Hyvin meni - vaikka mokasin ja tyrin!

Suvun kanssa tulee aina möhlittyä jotenkin. No - minä nyt möhlin muutenkin ilman suurempia ongelmia... Nyt kun upea, mahtavan hieno ylioppilasjuhla on ohi, tulee mieleen kaikki se joka olisi pitänyt tehdä toisin. Ja niitähän piisaa - vaikka kokonaisuutena juhlat menivätkin kivasti ja vieraat sekä kuin juhlivat uudet ylioppilaat ovat kilvan kehuneet mukavia ja lämminhenkisiä juhlia.Se on hienoa, upeaa oikeasti. Stressasin koko hommaa aika lailla.

Huono omatunto kalvaa nyt niistä hölmöistä jutuista jotka tein. Kuristaa mahasta ja kurkusta ajatella, miten hölmö, miten itsekäs ja tyhmä sitä taas onkaan ollut - asia jta ei useinkaan viitsi ajatella. Mutta niin se vain kuitenkin on.

Valutan nyt pahan olon ja kurjan itseanalyysin tähän niin asia ehkä sitten selkenee omassa mielessä ja saan korjattua asiat jotenkin, ainakin niin, että en enää samoja virheitä tee… Toivottavasti.

Omilla ylioppilaillani oli mukava päivä - siltä vaikutti ja niin he sanovat. Se on ihan pääasia, tärkeintä kaikessa. He saivat paistatella huomion valokeilassa, olivat kauniita ja ympärillä oli kavereita, sukulaisia ja tuttavia. Sen lisäksi sää oli upea ja alkukesän kauneus oli juuri niin upea kuin olla voi – omenapuut tosin olivat jo kukkineet, mutta kaikki oli perfetto siitä huolimatta. Lämmin, kaunis aurinkoinen kesäpäivä, linnut lauloivat - kuulin mustarastaan ja satakielen lauantaina, näimme myös fasaanin. Ja erinäisen määrän kaikenlaisia muita pikkulintuja (ja variksia) ilahdutti meitä!

Itse juhlapäivästä kerron toisessa päiväkirjamerkinnässä.

Munausten purku pitkällä kaavalla tässä:

Munaus 1: Kaksi vanhinta lastani sai ylioppilaskirjoitukset läpi tänä samana keväänä ja minulla on ollut ilo ja kunnia olla kahden tämän kevään abin ja tulevan ylioppilaan äiti. Äiti sitä sitten on tässä pitkin talvea ja kevättä jännittänyt aika lailla. Abit ovat käyneet lukionsa aivan eri kouluissa, eri kaupungeissa ja lukeneet eri aineita. Ylioppilasjuhlien kannalta tilanne on ollut hiukan haastava kun jo alkuun tietenkin tiesin, että en voi äitinä mennä kun toisen lapsen lakkiaisiin. Nuorimman todistuksen haku jäi sitäpaitsi väliin. Toisessa lukiossa tilaisuus alkoi klo 10 ja toisessa klo 11. Koulut ovat niin kaukana toisistaan – tunnin ajo autolla – että oli pakko valita vain toinen. Mietin kovasti kuka menee kumman koululle; halusin, että heillä olisi tunne, että olen oikeudenmukainen enkä suosi kumpaakaan.

Niinpä siis pyysin kummankin kummia – omia sisaruksiani, lasten isän puolen kummit ovat poistuneet eron myötä kuvioista – olemaan läsnä oman kummilapsensa koululla. Molemmat isoäidit olivat tulossa mukaan myös, samoin nuorimmaiseni. Abien isä lupautui menemään vaimoineen vanhimman koululle. Yhteensä 9 henkeä oli menossa kouluille, kauempana olevalle tosin sitten vain 3 henkeä. Merkille on myös tässä pantava, että kaikki paikalle tulijat tulevat pitkästä matkasta; lentokoneella, junalla, bussilla tai henkilöautolla.

Kysyin omalta veljeltä jo viikkoja sitten, häneltä joka on vanhimman kummi, josko hän voisi auttaa kuskailuissa ja muutoinkin yo-juhlissa kun en itse pääse molempia ylioppilaita kuskaamaan kouluilleen yms. Hän lupasi. Kiittelin häntä ja asia jäi. Oletin kaiken olevan kunnossa. Hän tulisi hakamaan abin kotoa ja menisi hänen kanssaan koululle, mummi tulisi mukaan. Näin luulin..

