Yhteenvetoa vuodesta joka pian päättyy

Sisään tuntemattomista
ovista. Uskalla!

Kun ajattelen tätä vuotta, vuotta 2012, tulee mieleen rankka vuosi jolloin tapahtui paljon asioita joita ilman olisin suonut eläväni. En mistään niistä "suuresta" asiasta tiennyt tai edes aavistellut niiden tulevan kun otin vastaan vuotta Tukholman Skansenilla vuosi sitten.

Vuoteen sisältyy paljon hienoja asioita ja upeita hetkiä mutta kirjoitan nuo ikävät nyt tähän - niinkuin uutisissakin aina kerrataan luonnon katastrofit, sodat ja ampumavälikohtaukset. Hienot asiat jäävät helposti huonojen jalkoihin.

Joskus on kylmä eikä
maailma näy sumun läpi.
 Kyyneleet sumentavat
näkökentän liian usein.

Kolme on suurinta ja ikävintä tapahtumaa leimasivat koko loppuvuoden, kaikki tapahtui nipussa kevään aikana: Sain potkut, irtisanomisen täytenä yllätyksenä. Kun sen asian kanssa olin elänyt hetken, sain sivuääniä sydämeen ja työpaikkalääkäri lähetti sairaalaan lisätutkimuksiin. (Menin sinne, monen kymmmenen kilometrin päähän autolla - josta järkyttyi sairaalan lääkäri joka vannotti että en aja enää sinä tai seuraavana päivänä. Lupasin, mutta ajoin silti - miten olisin muutoin voinut tehdä; jättää auton siihen neljän tunnin parkkiin jonka ajan jo ylitin tuplasti makaamalla piuhoissa. Sairaalassa tehtiin paljon testejä ja makasin sairaalan sängyssä. Otin sieltä yhteyttä sukulaiseen joka oli ollut jonkin kuukauden sairaana; syöpä oli todettu muutamaa kuukautta aiemmin. Toivoin, että voisimme jutella sairaalakokemuksistamme. Sain takaisin viestin, että hän oli juuri muutama minutti ennen viestiäni sulkenut silmänsä ikuiseen uneen. Vaikea, vaikea oli ymmärtää tätä; vastahan me juttelimme, tapasimme ja hän oli kuin aina. Iloinen, kannustava, optimistinen.

Minulle hän oli kertonut alunalkaen sairaudestaan puhelimessa enkä silloinkaan ollut ymmärtänyt että hän oikeasti puhui itsestään eikä vanhasta sukulaisestamme. Kuolema on vaikea ymmärtää, se tuntuu niin kovin yllättävältä, lopulliselta. Silti jotenkin odottaa, että tapaisi vielä ihmisen jonka kanssa oli vielä niin paljon tekevänsä. Ja kun meidän lapsemmekin nin pitävät toisistaan.

Sitten kului kymmenisen päivää ja tuli toinen kuolema perheeseen. Kevään loppu ja alkukesä menivät näiden kolmen asian sulattelemiseen ja käytännön asioiden hoitamiseen. Sen jälkeen on koko loppuvuosi mennyt kuin tahmeassa harmaassa suossa kävellessä. Kaikki takkuaa, elämä ei ota oikein kantaakseen... Luen oppaita positiivisen elämänazsenteen voimasta ja kyllähän se auttaa - mutta joku kipinä vielä uupuu.

Nuija käteen ja menoksi.
Vaikka pakkanen paukkuu!

Mitä sitten on sellaista hyvää tapahtunut jota voi muistella? Tärkeintä on tietenkin se, että minulla on kolme tervettä lasta ja se, että he pärjäävät elämässään, kukin heistä. Vanhimmat aloittelevat jo hienosti omaa elämäänsä, nuorin on vahva luonteeltaan ja osaa pitää puolensa, mutta osaa myös ottaa toiset huomioon.  Minulla on hyvät välit lapsiin ja olen heidän kanssaan tekemisissä päivättäin, myös isoihin lapsiin. Upeaa on myös, että minulla on oma koti ja siellä on hyvä olla. Kukaan ei määrää, ei lyö eikä muutenkaan tee elämästä vaikeaa.

Sain aikaa olla kotona, puuhailla asioita, miettiä elääni uutta suuntaa.... Teoriassa näin, mutta en ihan hirveän hyvin onnistunut tässä. Olin kyllä kotona mutta silti väsynyt enkä saanut asioita tehtyä kuten voisi kuvitella kotona olevalta.... Sain olla äidin kanssa, puuhailla maalla. Olen kirjoitellut ja yrittänyt mää toiselta kantilta. Olen nähnyt kuinka heikko olen, kuinka olosuhteiden palloteltavisa. Kuinka yksin loppujen lopuksi olen - minulla on lapset ja äiti. Muille ihmisille olen yksi tuhansista, sinällään merkityksetön. Kuka minulle on tärkeä - mikä minulle n tärkeää - en tiedä. Olen kuin lehti tuulessa. Tai kuin ilmanhenkäys kaiken yllä; maailma on kaunis ja paljon siellä tapahtuu. En itse ole missään mukana - olen jotenkin jo pitkän aikaa  sitten jäänyt pois elämän kelkasta, ihmissuhteista - olen yksi maailman monista sivullisista, poissa porukoista joissa on ihmisiä ja kaverisuhteita.Olen äiti ja tytär. Muutoin rooliton. Minun on itse osattava tehdä itselleni ja loppuelämälleni jonkinlainen käsikirjoitus ja uskoa, että minulla on vielä paikka ja merkitys jossakin - oman elämän suuri rooli, maailman ketjussa yksi lenkki miljardien joukossa. Jollen sitä paikkaa ja roolia löydä, vaivun itsesäälin ja surkeuden kuoppaan josta ei mitään iloa ole millekään, kellekään.

Joskus yllättävät asiat ilahduttavat päivää.
Iloinen mieli ja huumori pelastavat jos muistaa katsoa ympärille.

Siinä on tavoitteeni ensi vuodelle. Elää hyvin, kiitollisena ja uskoa siihen, että elämä ja maailma kantaa. Kaikki menee hyvin ja saan hymyillä ja nauraa. Joka päivä. Työpaikkaa ja mahdollisuutta maksaa laskuni ja hoitaa perheeni eniten toivon. Töitä ja rahaa.