Työmatkalla - jihuu!



Tämän työmatkan otan itselleni kuin makeisen - nautin alusta loppuun!

Tiistaina pääsiäisen jälkeen
Pääsiäinen oli ja meni. Tuli työpäivä ja hässäkkä vailla vertaa. Irtisanomiset firmassa jatkuvat, niitä tippuu tasaiseen tahtiin eri puolille koko ajan. Porukalla on motivaatio matalalla - lukuunottamatta heitä joille on jaettu uusi ja kiinnostava työ; heitäkin on paljon. Tavoiteeena on, että irtisanotut ovat vielä firman leivissä jonkun viikon, saavat sitten irtisanomisajan palkan ja työvelvoite loppuu.

Mutta kävi kuten voi kuvitella käyvän - ihmiset jotka saivat tietää töittensä loppuvan, laittoivat hanskat naulaan saman tien ja kaikki hommat jäivät tekemättä - ajatus on miksi enää tehdä hommia kun joudumme pois jokatapauksessa? Omat työkaverit jotka tämän tiedon saivat, tekivät näin - ja kas, mitäs sitten...? Kuka tekee kaikki ne hommat jotka oli tehtävät tällä viikolla, ensi viikolla?

Oma esimies ja hänen esimiehensä ovat lähtevien listalla. Ei auta kun miettiä itsenäisesti mitä tehdä...

Lupauduin siis paikaamaan. Omien töiden lisäksi ei ehdi aivan valtavasti muiden töitä hoitamaan, omien töiden hoitamiseenkaan kun eivät normaalit päivän tunnit riitä. Lisähommista ei saa mitään lisäkorvausta tietenkään - niihin ei ole kaikkiin edes kunnon osaamista ja jos niihin ryhtyy eikä saa hyvää lopputulosta aikaiseksi seuraa hommasta negatiivista palautetta, valituksia ja pahimmillaan huomautuksia - Kiitosta voi saada jos homma menee erityisen hyvin; sen varaan on turha laskea.

Lentokoneiden katselu on hauskaa!
Mihinköhän kaikki menevät, tämäkin?

Yhden homman otin mielelläni vastaan - asiakastilaisuuden hoitamisen Riiassa. Homma on ollut itselläni tehtävänä aikaisemmin ja tunnen paikan, asiakkaat ja kontaktit paikan päällä joten keskityin maanantai-illan (pääsiäismaanantain) ja tiistain asian selvittelyyn ja sain myös matkan järjestymään - ja läksin matkaan asenteella "Tämä voi olla elämäni viimeinen työmatka - otan siitä kaiken ilon ja opin irti".

Tässä tekstissä kerron tarinaa viimeisestä työmatkastani, keskittyen kaikkeen siihen epäolennaiseen jota ei yleensä huomata, joka vain tapahtuu - ja vie suuren osan työmatkan ajasta ja energiasta. Joku tykkää, toinen ei. Minusta nämä epäolennaisuudet ovat hauskoja - ja irrottavat itseni puuduttavasta arjesta; siitä nautin nyt ihan täysillä!

Kiire tuli, aivan hillitön kiire - huhkin kuin viimeistä päivää koko tiistain ja olin hiestä märkä kun pääsin vihdoin matkaan tiistai-iltana. Vielä taksissa olin kuin sähköjänis ja selailin tehtävälistaa ja papereitani vauhkona - mitä unohtui?  Koti ja lasten ruokakin piti välissä hoitaa - mitä nyt kaikkea pitikään ennen matkaan lähtöä aikaiseksi saada...

Kanssamatkustajia kentällä

Lentoasemalle tullessa rauhoituin ja keskityin katselemaan kanssamatkustajia lentoasemalla, lentokoneita kauniina keväisenä päivänä kentällä. Katselin tax free kauppojen antia vain huomatakseni, että olen tullut siihen elämänvaiheeseen, jolloin rahaa ei ole edes halvimpiin lentokentällä myytäviin tuotteisiin - mitään "ei tarvitse" ostaa... Kävin suihkuttelemassa Chanel vitosta ranteet, kaulan ja vähän muutkin paikat kosteiksi parfyymihyllyssä ja jatkoin matkaa tuoksuvan pilven keskiössä kohti gatea jonne Air Balticin asiakkat oli kehoitettu saapumaan bussikuljetusta varten.


Virkailija seuraa, että kaikki pääsevät koneeseen

Huomasin, että sama nuori nainen joka oli ollut lähtöselvityksessä/check in-tiskillä ottamassa vastaan matkalaukkuni ja antamassa lipun kentälle saapuville matkustajille, oli myös repimässä liput ja tarkistamassa passit portilla, toistamiseen sekä saattamassa matkustajat portilta bussiin. Hän myös tuli mukana lentokenttäbussilla koneen luo - tällöin pukeutuneenä Air Baltikin ärhäkkään vaaleanviherään hupulliseen toppatakkiin - ja katsomaan, että kaikki pääsivät kapuamaan turvallisesti koneeseen. Mukaan tulleella vanhalla herralla oli hiukan hankaluuksia kulkemisessa ja laukkunsa kanssa, mutta onneksi lentokenttävirkailija auttoi häntäkin, nosti laukun kuljetuskärryyn ja katsoi, että kaikki sujui hyvin. Täytyypä sanoa, että on vaikea kuvitella Finnairin henkilökuntaa tekemässä tuollaista tehtäväkirjoa! Kotimaisen kriisiyhtiön henkilökunnan tehtävät ovat toisenlaiset ja heidän omanarvontuntonsa häkellyttävän korkealla.

Lentokoneessa virkailijaa ei enää näkynyt - siellä oli pari nuorta lentoemäntää tarjoilemassa - mutta koska lentokoneessa ei saa mitään enää "ilmaiseksi" eli lipun hintaan ei kuulu sanomalehtiä, ei mitään syötävää eikä juotavaa, ei lentoemojakaan juuri näy. Täytyy sanoa, että olisi kiva jos koneessa yhä tarjottaisiin vaikka kahvia - tai jopa jotain syötävääkin - sanomalehdistä puhumattakaan! Olin itse nälkäinen kuin susi kun en ollut koko päivänä ehtinyt syömään - aamulla pari kuppia teetä ja juuri ennen lähtöä lasi piimää ja viilipurkki. Siinä koko päivän syömiset - kahvikin oli jäänyt väliin.

Ostinpä sitten lentokoneessa punaviinin - pienen pullon viidellä eurolla. Omatunto soimasi mutta vaimensin sen äänen: "Viimeisellä työmatkalla voi juoda lasin viiniä. Kellokin on jo yli seitsemän ja olen kukkunut valveilla yli 13 tuntia"

Siitäpä olo muuttuikin hilpeäksi - tyhjään mahaan kiireisen päivän jälkeen, lentokoneen huminassa juotu viini sai oman pään humisemaan  kunnolla!

Lentokoneessa istuin penkkirivillä 12 ja minun takani istunut vanha herra istui rivillä 14. Riviä numero 13 ei lentokoneessa ole, epäonnen numeroisella rivillä ei kukaan halua eikä uskalla istua. Miksi uhmata kohtaloa vaikka ei taikauskoinen olekaan... Hmm. Kaikki ihmiset tuntuvat olevan aina sen verran taikauskoisia, että numero 13 kierretään kaukaa. Monissa hotelleissakaan ei ole sen numeroista kerrosta - tai kerros 13 on varattu teknisille ja muille hallinnollisille asioille.

Latvian ilmatilassa

Riian ilta-auringoiselle kentälle tulimme ajallaan. Muistinkin miten Riian kentällä pitää toimia että saa edullisen ja luotettavan taksin - ilmeisesti lentoyhtiöllä, Air Balticilla, on oma taksiyritys johon myydään vouchereita lentoasemalla - matka kentältä keskustan mihin hyvänsä hotelliin maksaa kymmenen euroa. Kympin hinta koskee vain näitä samalla Balticin ärhäkällä vaalenavihreällä maalattuja takseja. Mieskuskeilla tuntuu olevan kirkkaankeltaiset huomioliivit päällään, naiskuskeilla firman väriset toppatakit, samanlaiset kuin lentokenttävirkailijalla Helsingissä näin.

Kotisatama

Hotelli, Baltian suurin (vai toiseksi suurin??) kongressihotelli oli yhtä autio ja tyhjä kuin aikaisempinakin vuosina. Hiukan tulee neuvostoajan suuret ja tyhjät hotellit mieleen - niitä näin muinoin Leningradissa luokkaretkillä....




Pizza Margareta à la Riga



Kun en ollut ehtinyt syödä päivän aikana yhtään mitään, menin alakerran baariin selaamaan muovitettua ruokalistaa. Sama lista kuin viime ja toissa vuonna. Tilasin pizza Margaritan - munakkaan oloinen piiras joka ei juuri pizzalta maistunut mutta oli kyllä ihan ok muutoin. Mausteita eikä suolaa siinä ei juurikaan ollut, mutta päällä oli persiljätöyhtö ja halkaistu pikkutomaatti keskellä. Ihan söpö ruoka! Olutta join tuopillisen. Ai että maistui hyvältä, molemmat! Nälkä saa ruuan maistumaan hyvältä!


Katselin CNN-kanavaa pitkästä aikaa hotellihuoneessa; sekin on minulle työmatkoihin kuuluvaa luksusta! Ylipäätään ulkomaisten TV-kanavien katselu on hauskaa ja eksoottista puuhaa - kotona ei ole moista huvia tarjolla enkä kotona muutenkaan malta televisiota juurikaan katsoa.

Huone oli lämmin, aamulla kuuma kun olin aamuauringon puolella - ja sehän sopii meikäläiselle. Lämpö on mukava asia - palelu on tuttua mutta ei kivaa!


Keskiviikko

Täällä asutaan. Olen seurannut hotellin viereisen talon
elämää kolmena vuonna; reiät suurenevat mutta pyykki
kuivuu ikkunoiden väleihin viritetyillä naruilla, elämä jatkuu

 Aamupalalla näin kaksi suomalaista eläkeläispariskuntaa - eipä siellä salissa muita syöjiä ollutkaan. Katselin eläkeläisä, kuuntelin heidän puheitaan. Mietin, onko minulla eläkeläisenä kavereita ja onko varaa matkustaa edes Baltiaan autoilemaan... Seurasin kohta paikalle tullutta venäläistä perhettä jossa oli isoäiti, isä, äiti ja noin 10-vuotias tyttö. Kaikki olivat saman mallisia pyöreitä ja lyhyitä, vain eri-ikäisiä hiljaisella äänellä puhuvia ihmisiä. Tyttö kävi tyhjentämässä keksilautasen ja pannukakkuvadin; söi hiljaisen tehokkaasti lautasensa tyhjäksi ja kävi sen täyttämässä aina uudelleen herkuilla.

Luovutin huoneen, keräsin kimpsut ja kampsut konferenssisaliin ja tarkistin, että paikat, tekniikka ja mainokset olivat kunnossa. Olin raahannut mukanani roll upeja eli mainostauluja ja muuta rekvisiittaa jotka laitoin paikoilleen, juttelin kongressiemännän kanssa ja tarkistin tarkoilut. Sitten alkoivat puhujat tulla - kävimme homman läpi heidän kanssaaan, samoin isäntien ja mediatoimiston kanssa jotka saapuivat paikalle hyvissä ajoin.

Hotelli elää vielä pääsiäisaikaa

Kaikki kunnossa - hienoa. Itse asiakastilaisuudesta ei sen enempää - se meni oikein hyvin ja sain kiitosta hyvin hoidetusta tilaisuudesta. Kiva, kiva. Tuntuu hyvältä - suurin motivaatio töissä tulee siitä, että tietää tehneensä parhaansa ja saa tehdystä työstä arvostusta.
Ruoka tilaisuudessa oli paikallista - ruoka muistuttaa mielestäni sitä ruokaa jota Suomessa syötiin parikymmentä vuotta sitten; perunaa ja lihaa ruskealla kaastikkeella, riisiä ja kanaa hiukan vaalemmalla kastikkeella. Mausteita ei juuri käytetä. Saliitna ovat salaatinlehdet, pilkotut tomaatit ja retiisit, pari oliivia koristeena. Ihan hyvää ja ravitsevaa!

Kahvi muistuttaa myös oman lapsuuden kahvikokemuksia Suomen maaseudulta, tuoksusta alkaen: käsittämättömän laihaa ja vetisen tuoksuista - luulin ensin, että kahvi oli jotenkin viallista mutta eipä se ollut; se vain on laihaa täällä! Kuin kahteen kertaan keitettyä Saludoa joka vielä on haaleaa! Sitä porukka joi pönttökaupalla. Huh - no thank you.

