tehdä yhtään mitään muuta. 

Sokeria omenalohkoille

Asia ei kuitenkaan ole ihan noin yksinkertainen. Minulla on koti ja kolme lasta, monta eläintä kotona. Aikaisempina aikoina ja monessa maassa yhä vieläkin, kaltaiseni äiti hoitaa päivät kotia – kyllä siihen saa aikaa kulumaan, jos se kodin- ja lastenhoito tuntuu itsestä mielekkäältä. Mikä sen mukavampaa lapsille! Kun siivoaa, pyykkää, silittää ja mankkeloi, tekee ruokaa ja leipoo ja – näin syksyllä – keittelee mehuja ja hilloja, päivät täyttyvät helposti ja ilta koittaa nopsaan. Ongelma tulee vastaan viimeistään, kun laskujen maksun aika koittaa - kotityöstä ei saa palkkaa ja kun on ainut vanhempi perheessä, ei rahaa tule mistään. Minullahan ei ole kumppania, ei ole miestä jakamassa elämää rinta rinnan kerallani - en ole kumppani kellekään.  Olen yksinhuoltaja ja lapset ovat YH-lapsia. En voi olla kotona ihan noin vain. En haluakaan tulla tukien varassa eläjäksi! Stressi on siksi valtava; mistä saan palkkaa, työtä jolla maksaa laskut? Olen hakenut töitä kaupoista ja vaikka mistä; tuntuu, että olen muuttunut täysin läpinäkyväksi, näkymättämäksi. En kelpaa mihinkään!

 Uutta omenamehua nautittavaksi

Olen hoitanut kotia näinä kesän jälkeisinä kuukaisina paljon. Se on nyt ollut erityisen tärkeää, kun meille kotiin on tullut paljon poisnukkuneen omaisen tavaroita – koti on tuntunut lähinnä kirpputorilta joka on nurkkia myöten täynnä – mitä tehdä sohvalla, tuoleilla, jakkaroilla ja TV-tuolilla jotka eivät millään meinaa mahtua kotiin, vaikka kuinka toivoisi? Mitä tehdä tavaroille joita ei tarvitse mutta tuntee olevansa epäkiitollinen jollei ole kaikesta kiitollinen? Kiitollinen olen kyllä – ikävä poisnukkunutta on välillä kova ja haluaisin tietenkin kunnioittaa häntä ja muistan jatkuvasti, kuinka hän itse piti näistä tavaroista ja ne olivat hänelle rakkaita.... 

Takaisin aiheeseen – mitä teen päivät pitkät? Pääasiassa haen tietenkin töitä. Tavoitteeni on ollut hakea yhtä työtä joka päivä – mutta siihen en ole kyennyt. Olen kyllä soitellut työnantajilla ja konsulteille sen lisäksi että haen töitä. Työnhaku on hämmästyttävän raskasta. Yhteen hakemuksen tekemiseen menee aikaa – ja nyt jo alkaa painaa se seikka, että hakemukset tuntuvat uppoavan johonkin mustaan aukkoon – erittäin harvoin hakemuskesta kuulee mitään sen jälkeen kun sen on lähettänyt. Olen yrittänyt tehdä hyviä hakemuksia ja CV:tä, hioa omat sivuni kunnolliseksi – mutta mitään ei silti kuulu. Olen lähetttänyt myös hakemukseni ja ansioluetteloni, sekä suomen- että englanninkieliset, ammattilaisten arvosteltavaksi. Olen saanut vastaukseksi, että dokumenttini ovat erittäin selkeitä ja hyviä – yksikin henkilö kaytti sanaa ”täydellinen”. Silti en kelpaa kellekään! 

Välillä katselen vain ikkunasta ulos!

Yritän myös opiskella. Käyn kahdella kielikurssilla ja pian menen kuvankäsittelykurssille. Saan onneksi kurssit puoleen hintaan, koska olen työtön. Käyn myös oman ammattiliiton kaikissa mahdollisissa koulutuksissa ja kurseilla.  

