Päiväretki Helsinkiin ja eduskuntataloon

Kaikuva käytävä

Sunnuntai-iltana soitti lapsuudenystävä kotiseudulta ja kysyi, lähtisinkö hänen seurakseen ostoksille, hän kun on nyt talvilomalla ja puoliso töissä. Hän on pitkään ollut aikeissa käydä ostamassa verhot olohuoneeseen ja keittiöön, pöytäliinan kuluneelle keittiön pöydälle. Ulkoiluvaatteetkin ovat uusimisen tarpeessa. Olisi kiva nähdä ja "humputella". Kerroin, että meikäläinen ei oikein minnekään tästä uskalla lähteä, muuta kuin kävelylle ulos. No money, no funny...

"Ei kun nyt lähdet kyllä ulos, tulet makutuomariksi ja pidetään kiva päivä. Et tarvitse rahaa kun junamatkaan. Minä tarjoan  kahvit ja pullat." Vielä epäröin; on noloa, kun ei ole rahaa sentin senttiä. Ja täytyy sitten pullatkin ottaa vastaan... "Hei Janika, sinä olet kuskannut minua autolla niin monta kertaa ja jouluna tarjosit glögit ja viinit, joulutortut ja kahvit. Nyt on minun vuoro. YTämä on ytävänpäivälahja. Siitä ei saa kieltäytyä."

Suostuin. Omalta osaltani kysyin, voitaisiinko mennä käymään eduskunnassa, kierrokselle tutustumaan taloon. Edustajat ovat poissa maanantaisin ja silloin oppaat näyttävät taloa laajemmin kun siellä ei silloin häiritse ketään. Ei maksa mitään! Hyvä ajatus tämä, hänenkin mielestä.

Heräsin aikaisin maanantai-aamuna. Läksime aamujunalla ja perillä Helsingissä askelsimme suoraan kangaskauppaan josta piti valitseman verhot ja muuta tekstiiliä. Kaupassa vierähti tovi jos toinenkin; kiva katsella ja hypistellä kankaita ja miettiä, mitä kivaa voisi itsekin ommella. Ystävällä oli suuri kassi täynnä kankaita ja suuntasimme juomaan ystävänpäiväkahveja kulman taakse pieneen nättiin kahvilaan jossa oli marengista tehtyjä lumiukkoja ikkunassa. Söpöä! Superhyvät, jättisuuret laskiaispullat mahassa suuntasimme seuraavaan kauppaan. Vaatteita!! Toinen kassi täynnä vatteita (kahdenkymmene vuoden tarve ulkoilu- ja retkeilyvaatetta, selitti ystävä) tulimme ulos urheiluvaatekaupasta jossa oli vierähtänyt aikaa niin, että kello oli jo melkein yksi. Kohta pitäisi lähteä eduskuntaan; kierros alkaa kahdelta eikä siitä sovi myöhästyä minuuttiakaan - mukaan ei myöhästyneenä pääse.

Lasilliset Zinfandel-viiniä

Ehdittiin vielä käydä ostamassa uusi nahkainen käsilaukku ystävälle (nopea kolmen kaupan tarkistuskierros; minkälaisia laukkuja on nyt myynnissä) ja syödä salaattiannos sekä juoda lasilliset Zinfandel-viiniä La Famigliassa. Olipa hyvää! Ja hauskaa - juttelimme niitä näitä, palailimme lapsuuden aikoihin ja juttelimme jo kuolleista kotikylän ihmisistä, tulimme takaisin ajassa nykyhetkeen ja tuttavien ja kylänmiesten tämän hetken tilanteisiin.

Koko porukassa ei ole muita samanlaista työttömäksi jääneitä kuin minä. Työttömiä on Suomi pullollaan, omassa lähipiirissä, suvussa tai menneisyyden lähiympäristössä ei tunnu olevan yhtään työtöntä. Miksi minä sitten? Kyllä tätä kysymystä olen mielessäni paljon jauhanut. Olen varmasti jollain tavalla rampa ja viallinen, mutta en sitä itse näe.
Tähän asiaan ei ole vastausta saatavissa. Kukaan ei sitä minulle suoraan sano. Syyllisyyttä ja raskasta mieltä se kyllä mukanaan tuo.

Meillä oli oikein mukavaa, joka tapauksessa. En omia negatiivisia ajatuksia tietenkään esiin tuo, mitä niitä märehtimään toisen kiusaksi.

 

Eduskunnan kierros alkaa kahdelta ja olimme ovella joitakin minuutteja ennen sitä. Meitä oli pieni ryhmä - alle kymmenen henkilöä. Keskimäärin tuhat ihmistä v ierailee eduskunnassa päivttäin; tuntui suurelta luvulta kun katsoi tätä pientä ryhmää ja tyhjänä kaikuvaa eduskuntataloa!

 

Kävimme aluksi harmaassa naisten huoneessa ja kuulimme sen tarinan; se on ainut jäljellä olevasta kolmesta vain naisille varatusta huoneesta joka oli perustettu jo heti itsenäisen Suomen alkuaikoina kun eduskuntaa valittiin vielä vain pieni kourallinen naisia edustamaan kansaa. Kuulimme myös naisten huoneen viereen naisille varatuista lämmitetyistä kaapeista jonne pitkän mustan hameen alta eduskunnassa oloajaksi riisuttiin villahousut pois. Niitä säilytettiin päivä lämpimässä kaapissa jotta ne oli sitten mukava pukea päälle kun illalla lähti kylmään talvi-ilmaan kävelemään kohti kotia. Itsenäisyyden alkutaipaleella ei naisilla ollut käytössään toppahousuja tai pitkiä housuja muutenkaan - ei autojakaan!

Oppaan kanssa naisten huoneessa pääministerin huoneen lähellä

Kiersimme katsomassa Pater Noster-hissit, kahvilan jossa on hieno kiiltävä, turkoosin vihreä katto. Kahvila oli tänään kiinni ja autio - eikä siellä muulloinkaan saa aterioida jollei ole talossa

Suuri istuntosali, tyhjänä maanantaisin

työskentelevän kutsuttu vieras. Olisipa kiva saada kutsu tulla syömään kahvioon; ihan vain tunnelman vuoksi. Hmm, pitäisiköhän tutustua paremmin "omaan edustajaansa"? Valtiosali on hieno ja kaikuva paikka - paikka humisee ja kumisee myös historiaa! Kokeilin istua raidallisilla kankailla päällystetyillä penkeillä - ovat oikein mukavat, eivät liian pehmeät istua!

Suuri istuntosali on tuttu uutisista, katselimme lehtereiltä tyhjää salia ja kuulimme tapahtumista ja historiasta pieniä tarinoita. Opas on vetänyt kierroksia sen verran usein, selvästikin, että rutiinilla meni! Vanhanaikainen kännykkä hänellä oli; sitä hiukan hämmastelin. Olisi luullut, että eduskunnan viestinnässä oleva henkilö kantaa uutta ja hienoa älypuhelinta mutta eipä näin ollutkaan! Vanha perus-nokialainen hänellä oli. Hih!

Hyvät istua ovat nämä penkit.

Mielenkiintoinen vierailu, kaiken kaikkiaan!  Kierros kesti tunnin, opas oli hyvä ja talo tuli siinä ajassa nähtyä ja jokunen anekdoottikin kuultua. Se jäi mieleen, että talossa on paljon rappusia!

Käpsyttelimme vierailun jälkeen eduskuntatalolta vielä kaupungille, pyörähdimme Stockmannilla ostamatta mitään. Katselimme yöpaitoja ja alusvaatteita; hipelöin ihania rintaliivejä ja pikkuhousuja... Ihania, niin kauniita. "Nyt mennään ottamaan oluset" totesi ystävä. "Oi ei, voi hitto," ajattelin... "enhän minä voi."

"Missäs se Belge on, kävin siellä joskus siskon kanssa?" Kyseli ystävä. Tiesin paikan ja ohjasin meidät sinne; sydämestä kyllä jurmaisi; pubi lienee viimeinen paikka mihin meikäläinen voi mennä; Kiesus sentään! En ole käynyt olusilla kertaakaan työttömyyden alun jälkeen - se vaan ei omaan moraaliin istu, mennä rahattomana sellaiseen paikkaan. Ai jai.



 Belgen Crème brûlée -annos.
Jaoimme sen keskenämme. Mmmm

 

Myönnän: Belgessä oli hyvää olutta ja maanmainioita sipulirenkaita ja ranskalaisia! Crème brûlée oli taivaallisen hyvää!

En avannut kukkaroa kertaakaan - rahaa ei mennyt mutta onhan tämä toki jokseenkin noloa olla toisen maksettavana....

Kiva lomapäivä - työttömällekin: Kiitos, kiitos!

Korvaan tämän kyllä jossain vaiheessa, jotenkin.

Oletko harkinnut itsemurhaa?

Pihalla ammutaan - tosin vain vesipyssyillä!

Olin tänään ja eilen kurssilla. Opettelemassa uusia taitoja työelämään - vanha työnantaja antaa mahdollisuuden käydä muutamalla kurssilla siitä hyvästä, että on irtisanonut ensin suuren määrän ihmisiä. Totuuden nimissä on sanottava, että näiden kurssien annista olisi ollut tosi paljon hyötyä monena aikaisempana vuonna työssä ollessa - nyt on epävarmaa, saako näiden kurssien oppia ikinä hyödyntää työelämässä.

Töissä ollessa kaikki koulutusbudjetit olivat jäissä monta vuotta ennenkuin firma ajautui siihen tilaan missä nyt on - viidennes porukasta pellolle.

Kurssi oli Helsingissä. Kuljin kurssipaikalle junalla ja metrolla - jännä kokemus jo sekin; en ole kulkenut metrolla Suomessa vuosikausiin! Useammin olen ollut muiden maiden metroissa - viimeksi Tukholmassa ja Pietarissa. Tuli jännä olo kun kulki metrossa - siellä oli tietenkin kaikki "klassiset elementit" paikoillaan - pissanhajuinen syrjäytynyt mies kerjäämässä rahaa, nuorisojoukko kaljapullojen kanssa, penkille nukahtanut kassi-alma. Ja sitten minulle uusi ihmisryhmä: täysin mustissa kaavuissaan kulkevat musliminaiset - muuta ei ihmisestä näy kun parin sentin rako josta nainen katsoo maailmaa. Kasvot, hiukset ja koko keho peitetty aivan tarkkaan. Säpsähdin ja säikähdin kunnolla kun nainen kääntyi ja näin koko mustan kaapuun verhoutuneen naisen, aivan lähellä liikennevaloissa... Antaakohan tuollainen kaapu turvallisuuden tunteen kun kukaan ei näe mitään ja itse kurkistelee maailmaa ihan vain omasta piilostaan. Tuollainen kaapu tekee elämän kyllä jokseenkin rajoittuneeksi, luulisi - kuinka voi tehdä oikein mitään kun on piilossa noin kokonaan? Missä työpaikassa moisessa asussa voi tehdä töitä ja kuinka voi puhua kellekään jos naamakin on peitetty mustan kankaan taakse? Oma ymmärrys on liian rajoittunut ymmärtämään tällaista, myönnän. Kulttuurit ovat erilaisia ja uskovan musliminaisen ei ole varmaan tarkoituskaan töissä käydä. Mies ja yhteiskunta pitävät heistä huolen.

Tuntemani musliminaiset pukeutuvat aivan samaan tyyliin kuin minäkin, käyvät töissä ja paastoavat ramadanin aikaan. Nämä täyspeittäviin kaapuihin pukeutuvat ovat toista maata.

Hevoskastanja, sireeni
kukassa tänään

Olen aivan käsittämättömän väsynyt ollut jo monta viikkoa. En nuku paljoakaan enempää entiseen verrattuna - mutta väsymys on jotenkin totaalinen. Päätä särkee herkästi ja unen tarve on suuri. Silmät ovat aivan punaiset ja kirvelevät. Juttelin asiasta äidin kanssa - hän on ollut maanantaisen lääkärissä käymänsä keskustelun jälkeen aivan superväsynyt myös. Se on varmasti reaktio huonoon, tai oikeastaan pelottavaan uutiseen. Ihminen ikäänkuin haluaa nukkua, nukkua vaan ja sisin työstää asiaa. Ihminen ei voi tälläisia asioita kuten sairauksia, onnettomuuksia tai vaikka nyt työttömyyden uhkaa tai muuta pelottavaa paeta muuten kuin uneen. Monet menevät juttelemaan vaikkapa kavereille, ystäville tai perheenjäsenille ja osa papille, joku taas lääkärille tai psygologille.

Viimeksimainittuja tapoja tarjotaan meille irtisanotuillekin; työterveysasemalle on lisätty "psygologisen avun resursseja" ja työterveyslääkäri suositteli minulle käymistä juttelemassa myös. Menin sitten, aikani harkittuani. Kellepä tässä voisi oikein muutoin jutella, jos tarvis on - en tietenkään voi lapsia omilla murheilla rasittaa ja kellekä muulle menisinkään puhumaan? Menin siis juttelemaan ja sairaanhoitaja kyseli ja kommentoi puolentoista tunnin aikana aika paljonkin.

Hän kyseli vointia ja ajatuksia, kysäisipä siinä ohimennen olenko tarvinnut unilääkkeitä tai alkoholia tai olenko harkinnut itsemurhaa... En ole mihinkään näistä asioista tukeutunut, tai moisiinn harkinnut ryhtyväni; ainut on varmaan tämä blogin kirjoittelu.

Vähän erikoiselta tuntui toki kysymys voinnista ja itsemurha-ajatuksista hiukan samaan tyyliin kuin sairaanhoitajan voisi ajatella kysyvän, onko ollut flunssaa...



Puistoissa, pihoilla ja teiden varsilla on kukkia, kukkia. Nämä ovat koulun pihalla.

 Jos harkitsisin itsemurhaa, olisin antanut periksi enkä välittäisi omien lasteni tai äidin, sisarusten tilanteesta ja siitä, kuinka heidän elämänsä myös suistuisi raiteiltaan jos päätyisin riistämään itseltäni hengen.

Olen tänään ja aikaisemmin tällä viikolla saanut vastaukset yli puoleen tusinaan työhakemuksia jotka olen lähettänyt avoimiin työpaikkoihin. Kaikkiin on tullut vastaus "EI KIITOS". Yksi hakemus on vielä sisällä, siihen tulee jonkinlainen vastaus toivottavasti ensi viikolla. Toisaalta - kun vastausta ei vielä ole tullut, voi arvata jo, mikä mahdollisuus on; paikan haku päättyi jo maanantaina.

Minulla on ensi viikolla kaksi puolentoista tunnin tapaamista työterveysasemalla vielä: työpsygologin ja työterveyshoidon työvalmennuksen ammattilaisten kanssa. Katsotaan mitä he sanovat... Itsestäni tuntuu, että muulla ei ole väliä kuin sillä, että saisin jostain työtä. Ja pääsisisn tästä kammottavasta väsymyksestä eroon!

Päivä kerralaan. Ihan vain niin. Ja kauniista luonnosta nauttien.

Sunnuntain rauhaa, ajatuksia kahvimukin ääreltä

Helsingin Bulevardilla jo lehmukset vihertää

Sunnuntain aamupäivä. Kaksi lapsista nukkuu vielä – ja kolmaskin varmasti, omassa kodissaan. Kello on jo yhdeksän tietämillä, olen käynyt hiukan ulkona pikku-kissan kanssa ja kerännyt heinää marsuille, antanut chinchillalle uutta kylpyhiekkaa ja kauraryynejä sekä kuivattua omenalastua. Iso kissa, kollin köriläs, makaa lattialla maha pulleana. Kissa on suuri ja oikean kollin näköinen ja oloinen - vaikka leikattu onkin. Nyt se on syönyt itsensä täyteen toissa yönä pyytämäänsä rusakkoa. Söi keskiosan viime yönä ja sulattelee sitä nyt matolla tuossa vieressä. Se aloittaa aina pään syönnillä, etenee sitten "alaspäin". Nyt näyttää pensaan alla olevan jäljellä enää pitkät takakoivet. Viime vuonna siili tuli syömään loppuja, kun raato/saalis/haaska oli ollut ”tekeytymässä” pensaan suojissa muutaman vuorokauden.

Tämän kioskin ovat nähneet monet sukupolvet
Esplanadin puistossa

Nyt istun tässä pienen hetken kahvimukin kera ja jäsennän ajatuksiani. Yksi työhakemus pitää kirjoittaa tänään, huomenna on viimeinen päivä hakea tätä työtä. Tarkoitus on tehdä hakemus mahdollisimman hyvin – tavoitteena on päästä haastatteluun ja siitä testeihin ja lopulta allekirjoittaa sopimus! Soitin perjantaina jo rekrytointitoimiston yhteyshenkilölle; juttu luisti hyvin!

Pesukone jyrrää – laitoin vanhimman lapsen sängystä petauspatjan ja päiväpeiton pesuun – ties kuinka monen vuoden käytön jälkeen. Saan ne kohta ulos kuivumaan – on ihana sää, kuten eilenkin. Aurinkoinen kesäpäivä on tulossa.

Laitan mukaan muutaman kesäisen kuvan Helsingistä. Kävin siellä loppuviikolla, parikin kertaa osallistumassa erilaisiin tilaisuuksiin. Keväinen sää saa keskustan ja vanhojen kaupunginosien talot esiin hien osti – usein tulee miettineeksi miksi uudet talot tuntuvat niin rumilta ja huonosti suunniteltuilta ja rakennetuilta. Ne ovat jo alusta saakka rumia ja jo parin vuoden päästä jotenkin kauhtuneita ja kulahtaneita. Miksi? Ihmiset eivät myöskään pidä huolta rakennuksista erityisen hyvin – ne menevät likaisiksi ja nuhjuisiksi jo muutamassa vuodessa.

Kaupungilla keväisenä iltapäivänä

Kaupungin katto,
yksi tuhansista

On toukokuun loppu, viikon päästä jo kesäkuu ja koululaisten lomat alkamassa. Minulla on vielä kolmisen viikkoa, vajaasti, tietokone ja kännykkä sekä laajakaistayhteys käytössä. Palautan kaikki nykyiset työnantajalle perjantaina 15.6. Sitten niitä ei enää ole – yritän toki etsiä uuden ja laskea minkälaiseen on varaa. Ilman ei voi oikein olla; kuinka hakea töitä jos on vain kirjaston koneen varassa? Kirjastotkin aloittavat kesän aukiolot – joka tarkoittaa lyhennettyjä aikoja käydä siellä, jonoja koneille.

Aloitin tämän blogin/päiväkirjan kaksi vuotta sitten. Kiva on ollut kirjoitella vaikka mitään ihmeempää ei ole tapahtunutkaan. Itse muistan paremmin ottamani valokuvat ja niihin liittyvät tunnelmat ja ajatukset – ehkä joskus lueskelen näitä tekstejä vielä uudestaan. Nyt en ole lukenut aikaisempia tekstejäni ollenkaan.

Tulisipa kesän lämpö jo tänne Pohjolaan!

Onpa kova ikävä omaa pikkuistani. Siellä se nukkuu, makuupussissa teltassa. Onkohan sen kimpussa hyttysarmeija, saako unta ja liekö kaikki hyvin? Kännyköitä ei saa käyttää – ohjaajat soittavat jos jotain tarvetta sellaiseen tulee. Ei ole soitettu joten kaikki on varmasti hyvin. Ja soittihan hän kyllä nopsaan aiemmin tänään – ja sanoi, että ei voi puhua mutta kaikki hyvin, äiti – heippa.

Autoilin Helsingissä tänään. Ja havaitsin vanhan tutun seikan: vaikka säästä ei huomaa, että on kesä niin sen huomaa siitä, että pääkaupungin kadut on kaivettu ylös – jalkakäytäviä, ratikkakiskoja, katujen puolikkaita on kaivettu kuopalle erilaisten remonttien tieltä ja lisäksi vielä erinäinen määrä taloja on huputettuja ja vieressä on yhtä sun toista kojetta ja laitetta, poraa ja jyskyttäviä ja surisevia seinien putsauakoneita, hissikuilujen räjäyttäjiä yms. Nämäkin remontit sulkevat jalkakäytäviä ja osia ajokaistoista. Kaupunki on hankalakulkuinen, rumaksi riivitty. On se vaan ihme juttu kun tämä yksi ja sama kaupunki on joka kesä samassa tilanteessa. Jatkuva remontointi ottaa päähän – miten remontoitavaa voi ylipäätään riittää vuodesta toiseen hamaan ikuisuuteen tällaisia määriä, aina vaan…?

No - sää on siis kylmä. ei ole helleaaltoa täällä, ehei. Pukeuduin tosiaan takkiin, lämpimään kaulahuiviin ja vuorattuihin hansikkaisiin – niin kuin näytti tehneen moni muukin. Kurjan kylmä on, totisesti! Välillä tuli vettäkin taivaalta ihan kunnolla, sitten taas ei…

Iltapäiväpalaverin jälkeen kävelin hetkisen keskustassa – aika paljon siellä on jo turisteja; perhekuntia ja isoja ryhmiä käveli Espalla, Aleksilla ja Senaatintorilla.

Kävin käpeksimässä myös Senaatintorilla, katselin suurkirkkoa ja huomasin oven olevan auki. Menin sisään – kuulostelin suuren kirkon hiljaisuutta, katselin ja kävelin kauniin vaaleassa kirkossa. Se on mahtipontinen, suomalaiseksi kirkoksi. Vaalea, luterilainen - niin suomalainen! Siellä oli tänään aiemmin ollut joku musiikkitapahtuma mutta se oli ohi, ovesta tuli nyt vain turisteja kameroineen. Otin ohjelman ja ajattelin tutkiskella sitä. En jäänyt kirkkoon istumaan. Olisi kiva mennä joskus kuuntelemaan vaikka urkukonserttia!

Tänään en saanut itsestäni niin paljon irti töiden suhteen kuin olisi pitänyt… Jotenkin nihkeä olo; listalta jäi monta asiaa tekemättä mutta nytkään ei huvita – kello on kohta kaksitoista joten kai tässä täytyy painua punkkaan kohta. Toivottavasti huominen on pirteämpi päivä! Hommia on tosi paljon!!!