Tiistai - ei ainakaan toivoa täynnä

Kuukauden ensimmäisenä tiistaina moni työkaveri sai kuulla irtisanomisistaan - he jättivät työnteon siltä istumalta.

Sitä seuraavana tiistaina menin työmatkalle paikkaamaan hommat jättänyttä työkaveria - puuhattuani muutaman päivän tiukasti asian kuntoon laittamiseksi.

Tiistai 17.4. oli kuukauden kolmas tiistai ja se kaikkein raskain: sain kuulla itse olevani irtisanottu. Töitä on silti yhä paljon tehtävänä - työvelvoite on mitä on; väliaikainen esimies ihmetteli miksi haluan enää tehdä töitä kun voin jättää tekemättä. Tämä esimies on noussut hyvin korkeaan asemaan yrityksessä; ei tunnu kovin hyvältä yrityksen johto jolla on kaiken kaikkiaan hyvin omituiset moraalikäsitykset yhdestä sun toisesta asiasta. Mutta tämä on toki jo tiedossa laajemminkin; monelle johtoon kuuluvalle ihmiselle tärkeintä ovat suuret palkkiot ja oman edun maksimointi - ja tämä myös sanotaan ääneen, itsestäänselvyytenä.

Eilen oli kuukauden viimeinen tiistai. Menin työterveyslääkärille koska minulla on ollut outoja rintakipuja jo muutaman päivän. En saa nukuttua kunnolla ja olo on kaamea. Lääkäri passitti minut sairaalaan jossa minulle tehtiin liuta testejä. Kaikki kunnossa - verenpaine matala, sydänkäyrät normaalit ja syke matalalla, jopa niin, että sairaanhoitaja ihmetteli onko minulla aina matala syke - se oli silloin 47. Lämpö oli 36.4 ja verenpaine matala; lukuja en tietenkään muista.

Lääkäri sairaalassa oli sitä mieltä, että minulla on paha stressi. Ja mitä sanoi hän sitten: "Nyt on paras ottaa kaikki irti työnantajalta - ulosmitata paketti ja kaikki edut jotka ovat jaossa! Samalla kannattaa etsiä uutta työpaikkaa aktiivizesti - kyllä tästä vielä voi päästä vaikka paremmille vesille elämässä. Täällä sairaalassa näkee usein ihmisiä jotka ovat ottaneet toisen asenteen, menettäneet elämänuskonsa, masentuneet ja jääneet kotiin. Sitten tulevat kuvaan päihteet ja muu - sen jälkeen on tosi vaikea päästä normaalin elämän puitteisiin enää."

Näin sanottuaan hän kätteli ja toivotti hyvää jatkoa. Noin nelikymppinen mieslääkäri.

Kaikkein pahin on vielä tässä. Minulla oli neljän tunnin sairaalan sängyssä makailun aikana ja piuhoihin kytkettynä aikaa - käytin sen laittamalla tekstiviestejä tutuille, ystäville ja sukulaisille. Kun laitoin viestin lähisukulaiselle kysyäkseni toisen sukulaisen, ikäiseni äidin vointia kuulin, että hän oli juuri silloin kun aloin kirjoittaa viestiä nukkunut pois. Puolen vuoden sairastelu oli loppunut. Hän eli koko ajan uskossa, että kaikki menee hyvin - mutta rukoilu ei auttanut, toivo oli kuitenkin turhaa.

Elämä on pienestä kiinni, elämä on arvaamatonta. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu - vaikka kaikki näyttäisi aivan tavalliselta ja arkisen tyhjältä - yht'äkkiä tapahtuu jotakin joka saa kaiken pysähtymään.

Vain lintu laulaa puussa. Ja tuulen pieni vire koskettaa märkää poskea.

Taivas on kirkas.

Illalla sytyin kynttilän. Toivotin hyvää matkaa hänelle, jolla on taivas ollut aina lähellä, rukous voimana. Pieni lapsi jäi äidiltä - lähti pois, isää hänellä ei olekaan.