Koitti varhainen lauantai-aamu. Abimme kävi suihkussa, pukersi itseään kuntoon samalla kun äiti leipoi lohipiirakkaa. Lapsi sitten soitti kummilleen ja kysyi milloin hän tulee hakemaan. Kummi tähän sanomaa, että tavataan kymmenellä koululla, ei hän meille ole ajatellutkaan tulevansa. Abi laittoi luurin kiinni ja sanoi pettyneenä, omalla lakoonisella tyylillään ”No nii äiti. Taas oot valehdellu. Ei se tänne tule ollenkaan, se menee koululle. Miten sinne koululle nyt enää ehtii – junalla en enää ehdi”. Kauhistuin, soitin veljelle joka jo vastasi ärsyyntyneenä. ”Ei mitään tuollaista ole koskaan sovittu. Olisit soittanut eilen ja sanonut.” Luuri kiinni. Mietin, että tilaan taksin ja maksan jotenkin avoimella luottokortilla (luottokortit eivät mitkään toimi...). Kuskasin lapsen kampaajalle ja hain ex-anopin junalta. Hain yhden abin kampaajalta ja vei toisen sinne. Siistin keittiön. laitoin leivonnaiset syrjään. Laitoin itseni kuntoon ja järjestin paikat.

Veli ilmestyi oven taakse kahden kampaamokuskauksen välillä, tuli sisään. Lupasi sitten kuskata kummilapsensa. Upeeta! Kiitin häntä kovasti. Kaikki hyvin? Juu, siinä tilanteessa.

Juhlan aikana ja juhlan jälkeen sain sitten kuulla, kuinka huonosti olin suunnitellut asian. En ollut sopinut mitään kunnolla, vain soittanut ja olettanut, että veli tulee kun pyydetään. Ei noin voi toimi!!

Veljen vaimo kertoi, että hän kyllä oli saanut osan niistä sähköposteista joissa asiaa oli puitu (myönnettiin, että asiasta oli vaihdettu sähköposteja!) mutta sitten hänet oli pudotettu keskustelusta kokonaan pois.

Illalla kun juhlat olivat jo ohi, tätä asiaa käytiin läpi aika pitkään. Kuinka huonosti olin suunnitellut asian. Kuinka en ollut sopinut… blaa blaa… Väsytti, juhlat olivat menneet kivasti. Sitten tämä jauhanta tästä...  Myönnän tietenkin, näin jälkikäteen, että tein väärin. Oletin saavani apua. BIG mistake. En ottanut heidän perheensä tilannetta huomioon. Oletin, että veli auttaa ja hoitaa asiaa jota en itse pystynyt tekemään. Se on väärin, niin väärin. Miten voi mennä olettamaan, että toinen tulee kymmenien kilometrien päästä kuskaamaan avukseni lasta vaikka hänellä on oma perhe ja omat asiat hoidettavana.

Kiesus sentään. Olen itsekeskeinen. Itsekäs.Ei yksinhuoltajakaan voi olettaa, että toiset auttavat jos itse ei pysty! Ei kukaan voi. Törkeästi tein – myönnän sen. Jos olisin itse ”toisella puolella” eli parisuhteessa ja joku miehen sisko tekisi noin, en varmasti olisi iloinen. Luulen ainakin.

Nyt laitan illalla meilin,  pyydän anteeksi. Voisin tarjoutua tekemään jotakin heidän hyväkseen – mutta se on vaikeaa. He hyvin vähän he haluavat olla tekemisissä; omat kuviot vievät heillä ajan, tietenkin. Luulen, että olen muutoinkin vähän huonoa seuraa heille ja he ovat yksinkertaisesti mieluummin omissa oloissaan. Muistutan yhtä vanhaa sukulaista, vanhaa neiti-ihmistä joka silloin tällöin jo lapsena ollessani pyysi mm kuskausapua ja muuta apua silloin tällöin erinäisiin asioihin. Siitä äiti aina sitten sanomaan, että eikö tuo osaa itse kulkea? Eikö osaa itse hoitaa asioitaan, miksi pitää meitä pyytää noin yksinkertaiseen asiaan?  

Nyt olen samanlainen itse. Hävettää kamalasti.

Ihan todella yritän nyt anteeksipyynnön jälkeen pysyä lestissäni. Ei ole tarkoitus tulla rasitteeksi, kiusaksi ja ärsykemomentiksi. Taidan jo tosin sellainen olla. Jo nyt näen ihan selvästi, kuinka minut otetaan kuin se sukulaistäti – vähän hölmö ja yksinkertainen joka ei osaa hoitaa asioitaan… Semmoisa pientä naureskelua kun otan sen tai tuon asian esiin, puheeksi. Noloa, noloa. Joka suvussa on varmasti oma hölmö tai höppänä täti ja/tai setä....