Kun olin siivonnut konferenssitilan ja kiitellyt osallistujat, vaihtanut mekon farkkuihin ja villapaitaan, raahannut kaikki kassit alakertaan, pakkauduin jälleen Baltic Taxin kirkkaanvihreään Toyotaan ja matkasin lentokentälle vihreään toppatakkiin pukeutuneen vakavanoloisen naiskuskin kyydissä.

Taistelin tavarat lentokenttävirkailijan punnittaviksi - Baltic Air ei hyväksy muuta kuin käsimatkatavaraa mutta koska miinulla oli mainosmateriaalia, olin maksanut ruumaan laitettavasta tavarasta lisähinnan ja sain yhden kassin pois käsistäni!

Katumainos

Kiertelin lentokentällä, katselin lentokentän kauppoja. Kävin tietenkin suihkuttamassa taas Chanel vitosta ranteet, kaulan ja korvantaukset täyteen - aah! Onneksi kukaan ei tule huomauttelemaan näistä tuoksukokeiluista - ostan kyllä joskus itselleni pullon eau de parfymia kun joskus olen siinä tilanteessa, että vajaa satanen on kukkarossa investoitavaksi tuoksuu. Chanel vitonen ja Calvin Kleinin Obsession ovat lempituoksujani - en pääse niistä eroon. Muuta hajusteet joita minullakin on lahjaksi saatuina useampi pullo, eivät ole mitään näiden rinnalla. Tuoksulla on merkitystä!

Kävin ennen lähtöä kahvilla kivan näköisessä kahvipaikassa - erikoiskahvi maksoi 3,20 latia ja oli oikein hyvä - oliko hintansa väärti? Ehkä hyvinkin, siinä kahvituskassa se maistui oikein hyvältä - ja oli kaunis!

Matka meni mukavasti. Kotona odotti kaaos keittössä jota siivosin yli tunnin. Kävin meilejä läpi - ja pikkukissa karkasi yöhön josta sitä etsin ja huutelin. Onneksi se löytyi - puoli kolmelta yöllä.

Vielä hetki viinin ja kirjan kera

Kiva matka - kiitos kun sain sen tehdä! Nautin täysin siemauksin ja kerään siitä voimia seuraaville päiville.

Suomessa jälleen!

Pääsiäinen ilon ja surun merkein

Lähdimme ajamaan mummilaa kohti pitkäperjantain aamuna, auto ääriään myöten pakattuna, laukut täynnä ruokaa, kukkia, lakanoita ja pyyhkeitä neljän hengen tarpeisiin - ja mitä nyt kaikkea tarvitaan kun mennään muutamaksi päiväksi oljamiin isolla porukalla. Kissakin oli pakattu koriinsa.

Pysähdyttiin ABC:llä pienellä kahvi- yms-tauolla keskimatkassa ja mummin luona oltiin ihan mukavaan aikaan, viekä selkeästi päivän valossa.

Pitkäperjantain ruoka tehtiin yhdessä - kalaa kuten tapana on ollut. Äiti oli ostanut melkein pari kiloa hyvän näköistä lohta - uunissa valmisetttiin kerman ja mausteiden kera. Perunoiden kera nautittiin - tulipa hyvää!

Pääsiäispäivän kahvihetki - pashaa ja kakkua.

Pääsiäispyhät menivät mukavasti perheen kesken - syötiin, juotiin kahvia ja nautittiin pääsiäsen herkkuja, pelattiin, juteltiin ja vietettiin aikaa yhdessä. Mämmiä meni kolme ropposta, muuta ruokaa kassikaupalla. Tämä porukka syö hyvin, se tuli taas todistettua! Tein lauantaina pashan jota nautimme pääsiäispäivinä, äiti oli ostanut hienon pääsiäiskakun. Lauantaina söimme lohipiirakkaa ja tomaattikeittoa. Sunnuntain paisti oli herkullista - mahan ääret paukkuivat mutta kun on juhla, saa nauttia siitä hyvästä mitä on valmistettu!

Laitetaan pashamassa muottiin

Aikaa ei paljoa löhöilyyn jäänyt; mukaan ottamani kirja ja käsityöt jäivät melkein koskemattomiksi. Parilla pidemmälläa kävelyllä ehdin käydä ja toki kävimme koko iso porukka kaupungilla lauantaina. Pelattiin korttia yhdessä monta kertaa - viittäsataa ja mustaa pekkaa! Soitettiin ja laulettiinkin hiukan.

Surun säveltä soitti tädin sairastuminen. Kävimme hänen luonaan sairaalassa pari kertaa - nuorimmainen lauloi hänelle tuttua laulua ja sai tädin hymyilemään - minut kyyneliin. Elämää kun katsoo toisessa, läheisessä ihmisessä sairaalan sängyssä,  pois elämästä lähtemässä - se on monella lailla satuttavaa. Elämä hiipuu pois, siirtyy jonnekin tuntemattomaan. Rakas ihminen on vielä osin tässä, puristaa kädestä ja katsoo syvälle silmiin mutta on jo osin pois mennyt. Se sattuu, syvälle - ei haluaisi päästää irti vaikka tietää, että mitenkään ei voi ketään täällä pitää kun aika poislähdölle tulee. Ja sairas haluaa jo itsekin pois. Vahva usko kantaa vaikka hänkin olisi vielä halunnut elää jos terveyttä olisi ollut. Hän olisi toivonut pääsevänsä hoitokotiin jossa on oma huone ja omat tavarat - mutta ruokahuolto ja apua tarvittaessa. Siitä hän puhui vielä viime kuussa kun tapasimme, mutta paikkaa ei ollut vapaana. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, suri lähiomaisen sairastuista - ja sairastui itse keuhkokuumeeseen ja on nyt sairaalasänkyyn lyyhistyneenä.

Tulee mieleen paljon asioita jotka olisi voinut jutella vielä läpi. Tädin omasta lapsuudesta kun hän ja oma isäni olivat vielä perhe ja hän, tätini ja oma isäni ja heidän veljensä vielä lapsia, kauan sitten. Jutella vielä siitä elämästä, josta hän on nyt viimeisenä pois lähdössä. "Oliko se näin, kun te lapsena soutelitte järvellä ja kiertelitte rannoilla ja saarissa mustikassa kävitte?"

Liikuttavat jäähyväiset meillä oli jo loppukesällä, alkusyksystä kun täti ja hänelle rakkain lapsistani sanoivat hyvästit hänen luotaan lähtiessämme, kovasti halaten ja syvälle silmiin katsoen. "Taivaassa sitten tavataan".

Vielä olemme täällä... Tädin silmät katsovat yhä hyvin tarkkaan meitä. Niiden väri on haalennut mutta katse on tarkka. Missä hänen ajatuksensa ovat, missä mieli ja mietteet, pohdin. Tuleeko hän takaisin meidän luoksemme vielä, parantuuko hoitokotiin?

Mielipaikka: neule, lukemista, radio
ja hyvä tuoli ikkunan ääressä

Toinen perheen potilas on itse toiveikas ja uskoo parantumiseen vaikka tilanne vaikuttaa ulospäin heikolta. Hän uskoo rukouksen ja positiivisen asenteen auttavan. Niin toivomme - ja ihailemme uskon ja toivon vahvaa henkeä! Hän on alakoululaisen äiti ja tuntuu julmalta, väärältä katsoa ja kuilla miten paha sairaus häntä koettelee.

Pääsiäinen meni nopeasti ja nyt ollaan taas uuden työviikon alussa. Muutokset omassa elämässä alkavat tuntua pian ja oma pelko monen asian suhteen täytyy osata palotella sellaisiin osiin, että sen kestää ja pystyy jotenkin hanskaamaan. Pelottaa, kovasti pelottaa katsoa eteenpäin kevääseen. Yritän uskoa ja toivoa minäkin - eiköhän tämäkin kohta jotenkin eletä ja läpi mennä. Jospa elämä kantaisi läpi vaikean, tulevan kevään kesään ja sen takaiseen aikaan!

Kiirastorstaina

Lunta tuli oikein kunnolla.
Hiljainen viikko on ollut valkoinen viikko

Kiirastorstain ilta. Tässäpä istun, kissojen kanssa. Kisailevat ympärillä, mouruavat. Tyttö ja poika, nuori ja vanha.

