Oletko harkinnut itsemurhaa?

Pihalla ammutaan - tosin vain vesipyssyillä!

Olin tänään ja eilen kurssilla. Opettelemassa uusia taitoja työelämään - vanha työnantaja antaa mahdollisuuden käydä muutamalla kurssilla siitä hyvästä, että on irtisanonut ensin suuren määrän ihmisiä. Totuuden nimissä on sanottava, että näiden kurssien annista olisi ollut tosi paljon hyötyä monena aikaisempana vuonna työssä ollessa - nyt on epävarmaa, saako näiden kurssien oppia ikinä hyödyntää työelämässä.

Töissä ollessa kaikki koulutusbudjetit olivat jäissä monta vuotta ennenkuin firma ajautui siihen tilaan missä nyt on - viidennes porukasta pellolle.

Kurssi oli Helsingissä. Kuljin kurssipaikalle junalla ja metrolla - jännä kokemus jo sekin; en ole kulkenut metrolla Suomessa vuosikausiin! Useammin olen ollut muiden maiden metroissa - viimeksi Tukholmassa ja Pietarissa. Tuli jännä olo kun kulki metrossa - siellä oli tietenkin kaikki "klassiset elementit" paikoillaan - pissanhajuinen syrjäytynyt mies kerjäämässä rahaa, nuorisojoukko kaljapullojen kanssa, penkille nukahtanut kassi-alma. Ja sitten minulle uusi ihmisryhmä: täysin mustissa kaavuissaan kulkevat musliminaiset - muuta ei ihmisestä näy kun parin sentin rako josta nainen katsoo maailmaa. Kasvot, hiukset ja koko keho peitetty aivan tarkkaan. Säpsähdin ja säikähdin kunnolla kun nainen kääntyi ja näin koko mustan kaapuun verhoutuneen naisen, aivan lähellä liikennevaloissa... Antaakohan tuollainen kaapu turvallisuuden tunteen kun kukaan ei näe mitään ja itse kurkistelee maailmaa ihan vain omasta piilostaan. Tuollainen kaapu tekee elämän kyllä jokseenkin rajoittuneeksi, luulisi - kuinka voi tehdä oikein mitään kun on piilossa noin kokonaan? Missä työpaikassa moisessa asussa voi tehdä töitä ja kuinka voi puhua kellekään jos naamakin on peitetty mustan kankaan taakse? Oma ymmärrys on liian rajoittunut ymmärtämään tällaista, myönnän. Kulttuurit ovat erilaisia ja uskovan musliminaisen ei ole varmaan tarkoituskaan töissä käydä. Mies ja yhteiskunta pitävät heistä huolen.

Tuntemani musliminaiset pukeutuvat aivan samaan tyyliin kuin minäkin, käyvät töissä ja paastoavat ramadanin aikaan. Nämä täyspeittäviin kaapuihin pukeutuvat ovat toista maata.

Hevoskastanja, sireeni
kukassa tänään

Olen aivan käsittämättömän väsynyt ollut jo monta viikkoa. En nuku paljoakaan enempää entiseen verrattuna - mutta väsymys on jotenkin totaalinen. Päätä särkee herkästi ja unen tarve on suuri. Silmät ovat aivan punaiset ja kirvelevät. Juttelin asiasta äidin kanssa - hän on ollut maanantaisen lääkärissä käymänsä keskustelun jälkeen aivan superväsynyt myös. Se on varmasti reaktio huonoon, tai oikeastaan pelottavaan uutiseen. Ihminen ikäänkuin haluaa nukkua, nukkua vaan ja sisin työstää asiaa. Ihminen ei voi tälläisia asioita kuten sairauksia, onnettomuuksia tai vaikka nyt työttömyyden uhkaa tai muuta pelottavaa paeta muuten kuin uneen. Monet menevät juttelemaan vaikkapa kavereille, ystäville tai perheenjäsenille ja osa papille, joku taas lääkärille tai psygologille.

Viimeksimainittuja tapoja tarjotaan meille irtisanotuillekin; työterveysasemalle on lisätty "psygologisen avun resursseja" ja työterveyslääkäri suositteli minulle käymistä juttelemassa myös. Menin sitten, aikani harkittuani. Kellepä tässä voisi oikein muutoin jutella, jos tarvis on - en tietenkään voi lapsia omilla murheilla rasittaa ja kellekä muulle menisinkään puhumaan? Menin siis juttelemaan ja sairaanhoitaja kyseli ja kommentoi puolentoista tunnin aikana aika paljonkin.

Hän kyseli vointia ja ajatuksia, kysäisipä siinä ohimennen olenko tarvinnut unilääkkeitä tai alkoholia tai olenko harkinnut itsemurhaa... En ole mihinkään näistä asioista tukeutunut, tai moisiinn harkinnut ryhtyväni; ainut on varmaan tämä blogin kirjoittelu.

Vähän erikoiselta tuntui toki kysymys voinnista ja itsemurha-ajatuksista hiukan samaan tyyliin kuin sairaanhoitajan voisi ajatella kysyvän, onko ollut flunssaa...



Puistoissa, pihoilla ja teiden varsilla on kukkia, kukkia. Nämä ovat koulun pihalla.

 Jos harkitsisin itsemurhaa, olisin antanut periksi enkä välittäisi omien lasteni tai äidin, sisarusten tilanteesta ja siitä, kuinka heidän elämänsä myös suistuisi raiteiltaan jos päätyisin riistämään itseltäni hengen.

Olen tänään ja aikaisemmin tällä viikolla saanut vastaukset yli puoleen tusinaan työhakemuksia jotka olen lähettänyt avoimiin työpaikkoihin. Kaikkiin on tullut vastaus "EI KIITOS". Yksi hakemus on vielä sisällä, siihen tulee jonkinlainen vastaus toivottavasti ensi viikolla. Toisaalta - kun vastausta ei vielä ole tullut, voi arvata jo, mikä mahdollisuus on; paikan haku päättyi jo maanantaina.

Minulla on ensi viikolla kaksi puolentoista tunnin tapaamista työterveysasemalla vielä: työpsygologin ja työterveyshoidon työvalmennuksen ammattilaisten kanssa. Katsotaan mitä he sanovat... Itsestäni tuntuu, että muulla ei ole väliä kuin sillä, että saisin jostain työtä. Ja pääsisisn tästä kammottavasta väsymyksestä eroon!

Päivä kerralaan. Ihan vain niin. Ja kauniista luonnosta nauttien.