Hakemusten tekoon ja kursseihin menee iso osa päivää. Muutoin hoidan kotia ja yritän myös pitää huolta itsestäni, lasten lisäksi. Se ei olekaan sitten ihan helppoa – ei huvita oikein liikkua ja tehdä jumppaliikkeitä, ei ole oikein mahdollisuutta syödä vihanneksia ja muuta terveellistä. Kaikki on kamalan kallista ja jos en pian saa töitä, näen ison katastrofin uhkaavan. Välillä on kovasti vaikea uskoa, että kyllä tämä tästä... Mutta yritän kyllä, ihan joka päivä! 

Se, että työn myötä häipyivät kaikki aikuiset sosiaaliset suhteet tuntuu vaikealta. Olen sen takia ilmoittautunut erilaisiin yhdistyksiin ja parissa olen käynytkin. Olen niissä uusi ja vie aikaa, ennenkuin olen tuttu hmuiden kanssa.... Olen outo lintu, huomaan. Yhdessä yhdistyksessä sanottiin, että olen rohkea kun uskalsin tulla mukaan vaikka en tunne ketään ja olen ihan yksin. 

Syksyn merkkejä - haavan lehtiä
metsän reunalla

Näin ne päivät menevät, siis.

Tietenkin seuraan aikaani. Luen lehdet kirjastossa tai TE-toimistossa. Siis luen paljon lehtiä ja kuuntelen radiota, seuraan keskusteluja. Kohta on USA:n presidentti-vaalien ensimmäinen väittely Obaman ja Romneyn välillä. Odotan sitä innoissani!

Joka päivästä olen onnellinen. Kun se on mennyt ihan ok - vielä olemme tässä kodissa ja vielä on lämmintä ja valoa, Ja söimmekin, ihan tavallista ruokaa. Kanaa ja riisiä tänään lapsille. Itse söin ruispuolukkapuuroa.

Mummin luona

Äidin pihlaja - linnut kävivät jo viemässä kaikki suuret marjatertut! Parempiin
nokkiin menivät!

Viikonloppuna kävin vanhimman lapsen kanssa mummilassa. Lapsen mummila on oma lapsuudenkotini ja läksimme mummilaan perjantaina heti lapsen töiden loputtua. Mukaan pakkasimme kissan ja kaikkea mahdollista tavaraa joita olen kerännyt sinne vietäväksi ja aitassa säilytettäväksi.

Ajelimme perjantaina pitkin rauhaisia teitä - kolmen ja puolen tunnin matka meni pääosin pimeässä ajamiseksi; olipa outoa taas ajella mustassa pimeydessä - tuntui, kuin tienreunatkin olisivat sulautuneet mustaan yöhön!

Vietimme kivan viikonlopun puuhaillen kaikkea sitä mitä kotosalla yhdessä tehdään ruuanlaitosta pieneen kotipuuhasteluun. Lauantai meni pihalla ja puutarhassa. Omenoita on aivan valtavan paljon! Puutarhan nurmi on niitä niin täynnä, että kävely puiden alla on vaikeaa! Keräsin omenoita maasta vateihin ja pusseihin - tarkoitus on tehdä hiukan omenasosetta, mehua, piirakkaa ja muuta herkkua. Säilytystilaa on vaan niin olemattoman vähän - tekisin NIIN mielelläni tuore-omenamehua ja omenasosetta ja hilloketta - mutta kun ei ole säilytyspaikkoja. Olisipa kellari, tuo maanmainio keksintö joka on sekin jo jäämässä pois käytöstä näinä jääkaappien ja pakastinten aikakautena. Kellariin mahtuisi enemmän säilytettävää ja kunnon maakellari ei vie edes sähköä. Mutta eihän sellaista voi kaupunkiin rakentaa!

Harmittaa tosi paljon - rahapula on kaamea, nyt saisi oman maan omenia, metsien sieniä ja puolukoita ja muuta satoa helposti - mutta sitä ei pysty säilömään.

Ainokainen. Oneksi kuitenkin ihan muhkea!

Kurpitsasadosta tuli surkea! Vain yksi kesäkurpitsa syntyi hienosta taimesta johon tuli parikymmentä kukkaa. Kurpitsan taimeen tuli kukkia myöskin - mutta ne katosivat!!! Vain kukan varsi oli jäljellä monta kertaa kun kävin taimia katsomassa aamuisin. Mikä eläin syö kurpitsan kukkia????

Nyt yritän keksiä mitä isosta kesäkurpitsasta, zucchinista, voisi tehdä.... Sellaista, jota lapsetkin suostuvat syömään!  Hmm... Jotain lasagnen tyyppistä, voisiko? siis niin, että korvaa makaroonilevyt zucchinilla? Tjaa...

Omenat menossa uuniin, siirappi- ja kanelikuorrutuksen alla.

Tein meille jälkiruuaksi uuniomenoita vaniljakastikkeen kanssa. Tulipa hyvää! Toisena päivänä herkuttelimme syksyn ihanan kirpeillä karpaloilla kinuskikastikkeen kera.  Aaah - sekin on tosi namia! Tein kinuskikastiketta melkein puolesta litrasta vispikermaa - ja neljä henkeä popsi melkein kaiken kinuskikastikkeen ja puoli litraa kirpeitä karpaloita. Suuren kana-aterian päätteeksi!

Poimurillinen sekamarjaa siivottavaksi!

Ehdin pienelle kierrokselle lähimetsään. otin poimurin mukaan ja kun en osannut päättä kumpia kerään, mustikoita vai puolukoita - keräsin niitä sekaisin. Sitten sainkin siivota niitä hyvän tovin lauantai-iltana. Mustikoista tein pirtelöä ja puolukat ovet tälle hetkellä kun tätä kirjoitan kiehumassa ruisjauhojen kera ruispuolukkapuuroksi. Siinäpä syysherkku vailla vertaa! Tosin taidan olla harvinaisuus kun siitä tykkään . kouluaikaan jo tuo ruoka kuului tillilihan kanssa inhokkien kärkeen - itse tykkäsin molemmista jo silloin.

Metsässä oli hienoa - niinkuin aina! Saniaiset ovat jo ruskeita ja antavat tosi syksyisen tunteen siellä vaellessa. Maa ja ilma tuoksuvat syksylle mutta haavan lehdet sihisevät yhtä ihanasti vaikka ne ovat jo aivan keltaisia!

Syksy metsässä.

Olisi ollut ihana nähdä muuttolintujen aura lentävän pihan yli - tuntuu, että se tuo onnea, ainakin se tuo omituisen suruväritteistä iloa nähdä kurkiaura, hanhiaura - tai se kaikkein upein, joutsenaura, taivaalla. Se on niin mieletön kokemus, että kyyneleet puskevat silmiin ja huimaa. Miksi? En tiedä. jalat alta vievä asia se on, suurten lintujen muutto - niiden huudot korkealla taivalla, lento kohti kaukaisia maita ja mantuja....

Haavat, ihanat

Hirvikärpäsiä on paljon - kuinka paljon niitä voikaan olla??? Jo pari metriä metsään päin käveltyäni oli ensimmäinen jo poskessa! Harmittelin kun en ottanut mitään päähinettä metsään mennessäni - hirvikäpäsiä sai noukkia irti ihsta, niskasta, hiuksista ihan koko ajan. Sitkeitä pirulaisia ovat.



Käytiin kahvilla tutussa kahvilassa

Ensi lauantaina on koulupäivä joten emme pääse mummilaan jonne kuopus haluaisi mennä - hän kun ei jääkiekkomatsin takia päässyt tänä viikonloppuna. Mennään sitten parin viikon päästä uudestaan!

On mukavaa päästä viettämään aikaa yhdessä. Parasta on, kun saa jutella ja puuhailla yhdessä - näin työstä pois olevana ja pelkästään kotona töitä etsivänä tunnen aika ajoin suuren suurta turhautumista elämäni kanssa. Tulecaisuus pelottaa - lähiomaisten viimeaikaiset kuolemat saavat ajatukset itselläkin menemään kuolemaan. Äiti miettii kuolemaa tosi paljon joten se asia ei kyllä pääse unohtumaan mitenkään. Olen täällä kotona myös kesällä kuolleen omaisen tavaroiden keskellä - sain paljon tavaraa vaatteista huonekaluihin ja nytkin istun tässä pöydän ääressä, sukat jalassa ja teekupin ääressä jotka kaikki kuuluivat vielä puoli vuotta sitten henkilölle jota ei enää ole....

Omenavati kaatuneen
omenapuun rungolla

Viikonloppu oli mukava. Oli oikeastaan kiva kun oli vain yksi lapsista mukana - keskimmäinen on flunssassa eikä voinut tulla tartuttamaan sitä mummiin. Nuorin oli pelaamassa jääkiekkoa. Vanhin lapsi oli mukana ja saimmekin juteltua autossa kaikenlaista. Mietin kovasti, kuinka voi säilyttää välit lapsiin mahdollisimman avoimina ja hyvinä senkin jälkeen kun he aikuistuvat ja muuttavat omilleen. Lapsuus siihen saakka kun murrosiän myrskyt alkavat on ihanaa aikaa - mutta meillä ainakin murrosikä on todella koettelevaa ja vaikeaa. Kerran se on vielä minukin koettava. En halua ajatella sitä etukäteen vaan elää kuten muutoinkin: päivä kerrallaan!

Haaveita ja unelmia

Maalaismaisema lampaineen. Vain lehmät ja hevoset puuttuvat.

Ajellessani taas  viikonloppuna maalaismaisemien halki, ajattelin haaveitani - niitä joita olen salaa mielessäni elätellyt jo lapsesta, koululaisesta. Että saisin olla enemmän aikaa metsässä, luonnossa. Tuntea mullan ja maan tuoksun, tehdä töitä maan ja metsän parissa. Hoitaa metsää, pitää eläimiä, hoitaa kotia jossa on valoa ja kauniita tavaroita, käsitöitä...

Katselin maataloja - niitä on uusia ja hulppeita ja perinteisempiä pihapiirejä, on pihoja jonne tekisi mieli mennä kävelemään - laittamaan puutarhan pensaita ja puita kuntoon. Puuhailla miehen kanssa pihapiirissä - laittaa halkoja hienoihin pinoihin kuivuimaan, käytettäväksi hella- ja saunapuina...

Kunpa saisi kävellä metsässä, katsoa kuina puut ovat kasvaneet - talloa heiniä puun taimien ympäriltä ja katsoa, ovatko hirvet tehneet tuhojaan... Suu nnitella metsän hoitoa, laittaa nuotio ja keittää nuotiokahvit ja kaivaa esiin voileivät repusta.

Kerätä ämpärillinen ja toinenkin puolukoita, katsoa onko vanhoissa tutuissa paikoissa sieniä  ja kerätä illaksi sienikeittoon..

Istua illalla käsityön kanssa mukavasti, juoda iltateetä ja jutella miehen kanssa vaikkapa uutisten annista tai siitä mitä on tehty tai mitä tehtäisiin. Joku kaveri pistäytyisi kylässä - juteltaisiin ja heitettäsiin huulta. Olisi lupsakkaan mukavaa eikä minkäänlaista riitä ilmassa. Voisi tehdä ulkona töitä ja välillä sisällä... Ei olisi stressiä vaikka olisikin paljon puuhaa - olisi tunne, että asiat ja elämä hoituu, menee eteenpäin omalla painoollaan.

Näin sitä voi haaveilla. Elää unelmia mielessään - se on ilmaista hupia ja ajanvietettä.

Mutta hyvähän tässäkin on. Kissa pesee anturoitaan tuossa ihan liki, koneen vieressä. Sänky odottaa nukkujaansa. Iltasatu, tällainen!

Nyt maate siitä, haaveilemasta!

Autoilusta ja liikenteestä

Sadetta syksyisellä tiellä

Viimeiset parikymmentä vuottta olen ajanut paljon autoa - enimmillään keskimäär120 km päivässä. Joinain vuosina hiukan väa hiukan enemmän. Työmatkoja, lasten kuskaamisia ja vanhempien luona, lapsuudenkodissa, käyntejä.

Ajamnen voi olla ekologisesti ihan tyhmä juttu. Itse yritän tietenkin ajaa mahdollisimman vähäpäästöisellä autolla - mutta kyllähän kaikki autot ovat ympäristölle monella tapaa huono juttu, tietenkin.

Silti myönnän, että tykkään ajamisesta. Noin yleisesti ottaen. Aamuruuhkassa vuoden synkimpään aikaan työmatkojen ajamisesta en tykkää - mutta ei kai kukaan.

Nyt olen päässyt työajoista. Työttömän ei tarvitse töihin ajella, ei ajaa asiakkaiden eikä yhteistyökumppanien luo palavereihin... Lapsia ei tarvitse kuskata niin paljoa kun he kasvavat ja oppivat kulkemaan yksin sinne, minne ovat menossa. Minulla ei kyllä yksinhuoltajaäitinä iät ja ajat olleena ole ollut mahdollisuuksia tukea lapsia hankkimaan ajokorttia; kyllähän se olisi hyvä jos heillä sellaiset olisi.. Molempien isojen lasten kavereilla on kortit ja autotkin käytössä - ihan utopiaa meikäläiselle! Tänä vuonna on kerrottu, että ajokortin hinta nousee ensi vuoden alussa vaatimukset ajokortille lisääntyvät jälleen. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten nuoret saavat kortin suoritettua! Ja miten sen kalliin ajokortin jälkeen saavat auton käyttöönsä että pääsevät ajamaan!!

Itsekin joudun myymään auton viimeistään keväällä jollei töitä löydy. Kallista on ajaminen. Auto on kallis ja kaikki autoon liittyvät kustannukset ja verot ovat kalliita...

Kävin taas katselemassa ajokortin hintoja - keskimmäinen lapsi haluaisi aloittaa autokoulun; ajokorttia kysellään kun hän hakee töitä. Vanhinkin haluaisi kortin - mutta ajokortille tulee hintaa inssiajoineen, veroineen ja kaikkine mahdollisine kuluineen pari tonnia, siis noin 2000 euroa!!! Huh huh. Lottoaminen ei tunnu meikäläiselle rahaa tuovan - mitä siis tehdä?

Syksyinen maisema valtatien varrelta - kohta putoavat loputkin lehdet

Viikonloppuna ajoin vajaat kuusisataa kilometriä. Vanhimman lapsen kanssa taitettiin matkaa - käytiin mummin luona, puuhailtiin pihoilla ja laitettiin paikkoja talvikuntoon... Tien päällä meni monta tun  ita- maisema oli kaunis; välillä satoi mutta ruskan värit säteilivät vielä metsissä ja teiden varsilla. Pelloilla ei enää näe puimureita ja linnutkin ovat jo osin jättäneet Suomen taakseen - mutta maisema on silti kaunis ja syksyn märkä tuksu on voimakas.

Tie oli rauhaisa kun menimme, perjantai-iltana. Pimeässä ajamiseen oli taas tottumista vaille - edellisen kerran ajoin säkkipimeässä mustuudessa joskus männä talvena. Vastaantulevien autojen valot porautuivat silmien läpi aivoihin - siltä tuntui!

Takaisin läksimme sunnuntaina jo hyvissä join ja saimme ajaa valoisassa säässä - välillä sateessa, välillä kuivalla tiellä.

Kiva oli ajaa! Kissa laatikossaan, esikoinen pelinsä kanssa viereisellä istuimella. Ei hän paljoa ouhunut mutta matkaa teimme yhdessä, kuitenkin.

Kaahareita oli taas jokunen. Näitä tyyppejä jotka tulevat pienenä pisteenä peilistä nopeasti kiinni takapuskuriin liimautuen ja sitten painaen agressiivisesti kaasua juuri kun vastaan tulee joku rekka tai kaasuato - ohittavat ihan hilkulla ja kaasua ulvottaen, autojen välistä pujotellen eteenpäin. Pari kertsa olen nähnyt tällaisia kuskeja tienvieressä hetki ohitusten jälkeen keskustelemassa poliisin kanssa. Täytyy myöntää, että pieni vahingonilo on pulpahtanut mieleen silloi...


Oma tie on sateiden jälkeen supermärkä ja iljanteinen. Tänne menimme, täältä lähdimme.

Eräänlainen kaahareiden huippu-tapaus oli nähtävissä  sunnuntaina iltapäivällä kun ajelimme valtatiellä kohti kotia. Autoja tuli vastaan pieninä ryppäinä - sekä rekka-autoja että henkilöautoja ja busseja. Itse ajelin satasta, ehkä muutaman kilometrin yli kunnes tie muuttui 80 tieksi. Tiellä oli ohituskieltoja ja tiesin, että parin kilometrin päästä tien poskessa töröttää peltipoliisi jossa ON kamera sisällä. Varmasti.

Hiljensin siis vauhtia ja jatkoin kahdeksaakymppiä kuten liikennemerkein ohjeistettu on. Takaa sinkosi ohi uudenkarhea hopeanvärinen mersu, sillä oli vauhtia varmasti tuplat sallittuun. Se ampaisi ohi kuin ohjus ja jatkoi matkaa nuolena tiellä kunnes havaitsi peltipoliisin. Arvasin, että auto ei ehdi hiljentää kameran kohdalla mitenkään vauhtia ja odotin näkeväni kameran välähdyksen. Mutta ei - auto teki kiepauksen vastaantulijoiden kaistalle samaa hillitöntä vauhtia ja palasi kameran jälkeen takaisin omalle kaistalleen. Onnistui huijaamaan kameraa - ei tullut sakkoja... Samalla hetkellä kun mersu kiepahti takaisin omalle kaistalleen, tuli vastaantulevaa kaistaa suuri monen hevosen kuljetuskärry ja sen perässä letka henkilöautoja. Kun sen huomasin, ja tajusin kaamealta onnettomuudeleta välttymisen aivan hiuksenhienolla marginaalilla,  hyppäsi oma syke muutamankin ylimääräisen lyönnin - kuinka lähellä aivan mieletöntä onnettomuutta olimmekaan.

Kiesus - mikä hullu kuski!!! "HULLU, IDIOOTTI" huusin oman autoni ratissa. Torkkuva esikoinen katsoi meuhkaamistani ja jatkoi nettailuaan...."

Parin kilometrin jälkeen oli tien vasemmalla puolen suuri ABC-asema jonka parkkipaikka on aina täynnä autoja. Ja kas - mitä näimmekään siellä? Äskeinen kaahari ajoi mersuaan rauhaisasti parkkeerattujen autojen rivien välissä, ikäänkuin tarkastaen ketä on paikalla. Sinne siis oli kiire - tai ei ollut kiire ollenkaan mutta piti "testata auton tehot...

Huh huh. Olisi pitänyt ottaa rekkari ylös. Ja olisi ollut mielenkiintoista nähdä minkä ikäinen tyyppi autoa ajoi... Poika lainannut isän uutta kallista autoa, kenties? Vaikka eihän kummallakaan asialla ole minulle tietenkään merkitystä, utelias vaan olen. Nähtiin yksi tavallistakin typerämpi tilanne liikenteessä - mutta kaikki selvisivät kuitenkin hengissä.  

