Niin meni joulu pyhineen ohi. Eilen mummilaan saapui veljen perhe ja melu ja hälinä mummilassa oli hetken aikaa hillitön – piano raikasi joululauluja, kaikki puhuivat yhtä aikaa ja mielellään kovaa, tehtiin ruokaa ja tarjoiltiin juomia ja muuta herkkua.
Kaksi lasta - 10-vuotiaat serkukset ja minä äiti ja toisen isä, reipas veljeni, menimme luistelukaukaloon metsän reunalle parin minuutin kävelymatkan päähän, jo illan tummettua. Kentälle metsän reunaan, jossa me nyt aikuiset olemme tunteja ja jälleen tunteja aikoinaan lapsina viettäneet. Nostalgisesti siellä vietimme vajaan tunnin ja veli opetti lapsia luistelun saloihin. Itse töpsöttelin huopatöppösillä jäällä ja jään reunalla nautiskellen illasta ja tilanteesta.
Se oli mukava hetki meille kaikille, upeasti lumisten puiden ja hienon öisen talvimaiseman keskelle. Kentällä ei ketään muita ollutkaan, kentän hoitaja kävi meitä jututtamassa vain.
Tänään sitten lähdimme jälleen tien päälle, ajoimme lumisen maisemaan toiseen suuntaan kuin jouluaattona. Matkustamisen hyvä puoli on se, että ratissa istuessa ja liikenteen osana kulkemalla auton ajo antaa mahdollisuuden ajatuksiin ja mietintöihin; maisemien vaihtuessa ja liikennettä seuratessa ajatukset matkaavat menneeseen jouluun ja tapahtuneisiin asioihin, kaikkeen mistä keskusteltiin, kaikkeen mitä tapahtui. Miltä maailma nyt näyttää - ja kuinka voisi elämää läheisilleen ja itselleen paremmaksi tehdä.
Lähtö on aina hakea. Odotettu aika on ohi - äidillä oli monasti tänäänkin kyyneleet silmissä. Yksi yhteinen aika on taas ohi eletty; on haikeiden hyvästien aika. Lapsi ehkä menee mummilaan ensi viikolla; hänellä on pitkä joululoma ja mummin luon pääsee junalla ja pitkänmatkan bussilla.
Veli perheineen, äiti ja toinen veli olivat menossa ravintolaan syömään heti meidän matkaan lähdettyä. Emme menneet mukaan koska halusin päästä matkaan valoisaan aikaan - ja koska nolostutti ajatus, että veli maksaisi meidän ravintolasyömisemme kun en itse pysty moista heille kuitenkaan tarjoamaan. Veli kantoi minulle laukkuja autoon – iso apua oli moinen; olen niin vuosien varrella kaiken tottunut yksin tekemään – mitenkä muutenkaan! – että on joskus vaikea ottaa apua vastaan vaikka sitä tarjotaan. ”Kyllä saan laukut itsekin autoon” sanoin kun veli tarjosi apuaan. Sitten kun hän kuitenkin toi kasseja autolle kun olin harjaamassa lumia pois auton päältä, tuntui apu tosi hienolta! Kiitos, kiitos. Jollen sitä siinä sanonut tarpeeksi selkeästi, niin sanon nyt: kiitos avustasi, se tuntui tosi hienolta. varsinkin se musta laukku oli tosi painava.
Söimme lapsen kanssa ennen lähtöä voileipää ja eilistä tomaattikeittoa. Hyvää! Hyvin sillä kotiin saakka pärjäsimme! Kävimme puolivälissä matkaa kahvilla antiikki-kahvilassa josta "löysin" mukaan kolme Iittalan 70-luvin viinilasia joiden nimen nyt juuri sitten unohdinkin. Joku Venäjään liittyvä nimi niillä on... No - tuollaisia laseja meillä oli kun naimisissa olin. Ne halusin nyt ostaa - vaikka lahjaksi itselleni!
Mietin ajaessani kuinka helposti saatankaan hermostua asioihin, ihmisiin; miksi? Olen kärsimätön - ja sanon joskus liian kärkkäästi vastaan kun äiti haluaa auttaa tai veli kyselee ja kommentoi asioita. Sitten tulee huono omatunto, paha mieli. Voi, kun osaisin olla hermostumatta!
Ehkä minäkin, jos vanhaksi elän, vastaavasti kerron tarinoitani eteenpäin. Mutta mitä kerron, minä jolla elämä jämähti jonnekin lasten palvelijaksi ja perheen elättäjäksi vailla oikeastaan paljoakaan muuta elämäntäytettä - vailla jänniä yksityiskohtia ja tapahtumia, vailla sosiaalisia ympyröitä ja ystävyys- ja tuttavuuskommervenkkeja... Jäänee nähtäväksi, olenko tarinoitani ylipäätään kertomassa! Ja kukapa tietää - voihan elämässä vielä tapahtua yllättäviä käänteitä; ehkä muutan ulkomaille, tapaan miehen joka vie minut ratsullaan maalaistaloon jossa alan emännöidä taloa, saan tehdä käsitöitä ja kirjoittaa novelleja, valokuvata ja pitää valokuvanäyttelyn. Kukaan ei vaadi lisää ja enemmän, ei riitele ja vaadi. Saan rakastaa miestä ja lapsiani jotka minusta reippaan mummin tekevät ja saan eläimiä hoitaa keskellä kaunista maisemaa, välillä konserteissa ja muualla "tuulettumassa" käyden! (Haaveiden vaaleanpunainen maailma pullahti keskelle tekstiä – ihan omasta halustaan!)
Uuden vuoden partahalla - minä toivoisin, että...
Uusi vuosi alkaa kohta. Elämä toki ei yhden yön aikana mitään muutosta tuo mukanaan mutta vuoden vaihde saa miettimään toiveita ja haaveita tuleville viikoille ja kuukausille. Ja samalla ymmärtämään, että mitään ihmeellistä ei ihan realistisesti ajatellen ole tapahtumassa. Vai olisiko sittenkin? Tai miksi pitäisi olla niin pirun realistinen aina?
Mitä pitäisi tehdä, että saisi aikaiseksi positiivisen elämänmuutoksen? Paljon on asioita joita tulee mietityksi - mitä jos tekisin näin? Tai uskaltaisin tehdä noin?.... Entisessä kotikaupungissa joulun aikaan kävellessäni ja kuin jälleen kotiin tulleena mietin, että jospa muuttaisinkin takaisin juurilleni... Saisin puhua omaa murrettani, voisin olla äidille avuksi ja seuraksi. Mutta mitä tekisin työksi, miten lapset? Niin - ei se helppoa olisi, ei mitenkään - ja viihtyisinkö noissa ympyröissä enää, kun olen kauan poissa ollut?
Mietin myös uutta työtä - voisinko vaihtaa uuteen rooliin nykyisessä työpaikassa - sitä mietin vähintäänkin monta kertaa viikossa, jollen ihan joka päivä. Jospa yrittäisin muuttaa vuodeksi ulkomaille? Se voisi olla hyvä juttu lapsellekin; oppisi uutta kieltä ja näkisi maailmaa muualla, ennen murrosiän myrskyä. Mutta kuinka sitten äiti - varsinkin, jos menisin kauemmaksi? Miten isot lapset? Uusi vaihtoehto ja sen miettiminen tuo sekä positiivisia että hankalampia kysymyksiä ilmoille.
Mitä haluaisin ensi vuodelta? Toiveita ja unelmia on kosolti, lista pitkä kuin joulupukin kirje jonka lapsi kirjoitti pukille ennen joulua. Haluaisin ystävän, toverin, rakastetun. Mutta sen asian hoitamisen jätän muihin käsiin, korkeammalle taholle - olisi niin ihanaa, jos olisi olemassa jokin läheinen jossain maailmankaikkeudessa joka vielä elämään tulisi, osaksi omaa elämää; joku jonka kanssa voisi tuntea vielä sellaisia asioita joista jokainen maailman ihminen haaveilee - läheisyyttä, ystävyyttä, rakkautta. Kumppanuutta, toveruutta, käsi kädessä eteenpäin elämistä...
Realistisemmin toivon hiukan enemmän aikaa töiltä - niin palkka- kuin kotitöiltäkin - lukemiselle, kirjoittamiselle, valokuvaamiselle, käsitöille, liikkumiselle. Jos vaikka saisin luettua kirjan kuussa, neulottua ja virkattua viikoittain jotain, pientäkin. Saisin kirjoittaa vaikka muutaman tunnin viikossa - aika pitäisi merkitä kalenteriin ja silloin tekisin tekstiä suunnitelmallisesti. Jospa yrittäisin saada viisi novellia tai yhden pidemmän tarinan tehtyä vuoden 2011 aikana. Sitten menisin mukaan valokuvakerhon toimintaan aktiivisesti ja osallistuisin luvatun näyttelyn tekemiseen. Ja sitten saisin aikaan edes jonkinasteista liikuntaa, minä joka tosiaan pidän liikkumisesta mutta en ole saanut aikaiseksi - ajan puute syynä - juuri mitään fyysistä liikettä kropalleni ikiaikoihin. Kohta olen ihan seniili ja sairastun vain sen takia, että en huolehdi omasta terveydestäni ollenkaan...
Utopiaako kaikki nuo monet haaveet? Haaveita on silti hyvä ihmisellä olla, unelmia ja toiveita siitä, kuinka elää haluaisi.
Päivä kerrallaan menee seuraavakin vuosi. Hetki kerrallansa. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on saada olla äiti ja tytär. Haluaisin olla hyvä molemmissa. Hyvänä sisarena oleminen on sitten kolmas. Ei ole ihan helppoa olla hyvä yhdessäkään; hyvänä lähimmäisenä - eikä siinä välttämättä onnistu vaikka miten yrittää. Silti täytyy yrittää; tietenkin.
Joskus halusin olla hyvä vaimo. Siinä en onnistunut. Silti... oli ihanaa olla vaimo. Puoliso. Ei yksinhuoltaja, sinkku... Yksin - kun ei voi olla kaksin.
C'est la vie...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti