Synkistelyä kevään tullessa



Ei kai kukaan näe minua...

Kevään merkit tuntuvat tulevan nopeasti - ja sitten ne jo kohta ovat ohi... Hiirenkorvat eivät ole vielä tulleet koivuihin - mutta kun ne näkee, kohta ovat jo lehdet suuret! Niin monena vuonna olen PÄÄTTÄNYT seurata kevään tuloa kunnolla, nauttia kaikista ihanista kevään merkeistä - tuoksuista, väreistä, äänistä; kaikesta. Jospa tänä vuonna muistaisin, osaisin, ehtisin nauttia luonnosta paremmin.

Mustarastas luritelee jo ympäriinsä; niitä on paljon! Talitintti, varislinnut ja varpuset puuhailevat keväthommia. Muutkin linnut laulavat ja ääntelevät puissa pensaissa ja ilmassa... Ihanaa!

Syksyllä pistelin maahan taas ison määrän erilaisia sipuleita narsisseista, Iiriksiin, tulppaaneista krookuksiin. Nyt ne kohta putkahtelevat maasta kukkimaan; jo nyt niiden lehdet tulevat lumen läpi esiin, paikka paikoin! On kiva arvailla, minkävärinen kukka tuolta kohta nousee kukkimaan - mihin laitoinkaan keltiais, mihin punaisia tulppaaneja...

Taloyhtiön ihmiset eivät tietenkään pidä kukista joita olen maahan laittanut - mutta toivotaan, että ne saavat kukkia ennenkuin joku ne taas kitkee tai kaivaa pois maasta. Sitä on jo tapahtunut monena vuonna - itse en kukkien, kasvien ja pensaiden ystävänä ollenkaan ymmärrä miksi muut asukkaat haluavat kaiken kasvavan pois ja tilalle kivi-asetelmia, asfalttia tai ihan pelkkää multaa johon rikkaruohot pesiytyvät. Omat suuret orvokkikentät oli pari vuotta sitten kesälomani aikaan kaikki kiskottu maasta ylös. Viime syksynä oli samoin maa käännetty ja siinä olleet unikot, sipulikukat ja liljat viety pois. Tämä tapahtui päivänä jolloin olin poissa kotoa. Mullokseen nousevat rikkaruohot taas saavat kasvaa rauhassa metrisiksi - talon allergikkokin kasvattaa valtavaa pujoa aivan ovensa vieressä.

Olisiko niin, että minusta ei pidetä ja siksi kukkani aina revitään pois? Vai haluavatko he oikeasti vain kitkeä pihan siistiksi - mullalle - niinkuin sanovat?

Haluaisin muuttaa pois, ihan toisenlaiseen paikkaan - mutta se on vaikeaa. Toisaalta voi olla että joudumme muuttamaan pois, pienempään ja halvempaan jo ihan pian.

Nyt on uusi kevät ja - niin toivon - uudet mahdollisuudet uudelle elämänvaiheelle. Paljon on muuttunut parissa vuodessa - päällisin puolin ei paljoa näe mutta toivon, että jotain minussakin on muuttunut sillä lailla, että saan jonkinlaisen uuden elämän alkamaan pian!

Tukisipa vielä kimalainen ja istahtaisi kukkaan!

Työyhteisö murenee, irtisanottavat lähtevät
Ensi viikko on aika lailla ratkaiseva monelle, monelle ihmiselle jotka tunnen ja tiedän, joiden kanssa teen töitä. Jo viime viikko toi hyvästit sadoille ihmisille - he ovat nyt poissa työyhteisöstä ja kontaktit heihin ovat samantien katkenneet. Oma esimieskin siinä joukossa - pyysin häneltä työtodistusta vielä viime viikolla ja sellaisen hän lupasikin kirjoittaa - katsotaan, tuleeko se. Toinen esimies lupasi samoin tehdä työtodistuksen ja tekikin ehdotuksen tekstiksi jo - hän skannaa sen ja laittaa minulle allekirjoitettuna versiona ennen lähtöään, näin ainakin lupasi.

