Matalalentoa. Työttömyys painaa ja rahat loppu...

Työnhaku ei tuota tulosta
Tänään on torstai ja olen tällä viikolla saanut jo kahdeksan viestiä, että minua ei ole valittu työhön jota olen hakenut. Viimeisin, tänään kello kahden jälkeen tullut, kertoi, että yhteen työpaikkaan jota olen hakenut, on tullut 350 hakemusta. Ilmoittavat valituksi tulleen nimen myöhemmin.

Aamupäivän metsäkävelyllä yritin kirkastaa mieltä. Syksyistä on jo, märkää.

Nyt vähän kyrsii, väsyttää, potuttaa. Jokaikinen poliitikko sanoo, että työttömät on saatava töihin. Suurin osa työttömistä haluaa töihin. Työnantajat valitsevat parhaan ja halvimman - nyt on työnantajan markkinat ja työnantajia pidetään maan pelastajina ja kuninkaina. Silti on olo, kuin tämä olisi oma vika. Luuseri ei onnistu...

Kanervat, nuo kauniit!
Luonnossa väritys on aina kohdillaan

Haen varmasti työtä jatkossakin, vaikka nyt ei innosta. No, haen jo tänään yhtä mielenkiintoista työtä; se on työpaikka muualla kuin Suomessa. Alan hakea nyt kunnolla työtä ulkomailta, vaikka minulla onkin yksinhuollettavana koululainen, juuri lukion aloittanut teini. Jos työtä saisin, mietin sitten vasta, miten elämä järjestetään. Kaaosta tämä on jo nyt!

Elämä tuntuu taas kurjalta - vaikka tietenkin aina ymmärrän, että hyvinhän asiat ovat - kuka lupasi muka helpon elämän ja ruuan, kodin ja onnen elämässä? No, ei kukaan. Yritän muistaa kaikkea hyvää mitä on - nytkin istun kotona lämpimässä olen juuri juonut kupin kahvia ja syönyt kaksi leipäviipaletta. Voisin olla koditon ja vailla ruokaa, voisin elää ilman lapsiani jossain metsässä tai teltassa....

Englannin- ja matikan kirjat saavat muovit päälleen.

Koululaisen avustusta, vanhempana oloa
Perheen teini, lapsista nuorin, on nyt lukiolainen. Sekin on sentään ihme, että pystyn - (toivottavasti!!!) - hänet kouluttamaan lukiossa! Kaikkien tilastoiden valossa olemme keskivertoa suuremmassa syrjäytymisvaarassa ja todennäköisyys, että minun, työttömän yksinhuoltaja-äidin lapset, pääsevät elämässään kiinni kunnon koulutukseen ja myöhemmin hyvään työpaikkaan ja elämään, jossa ei ole sosiaalisia ongelmia, on pienempi kuin muilla kansalaisilla. Tiedän sen - ja niin tietävät meitä tuntevat ihmisetkin, tietyt "paremmat ihmiset" varsinkin. Sen ei saa antaa vaikuttaa....

Lukio maksaa - ja se tuntuu!
Lukion aloittavan oppilaan kirjoihin, koulumatkaan ja - etenkin - kannettavaan tietokoneeseen menee kammottavan paljon rahaa! Kannettava tietokone on pakko hankkia vaikka oppilaalla on kotona suhteellisen uusi ja todella hieno tietokone. Mutta koulussa pitää olla kannettava, joko PC tai joku Applen vehje. Viimeksi mainitut ovat kalliita - ja entäs jos kannettava ja aina mukana pidettävä laite putoaa, varastetaan tai rikkoutuu?

Lukiolaisen oma kalenteri

Tietokonetta ei ole vielä hankittu vaikka se pitäisi olla jo mukana koulussa, mutta melkein kaikki ensimmäisen jakson kirjat on saanut jotenkin keploteltua oppilaalle. Samoin kalenteri - sekin maksoi yli 16 euroa! Laukku saatiin muutamalla eurolla, sentään. Ja penaalin ompeli äiti! Kirjoihin on jo mennyt melkein 300 euroa - uuden lukio-suunnitelman takia vanhoja kirjoja ei voi käyttää koska nyt on lukiossa uudet kirjat tykkänään. Voi huoh.

Osa kirjoista on digitaalisia - siihen tarvitaan tietokonetta. Digitaaliset kirjat hankitaan suoraan tietokoneelle, niille on määritelty lukuaika ja ne saa hankittua vain sille yhdelle tietylle tietokoneelle. Äidinkieli ja terveysoppi odottavat nyt sitten lukijaansa - milloin saankaan sen halvatun tietsikan hankittua?

Tänään kävin aamusella ensin pitkällä kävelyllä naapurin kanssa. Metsässä yritin saada mielen positiivisempaan asentoon, juttelin naapurin kaikenlaisista ongelmista ja ajatuksista niin sain omat murheet taka-alalle.

Hetki sitten muovitin pari lukio-kirjaa, päällystin kontaktimuovilla englannin ja matikan kirjat. Illalla loput sitten, kun koululainen tulee kotiin. Niiden on syytä pysyä kunnossa, kalliita kun ovat! Ja ehkä saamme ne myytyä seuraavalle ensi vuonna, tai milloin ne nyt tulevatkaan luetuksi ja uudelleen tarvittaviksi.

Laukku koulutarvikkeille. 

Nyt yritän keksiä meille iltasyömisen. Rahapussi on ollut kovin kevyt pitkään, mutta täytyyhän koululaisen syödä. Onneksi kouluruoka ei lukiossakaan maksa mitään. Omana aikanani se maksoi. Isompien lasten kohdalla se jo tuntui hienolta, että kouluruoka on ilmaista myös lukiossa. Ja on kuulemma hyvää ruokaa tarjolla, se on hienoa!

Oletko harkinnut itsemurhaa?

Pihalla ammutaan - tosin vain vesipyssyillä!

Olin tänään ja eilen kurssilla. Opettelemassa uusia taitoja työelämään - vanha työnantaja antaa mahdollisuuden käydä muutamalla kurssilla siitä hyvästä, että on irtisanonut ensin suuren määrän ihmisiä. Totuuden nimissä on sanottava, että näiden kurssien annista olisi ollut tosi paljon hyötyä monena aikaisempana vuonna työssä ollessa - nyt on epävarmaa, saako näiden kurssien oppia ikinä hyödyntää työelämässä.

Töissä ollessa kaikki koulutusbudjetit olivat jäissä monta vuotta ennenkuin firma ajautui siihen tilaan missä nyt on - viidennes porukasta pellolle.

Kurssi oli Helsingissä. Kuljin kurssipaikalle junalla ja metrolla - jännä kokemus jo sekin; en ole kulkenut metrolla Suomessa vuosikausiin! Useammin olen ollut muiden maiden metroissa - viimeksi Tukholmassa ja Pietarissa. Tuli jännä olo kun kulki metrossa - siellä oli tietenkin kaikki "klassiset elementit" paikoillaan - pissanhajuinen syrjäytynyt mies kerjäämässä rahaa, nuorisojoukko kaljapullojen kanssa, penkille nukahtanut kassi-alma. Ja sitten minulle uusi ihmisryhmä: täysin mustissa kaavuissaan kulkevat musliminaiset - muuta ei ihmisestä näy kun parin sentin rako josta nainen katsoo maailmaa. Kasvot, hiukset ja koko keho peitetty aivan tarkkaan. Säpsähdin ja säikähdin kunnolla kun nainen kääntyi ja näin koko mustan kaapuun verhoutuneen naisen, aivan lähellä liikennevaloissa... Antaakohan tuollainen kaapu turvallisuuden tunteen kun kukaan ei näe mitään ja itse kurkistelee maailmaa ihan vain omasta piilostaan. Tuollainen kaapu tekee elämän kyllä jokseenkin rajoittuneeksi, luulisi - kuinka voi tehdä oikein mitään kun on piilossa noin kokonaan? Missä työpaikassa moisessa asussa voi tehdä töitä ja kuinka voi puhua kellekään jos naamakin on peitetty mustan kankaan taakse? Oma ymmärrys on liian rajoittunut ymmärtämään tällaista, myönnän. Kulttuurit ovat erilaisia ja uskovan musliminaisen ei ole varmaan tarkoituskaan töissä käydä. Mies ja yhteiskunta pitävät heistä huolen.

Tuntemani musliminaiset pukeutuvat aivan samaan tyyliin kuin minäkin, käyvät töissä ja paastoavat ramadanin aikaan. Nämä täyspeittäviin kaapuihin pukeutuvat ovat toista maata.

Hevoskastanja, sireeni
kukassa tänään

Olen aivan käsittämättömän väsynyt ollut jo monta viikkoa. En nuku paljoakaan enempää entiseen verrattuna - mutta väsymys on jotenkin totaalinen. Päätä särkee herkästi ja unen tarve on suuri. Silmät ovat aivan punaiset ja kirvelevät. Juttelin asiasta äidin kanssa - hän on ollut maanantaisen lääkärissä käymänsä keskustelun jälkeen aivan superväsynyt myös. Se on varmasti reaktio huonoon, tai oikeastaan pelottavaan uutiseen. Ihminen ikäänkuin haluaa nukkua, nukkua vaan ja sisin työstää asiaa. Ihminen ei voi tälläisia asioita kuten sairauksia, onnettomuuksia tai vaikka nyt työttömyyden uhkaa tai muuta pelottavaa paeta muuten kuin uneen. Monet menevät juttelemaan vaikkapa kavereille, ystäville tai perheenjäsenille ja osa papille, joku taas lääkärille tai psygologille.

Viimeksimainittuja tapoja tarjotaan meille irtisanotuillekin; työterveysasemalle on lisätty "psygologisen avun resursseja" ja työterveyslääkäri suositteli minulle käymistä juttelemassa myös. Menin sitten, aikani harkittuani. Kellepä tässä voisi oikein muutoin jutella, jos tarvis on - en tietenkään voi lapsia omilla murheilla rasittaa ja kellekä muulle menisinkään puhumaan? Menin siis juttelemaan ja sairaanhoitaja kyseli ja kommentoi puolentoista tunnin aikana aika paljonkin.

Hän kyseli vointia ja ajatuksia, kysäisipä siinä ohimennen olenko tarvinnut unilääkkeitä tai alkoholia tai olenko harkinnut itsemurhaa... En ole mihinkään näistä asioista tukeutunut, tai moisiinn harkinnut ryhtyväni; ainut on varmaan tämä blogin kirjoittelu.

Vähän erikoiselta tuntui toki kysymys voinnista ja itsemurha-ajatuksista hiukan samaan tyyliin kuin sairaanhoitajan voisi ajatella kysyvän, onko ollut flunssaa...



Puistoissa, pihoilla ja teiden varsilla on kukkia, kukkia. Nämä ovat koulun pihalla.

 Jos harkitsisin itsemurhaa, olisin antanut periksi enkä välittäisi omien lasteni tai äidin, sisarusten tilanteesta ja siitä, kuinka heidän elämänsä myös suistuisi raiteiltaan jos päätyisin riistämään itseltäni hengen.

Olen tänään ja aikaisemmin tällä viikolla saanut vastaukset yli puoleen tusinaan työhakemuksia jotka olen lähettänyt avoimiin työpaikkoihin. Kaikkiin on tullut vastaus "EI KIITOS". Yksi hakemus on vielä sisällä, siihen tulee jonkinlainen vastaus toivottavasti ensi viikolla. Toisaalta - kun vastausta ei vielä ole tullut, voi arvata jo, mikä mahdollisuus on; paikan haku päättyi jo maanantaina.

Minulla on ensi viikolla kaksi puolentoista tunnin tapaamista työterveysasemalla vielä: työpsygologin ja työterveyshoidon työvalmennuksen ammattilaisten kanssa. Katsotaan mitä he sanovat... Itsestäni tuntuu, että muulla ei ole väliä kuin sillä, että saisin jostain työtä. Ja pääsisisn tästä kammottavasta väsymyksestä eroon!

Päivä kerralaan. Ihan vain niin. Ja kauniista luonnosta nauttien.