Munaus 2: Toinen veli on henkilö jonka kanssa tulee aina pienimuotoista kinaa, aiheesta tai aiheetta. Osin leikkimielistä, osin ei. Minulla on huono omatunto, kun en ollut hänelle ystävällinen, en jutellut hänen kanssaan ja ollut hänelle ystävällinen. Se ei mitään maksa, aina voi olla ystävällinen. Minä tiuskin tai en ottanut huonioon. Miksi niin?

Munaus 3: Sisko elää myös omaa elämäänsä uuden miehen kanssa. Luulen itse, näitä asioita miettiessäni, että koska en ole suhteessa, minulla ei ole paria, ei kumppania, ja ehkä siksi otan sisarukset ikään kuin he olisivat nyt samalla lailla perhettä kuin lapsena. Näin ei tietenkään saa olla – kaikki elävät elämäänsä ja kuin laivat merellä, aavalla ulapalla seilaten ja sitten ehkä joskus tapaavat toisensa, tööttäävät ja jatkavat matkaansa toisensa ohittaen. Itse olen lapsellinen ja menen liki, liian liki - niin, että tulee törmäysvaara. Olen kuin olisimme samaa pientä jengiä, juttelen ja puhun niin että sukulaiset ärsyyntyvät. Olen ajattelematon ja hölmö. En osaa käyttäytyä? Ei ole tosiaan ihme, että olen yksin.

Sama ex-miehen kanssa - vai liekö kuitenkaan? En ole nähnyt häntä, enkä hänen äitiään tai muitakaan "heikäläisiä" yli kymmeneen vuoteen. Hekin haluavat elää maailmassaan. Ex-mies meni juhlissa istumaan toiseen laitaan huoneessa, minua hän selvästi vältteli. Vaimo ja tytär ja eritoten ex-anoppi juttelivat minulle, ihan mukavasti, normaalisti. Se tuntui tosi kivalta. Jopa uuden vaimon kanssa keskustelu meni suht. normaalisti.

Ex-mies halaili, silitteli ja kaulaili ja suukotti uutta vaimoaan onnellisena, omistavana. No, johan he ovat olleet naimisissa jo saman aikaa kun me aikoinaan. 10 vuotta.

Kun tuli laskun maksun aika, hän sanoi minulle rahasta jotain – sitä samaa mitä aina viestittä meileissä ja puhelimessa että nyt on rahan tulo loppu ja vihdoinkin on minun sekä lasten aika selvitä ilman hänen jatkuvaa kukkaron availua – siinä kaikki. Kehui mitä on viime aikoina tehnyt sellaista mikä maksaa – mutta siihenhän hänellä on oikeus. Hänellä on rahaa, paljon rahaa. Mutta eihän se minulle kuuluu. Hän haluaa niistä kertoa! Hän oli ollut syömässä Michelin-tähti-ravintolassa perheineen ja lasku oli ollut 800 euroa. Minua kiukuttaa kuulla tuollaista – varsinkin kun hän sitten voi kinata jostain kympistä lasten asioihin ja olla sitä maksamatta. Mutta se on joko kiusaamista tai sen rajan osoittamista joka meidän välillä on: hän on menestynyt liikemies ja minä pahainen rahapulainen yksinhuoltaja. Sekin on totta – miksi siis reagoisin. Kukaan ei ole koskaan moista kieltänyt tekemästä. Voisin hyvin ajatella niin, että on kiva kun hän on onnistunut elämässä kaikissa niissä asioissa joista pitää: saanut paljon rahaa, kauniin nuoren vaimon ja mahdollisuuden matkustaa ja tehdä mitä haluaa.

Itseni pitäisi osata suunnata katse ja ehkä koko elämä jonnekin kauemmas. Elää omaa elämää ja antaa muidenkin se tehdä, ihan tyystin!

Polly Anna voisi olla lapsellinen, supernaiivi mutta hyvä tapa suhtautua elämään: etsi joka päivästä jotakin hyvää ja ajattele sitä. Unohda se mihin et voi kuitenkaan vaikuttaa!…

Munaus 4: En kutsunut lasten isoisää, ex-appea juhliin. En myöskään ex-miehen siskoja – ex-natoja! Kysyin asiasta ex-mieheltä mutta hän ei vastannut siihen mitenkään. Ex-anoppi sanoi, että olisin voinut kutsua - olisi ollut hyvä kutsua. Nyt hän lähetti molemmille rahalahjat. Tosi harmi, että kutsu jäi tekemättä; jotenkin ymmärsin, että lasten isä ei halunnut omaa isäänsä eikä siskojaan paikalle. Tämä oli luultavasti ainutkertainen mahdollisuus saada kaikki paikalle – se menetettiin.  Jollei kumpikaan mene pian naimisiin – mitä epäilen – ei muuta enää tule, tämänkaltaista.

Pyydän anteeksi. Hautaudun kolooni.

Tårar på min kudde…