Työkaverin pelot ja stressit saivat sairauden puhkeamaan
Tapasin yhden työkaverin perjantaina, lounastunnilla. Hän oli aivan onneton - stressistä sairastunut mutta ei uskalla pitää sairaslomaa vaikka lääkäri passitti hänet sairaalaan. Pelkää, että esimeiw suuttuu niinkuin edellisen sairasloma aikaan jolloin hän oli 3 päivää flunssaisena ja kuumeessa kotona.

Lepopulssi on hänellä 137 ja verenpaine niin korkea, että häntä huimaa makuuasennossakin. Verenpaine on saatu laskemaan lääkkeillä mutta ei sykettä. Hän käy nyt joka toinen päivä lääkärissä, on käynyt tutkimuksissa ja diagnoosi on stressistä johtuva oireilu. Hän on yksinhuoltaja-äiti jonka pitäisi omalla palkallaan elättää itsensä ja poikansa - asuvat vuokra-asunnossa joten siitä ei voi saada "lyhennysvapaita kuukausia" kuten asuntolainasta. Hän pelkää oikeasti mitä tapahtuu - "minulla ei ole ketään jonka luokse mennä, ei ketään missään" hän sano ja katsoi vakavin silmin minuun."Pojan isä ottaa ehkä pojan luokseen hetkeksi jos meidät heitetään kadulle. Itse jään kadulle sitten, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa" Hän vaikutti aivan lohduttomalta...

Todella, todella toivon, että hän saa jatkaa... Hän on ollut 22 vuotta samassa firmassa, koko opiskelujen jälkeisen elämänsä. Ja kuten me tiedämme molemmat, keski-ikäisiä naisia ei ei mihnkään palkata - meitä mahtuu 18 tusinaan ja olemme tylsiä. Silti pitää yrittää ja näyttää vakuuttavalta, nuorekkaalta ja innokkaalta kun hakee - jos pääsee haastatteluun!

Stressiä ja pelkoa tulevasta
Itselläni ilmenneet rintakivut ja jatkuva väsymys, oksettava ja kuvottava tunne sekä hermostuneen ärsyyntynyt olo ovat osa samaa stressiä... Pelottaa ja huolestuttaa, heräilen painajais-uniin ja itku on herkässä. Ei tunnu olevan ulospääsyä, ei löydy mitään porttia tai keinoa uuteen... Pelottaa ennenkaikkea lasten takia. "Mitä jos..." sitä ajattelen lisäten lauseen loppuun koko ajan uusia uhkakuvia.

Lapset pitävät pinnalla
Keskimmäinen lapsi oli tekemässä koulun projektia torstaina ja sai sieltä palkkioksi viisi vasta kalastettua ahventa. Isoja, hienoja ahvenia - paha vain, että ne olivat siivoamattomia ja meikäläisen kalankäsittelytaidot nollan tasoa... Saimme sisäelimet pois - mädin pakastin. Fileerata en kaloja osaa - paistoin ne voissa leivitettyinä - kokonaisina, suomustamatta. Ai jai. Hyvää oli kalan liha - mutta helpompi olisi ollut paistaa kalat fileinä.... Ja suomustaakin ne olisi toki pitänyt!

Kirjoja elämän tuskaan, että ymmärtäisin
Kävin kirjastossa nuorimman lapsen kanssa - hän lainasi isot kasat kirjoja jälleen. Itse luin kasan lehtiä ja poimin Nunna Kristodulin kirjoja - ajattelin selata niitä, katsoa jos pääsisin hiukan tästä elämäntuskasta irti, ehkä katsomaan syvemmälle... Nunna ei osaa neuvoa kuinka selvitä el'ämän karikoista kun pitää saada yksin lapset kasvatettua ja elänmän taloudelliset perustat ovat rapautumassa ja kaikki tuntuu hajoavan ympäriltä - mutta ehkä löydän jotakin muuta, syvempää...