Sateessa mennään

Mennäänkö ulos kahville? On kaunista ja seesteistä ja ah niin rauhallista!

Kirjoitin iltapäivällä yhden työpaikkahakemuksen - kumma kun vieläkin, jo useamman kymmenen työpaikkahakemuksta kevään jälkeen kirjoitettuani, kipristelen jokaisen kanssa yhäkin vähintäin tunnin- kaksi jos en vieläkin enemmän.

Utuinen puisto. Houkutteleeko nauttimaan?

Ihan oikeasti, yhden työpaikkahakemuksen rustaamiseen menee yhä ja alati vähintäin pari tuntia aikaa eikä se senkään jälkeen ole useimmiten sellainen, että sillä saisi pääsylipun haastatteluun... Ohkeissa, joissa neuvotaan kuinka tehdä hakemuksia ja kirjoittaa hyvä CV kerrotaan selkosanaisesti, että hakemuksen tarkoitus on saada työnataja kiinnostumaan minusta ja sen päätarkoitus on toimia lippuna työhaastatteluun. Kaikki ne tunnit jotka olen istunut ja rustannut hakemuksia, ovat tähän mennessä päästäneet minut tasan kahteen haastatteluun.... En enää ollenkaan ihmettele, että masennus astuu kuvioihin kun on muutaman kuukauden täysaikaisesti kirjoittanut hakemuksia eikä mitään, EI MITÄÄN tapahdu. Kukaan ei soita, kukaan ei lähetä sähköpostia - kukaan ei halua tavata minua, kellekään ei tule mielenkulmaankaan palkata minua.

Miksi, oi miksi??? MITÄ minussa on VIKAA??? Vanha? Nainen? Ruma? Asiat kyllä osaan, sen tiedän - mutta ehkä en osaa sitä kertoa oikein.

 Minulla on pohja suomen- sekä englanninkielisille hakemuksille ja ansioluettelolle ja tänään tein englanninkielisen hakemuksen. Hehkkuttelin osaamisillani ja kokemuksellani. Tarttuuko joku nyt koukkuun? Olen laittanut verkkoja ja siimoja nyt sinne ja tänne, eri firmoihin, rekrytointisivustoille ja vastailen päivittäin hakemuksiin - on se kyllä jumankekka jo ihan pirullista jos mitään vastausta ei mistään tule!!!

Kurpitsat odottavat halloweenia

Ruotsiksi en  muuten ole hakenut - suoraan sanottuna en ole saanut aikaiseksi rustata dokumentteja ruotsiksi - vielä. Mielessä on kyllä jo käynyt, että hakisin töitä peräti Ruotsista. Muuttaisin sinne vuodeksi, pariksi. Onnistuisiko hiukkasen paremmin, ehkä???

Näitä mietiskellessä voi lähteä sateeseen kävelemään. Nytkin sataa kaatamalla, kohisee, rapisee ja lorottaa...



Juostaan ja leikitään tässä kivassa kujassa.
Ohoh, onpa lätäköitä - no ei se mitään,
saappaat jalkaan!

Sateessa voi kävellä ja nautiskella märkänä luonnon ihanuudesta ja utuisuudesta. Ei tarvita ihovoiteita, ei ripsiväriä. Vesi puskee sisään kauluksesta, lahkeista, hihoista ja lopulta kaikkien vaatteiden läpi... Mutta mitä pienistä; ulkona on lämmin, 12-14 astetta tänäänkin. Hikihän siinä kävellessä tulee eli ihminen kastuu sisältä ja ulkoapäin samanaikaisesti.

Cool!

Ei kun saunaan tai vähintäin suihkuun kun pääsee jäleen kotiin!

Syksy on iiiiihanaa aikaa, eikö vaan? Onhan, onhan?

Jee jee, niin onkin!