Talo on uusi - mutta talossa ei enää asu äidin ja lasten kanssa muita. Se ihan tuiki tavallinen tarina, samanlainen kuin niin moni joka vuosi kokee on tapahtunut nyt täällä, tässä talossa: Perhe rakensi hienon suuren talon, suunnitteli ja laittoi kuntoon yhdessä. Vihdoin on saatu elämän puitteet hienoiksi ja asiat kuntoon, nuorin lapsi on vielä pieni mutta menee pian kouluun. Mutta sitten ei enää aikuisten onni kestä. Kestä mitä? Yhdessä olemista, elämää - toista.
Tällaisen tarinan kuulin taas. Se muistuttaa tosi paljon omaani, vuosien takaa. Tämä tarina repi auki omat vanhat haavat jotka olin syvälle jonnekin yrittänyt kaivaa. Mutta eiväthän ne sieltä syvältä mihinkään häviä, muhivat ja pulpahtelevat pintaan tämän tästä.
 |
| Syksyn kyyneleet maahan valuvat |
Katsoin kuinka lasten äiti istui tuolissaan hiljaa, yritti naureskella kun lapset telmivät, temusivat ja esiintyivät. Koko ihminen oli kuin kokoon häthätää taitettu, tikuista koottu lintu, suppuun sullottu ja hapuilevakatseinen - yritti näyttää urhealta, hymyillä ja pitää lankoja käsissään "mitäpä tässä, kyllä asiat järjestyvät". Sitä hän hoki monta kertaa ääneenkin, samalla kuin näytti siltä, että hajoaa koko ihminen aivan palasiksi pian.
Laitan omaan tulkintaani liian tuttuun tarinaa, katson toista kuin entistä itseäni. Itkin silloin saavillisen, yhden lammen verran suolakyyneleitä vuodatin. Vuoden päivät tai yli itkin ja itkin vain. Kurkun kipeäksi, silmät turpeiksi ja punaisiksi. Rukoilin apua, toivoin parannusta. Pyysin, että mennään terapiaan, mennään ja harrastetaan. Ollaan yhdssä, tehdään juttuja...
Nyt näin toisessa itseni - ja ymmärsin, tietenkin, meitä olevan maailman täynnä - itseen ja elämään pettyneitä ihmisiä joiden kuvitelma ja halua onnistua ajoi päin seinää... Olin niin monta vuotta hajoamispisteessä silloin kuin oma avioero lähti liikkeelle, koen sen tuskan ja tunteen vieläkin.
Nyt näin toisessa itseni - ja ymmärsin, tietenkin, meitä olevan maailman täynnä - itseen ja elämään pettyneitä ihmisiä joiden kuvitelma ja halua onnistua ajoi päin seinää... Olin niin monta vuotta hajoamispisteessä silloin kuin oma avioero lähti liikkeelle, koen sen tuskan ja tunteen vieläkin.
Siitä on jäänyt väsymys joka ei tunnu koskaan hellittävän. Ikävä ja kipu, suru ja luomien takana jatkuvasti polttavat kyyneleet. Silmiin sattuu - minulla vielä ja vielä vaan. Ja niin kai tällä toisella äidillä vielä pitkään. Tai sitten hän selviää nopeammin ja helpommin. Ehkä.
Jotkut ihmiset tuntuvat pääsevän elämän suurista kriiseistä ohi ja läpi voittajina, toiset kompastelevat ja tuupertuvat, nousevat mutta tuntuvat silti hajoavan aina vain uudestaan... Melankolinen maku on kaikessa sen jälkeen... Elämä ei ikään kuin osaa ottaa tuulta purjeisiin enää - purje on hajalla. Miten sen saisi paikattua; voisin vielä yrittää näin monen vuoden jälkeenkin. Jos vain osaisin.
Tällä äidillä on mies muuttamassa pois kotoa, ero on päätetty jo ennen kesää. Lapset oirehtivat, kukin laillaan. Mies on vahva ja uhoa täynnä niinkuin ne usein ovat; mies omistaa mielestään kaiken mitä puolisot ovat yhdessä hankkineet, hän "sallii vielä" lasten ja äidn asua talossa mutta kuinka kauan....? Naisen omaa ei ole mikään ,hän on vain asunut miehen kustannuksella siinä ohessa, synnytellyt lapsia ja niitä hoivannut kun mies on puurtanut ja tehnyt töitä. Mies on ollut poissa kotoa viikot ja viikonloputkin usein, tullut milloin tullut. Niin tuttua oli tuokin - poissa oli minunkin lasteni isä, ulkomailla bisnestä tekemässä, kalastamassa ja edustamassa, syömässä viran puolesta asiakkaiden takia illallisia ja juomassa viinejä, konjakkeja ja koktaileja.
En tiedä, onko miehellä jo uusi nainen kiikarissa ja katsottuna; se käy yleensä hyvin nopeasti. Mies löytää uuden - joskus tietenkin nainenkin. Itse olin siinäkin taitamaton. Tässä killistelen yhä ja olen ongelmakimppu vailla vertaa - mies elelee kirjaimellisesti paksusti ja viettää ilmeisen mukavaa elämää niin omien sanojensa kuin muidenkin kertomusten mukaan. Mies osaa ja ehtii, pystyy ja saa usein kuten haluaa.
Elämää ei kai kukaan oikeudenmukaiseksi tarinaksi kuvittele. Kateellinen ei saisi eikä kannata olla. Mutta silti, kun katsoo näitä tavallisia tarinoita, tulee suru silmään ja miettii, miksi näin.
Voimia toivotin. Olenko minä sellaista toivottamaan; minä jolla ei ole voimia mihinkään...?
En tiedä, onko miehellä jo uusi nainen kiikarissa ja katsottuna; se käy yleensä hyvin nopeasti. Mies löytää uuden - joskus tietenkin nainenkin. Itse olin siinäkin taitamaton. Tässä killistelen yhä ja olen ongelmakimppu vailla vertaa - mies elelee kirjaimellisesti paksusti ja viettää ilmeisen mukavaa elämää niin omien sanojensa kuin muidenkin kertomusten mukaan. Mies osaa ja ehtii, pystyy ja saa usein kuten haluaa.
Elämää ei kai kukaan oikeudenmukaiseksi tarinaksi kuvittele. Kateellinen ei saisi eikä kannata olla. Mutta silti, kun katsoo näitä tavallisia tarinoita, tulee suru silmään ja miettii, miksi näin.
Voimia toivotin. Olenko minä sellaista toivottamaan; minä jolla ei ole voimia mihinkään...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti