Elämän takapihalla



Takapihan tunnelmaa eräänä toukokuisena maanantai-iltapäivänä.

Kävin katsomassa blogikirjoitusteni tilastoja. Nollia pitkät rivit; viimeisillä kirjoituksillani on nolla lukijaa! Näillä sivuilla ei juuri kukaan koskaan vieraile! Hiljaista on näillä mantereilla, tuuli korkeintaan hiljaa leyhyttää tarinoitani tuulessa - lukijat ovat aivan muualla. Mutta eipä se haittaa, omaksi ilokseni ja oman mielen takia kirjoittelenkin tänne - pysyvät tekstit tallessa paremmin kuin vaikka omalla tietokoneella joka pian joutuu luovutettavaksi pois eikä uutta ole tiedossa. Voin käydä näitä vaikka lukemassa ja päivittelemässä kirjastossa, jos siltä tuntuu! Joskus voin vaikka printata kaikki reilut 320 kirjoitustani jossakin, säästää ne printtinä ja lukea joskus, vuosien päästä!

Tämän orkidean antoi mummi lapselle pari vuotta sitten.
Hoidin sitä sadevedellä pari vuotta - tässä palkkio: 9 nuppua

Saa sitten nähdä miltä kohta tuntuu, noin ylipäätään. Elän tunti ja päivä kerrallaan, pelokkaana odottaen mitä tuleman pitää. Olo on levoton ja mieltä kaihertaa. Työ loppuu kohta, olen laittanut työhakemuksia eetteriin, viilannut omaa LinkedIN-profiilia, yrittänyt tehdä hakemuspapereista selkeitä ja saada hakemuksiin niitä asioita joita ilmoituksessa korostetaan. Yrittänyt tehdä selkeän CV:n ja soittaa yritykseen joka hakee työntekijää.... Eilen lähettämmäni hakemuksen netti-lomakkeelle piti laittaa ikä numeroilla heti henkilötietojen jälkeen. Tästä syystä pelkään pahoin, että papereitani ei edes lueta....

Vastauksia hakemuksiin ei tule. Ei tule kutsuja haastatteluihin, testeihin....

Mietin, josko alkaisin kirjoittaa "oikeasti" kesäkuun lopussa. Siis silloin kun olen konkreettisesti työtön. Sanotaan vaikka nelisen tuntia päivässä. Kirjoittaisin vaikka kirjastossa, ihan työnomaisesti. Menisin kirjoittamaan niin kuin menisisn töihin. Puhdistaisin ajatukseni ja mieleni siitä halusta joka on kytenyt jo kauan mielessä - haluan kirjoittaa.

Siihen on vielä reilu kaksi viikkoa. Sitä ennen haen siis töitä, käyn koulutuksissa, teen valokuvani jakokuntoon - hautajaisista, muun muassa. Ja muutoinkin ajattelin tehdä pari kansioita, kuvista joita olen ottanut viime vuosina. Haluaisin katsoa niitä lasten ja äidin kanssa.

Ulkoilu takapihoilla uuvutti katin aivan tyystin

Äidillä oli tänään lääkäri. Hänellä on ollut outoa ripulia kiirastorstaista lähtien. Hän itse muistaa päivän hyvin - silloin se alkoi. Hänellä oli ollut paha flunssa sitä ennen johon hän oli saanut hyvin vahvaa antibioottia. Ajattelimme kaikki, että ripuli johtuu antibiooteista jotka ovat saaneet vatsan bakteerikannan sekaisin. Äiti ei suostunut menemään lääkäriin - kyllä se tästä.

Kukat ovat elämän suuren suuri ilo ja nautinto. Luonto on.

Nyt hän sitten kävi lääkärissä ja kuuli, että antibioottiripulista ei ole kyse. Vatsassa on joku möykky. Mikä, sitä ei vielä tiedetä. Tutkitaan. Ei pitäisi olla kasvain.

Nyt huolestuttaa niin, että en tiedä miten olisin. En halua menettää äivitä!! Tämä on väärin, sanoa näin. En voi tietenkään pitää kiinni toisesta ihmisestä, se on itsekästä. Mutta toivon niin, että saisimme vielä yhteistä aikaa! Tämän kesän!!!! Olin juuri tilaamassa äidille, minulle, nuorimmalle lapselle ja siskolle pientä matkaa Tallinnaan. Nyt odottelemme mitä tapahtuu.

Olen jutellut äidin kanssa kahdesti tänään. Hän on huolestunut. Hämmästynyt. "Ei pitäisi olla, kun ikää on näin paljon" sanoo hän. Kertoo, ettei pelkää kuolemaa mutta pelkää joutuvansa sänkyyn makaamaan. Ymmärrän häntä - hänellä on "kaikki ruuvit tallella" ja hän on tähän saakka selvinnyt kaikista asioista aivan hyvin ilman ongelmia omatoimisesti, kotona. Mutta eihän nytkään ole näköpiirissä mitään sairaalassa makaamista tai pitkäaikaishoitoa - eihän?


"Vanhan miehen naama" sanoi oma mummi orvokeista.
Omalle äidille ne ovat muisto nuoruuden rakkaudesta joka ei
koskaan unohtunut.

 Eilen, ennen tätä tämänpäiväistä tietoa, jutelin äidin kanssa joka oli käynyt apteekissa ja häntä oli siellä palvellut uusi farmaseutti. Farmaseutin rintamuksessa oli lappu hänen erikoistumisalueistaan joista yksi oli "geriatria". Äiti ei ollut tällaisia lappuja aikaisemmin henkilökunnalla huomannutkaan ja kertoi nyt, kuinka tämä nuorehko nais-farmaseutti puhui äidille kovalla äänellä ja H Y V I N  S E L K E Ä S T I. Olihan äiti iäkäs ihminen johon pitää suhtautua rauhallisesti ja puhumalla selkokieltä - ja suhtautumalla tähän kuin hiukkasen yksinkertaiseen ihmiseen suhtaudutaan.... Näin ilmeisesti apteekin henkilökuntaa opetetaan toimimaan. Outoa vain, että laput osoittavat erikoistumisen - pitääkö tästä lähtien katsoa, minkälainen lappu on rinnassa niin näkee mihin asiakaskategoriaan henkilö on erikoistunut?  Joku on ehkä erikoitunut hankaliin ja väkivaltaisiin huumeiden käyttäjiin jotka haluavat uusia neuloja tms, joku toinen mielenterveyspotilaisiin ja sitten jotkut geriatriaan eli vanhuksiin.....

Tästä asiasta juttelemme silloin tällöin - vanhoihin ihmisiin suhtaudutaan usein kuin he eivät enää ymmärtäisi mitään... Äidille tämä on ollut kova paikka - hän on aina arvostanut tietoa, sitä että ymmärtää ja osaa itse, on opiskellut ja ylipäätään pitää itsensä ajan tasalla maailman menosta uutisia ja lukuisia lehtiä seuraamalla, lukee paljon kaiken kaikkiaan. Hän kuuluu sukupolveen ja maailmaan, jossa sivistyksellä on ollut hyvin tärkeä osa. Nyt häntä pitävät kaupan kassat ja monet muut vanhana joka ei ymmärrä.

Se on kurjaa, ikävää kaiken kaikkiaan.

Menen lauantaina äidin luo. Sitä en ennen on puhelu perjantaina lääkäriltä joka tulee kertomaan tulevista toimenpiteistä hänelle.

Sitä ennen hoidan omia asioitamme täällä kotona. Yritän olla kesällä äidin kanssa ja toivon vielä paljon iloisia hetkiä yhdessä. Ehkä tämä on työttömyyden tarkoitus; hoitaa elämää tässä vieressä, rakkaita.

Viikonloppuna voisin vaikka leipoa siellä pullaa ja vaikka kaurakeksejäkin. Ollaan yhdessä. Jutellaan. Eletään niin kauan kun elämää on.



Kolli ei ole kuollut vaikka siltä näyttää. Se sulattaa pyydystämäänsä saalista...

 Kaikki on epävarmaa. Takapihalla kukkivat mitä ihanimmat lemmikit ja orvokit. Naapuri on tuhonnut kaikki etupihan orvokit joita hoidin. Kaikki istuttamani kuusen taimet hän kiskoi ylös, taka- ja etupihalta. Takapihan kukkiin hän ei ole vielä kajonnut. Tämäkin on kestettävä - että joku kiusaa. Aikuinen, keski-ikäinen mies. Mutta eipä hän ole ainut. Moni mies kiusaa - tämä on varmasti miedoimmasta päästä kuitenkin. En ole huomaavinani.

Elämä sattuu tänä keväänä enemmän kuin tuntuu jaksavan. Koko maailma keinuu.... Pelkään, että virta loppuu omasta moottorista - pelkään, etten enää kohta jaksa yrittää, jaksa nostaa päätä.