On tulossa kylmä yö - pakkasta luvassa oikein kunnolla. Takatalvi pääsiäiseksi. Mutta kauniita kevättalven kelejä on luvassa, sininen taivas ja valkoiset hanget koettavissa.

Meidän pitäisi olla kohta mummilassa mutta eipä olla. Aamulla vasta lähdetään. Reissuun lähtö myöhästyi niinkuin usein.Olisin mieluusti lähtenyt jo tänään töiden jälkeen mutta mennäänpä sitten huomenna, pitkänäperjantaina.

Viikko ei ole ollut hiljainen; pitkät päivät töissä ja olo kuin tapetulla madolla iltaisin. Olisi kiva jo istahtaa ja olla vaan - mutta perheen muut jäsenet eivät ole samassa tilanteessa; heitä ei väsytä eivätkä he halua levätä.

Moni työkaveri on saanut ilmoituksen töiden loppumisesta. Sen takia omat työt venyvät - teen nyt yhden eilen irtisanisesta eilen kuulleen työkaverin hommat - tai ainakin ne jotkut hommat jotka olivat kaikkein kriittisimmät ja liittyvät asiakkaiden hoitoon. Häneltä itseltä tippuivat hanskat samantien kun irtisanomismeili tuli - ihan samantien hän ilmoitti, että ei tule enää mukaan, ei hoida sovittuja asioita. Tuli muita kiireitä. Hän saa toki vielä pitkään palkkaa mutta näinhän ihminen usein toimii.

Hoidin hänen kokouksensa tänään, keskiviikkona menen hoitamaan hänen sopimansa homman Latvian Riikaan. Ihan kiva oikeastaan, minultakin nämä asiakashommat ovat jo lopuillaan - tämä viikko toki meni niiden parissa ihan täysiä; ajattelin niiden olleen viimeiset mutta tuli tämä mahdollisuus vielä. Sen otan vastaan mielellään - sain jo matkustusluvan. Olen hoitanut saman työn siellä, Riiassa, jo useampana vuonna joten mielellään sinne menen ja osaan homman hoitaa.

Edellisestä työmatkastakin on kulunut jo kuukausia.

Kaksi kissaa riehuu ympärillä. Ilta pimenee. Voisin lukea tänään tulleen Suomen Kuvalehden ja mennä sitten nukkumaan. Katsotaan, pelaisiko lapsi muistipelin tai erän tammea äiskän kanssa. Esimurrosikä on jo näkyvissä ja elämä on muuttumassa erilaiseksi. Kiukkua, äksyilyä ja vastaansanomista on jo aika lailla paljon. Joka päivä.

Näin elämä menee...

Virvon varvon tuoreeks terveeks

Tänään on virvottu. Virpojia oli vaikka minkälaisissa asuissa - yhteistä olivat suuren suuret korit ja kassit joihin palkkioita kerättiin... Aikoinaan palkkion sai pääsiäissunnuntaina - mutta se oli tietenkin esihistoriallisena aikana kun meikäläinen virpoi ja maailma oli IIIIIHAN toisenlainen kuin nyt!

Virvon varvon

tuoreeks terveeks

tulevaks vuueks

Siulle vitsa

Miulle palkka

---

Hyvää pääsiäistä!

Kirkkaat höyhenet loistavat auringon säteissä

Nyt virpojat kulkevat kimpassa, jotkut aika suurissakin ryhmissä, äiti tai isä taustalla katsomassa, että kaikki menee kuten pitääkin. Siis vanhemmat katsovat perään, että kukaan namusetä ei tee pahaa - se onkin järkevää; kaikenmaailman hörhöjä ja idiootteja tuntuu maailma olevan pullollaan - Suomi siinä kuin muukin maailma. Lapsiin sekaantuneita miehiä erilaisten urheilukerhojen, harrastuspaikkojen, tanssikoulujen ja jopa seurakuntien työntekijöiden joukosta on ollut paljon viime aikoina. Missä lie on pieleen menty kun niin suuri osa miehistä tuntuu enemmän tai vähemmän härskeiltä; nuoret tytöt saavat jatkuvasti seksiehdotuksia aikuisilta miehiltä ja monet huijaavat tyttöjä ja poikiakin tekeytymällä samanikäisiksi - ja sitten kun pääsevät tarpeeksi liki, raiskaavat.

Ei kai kenellekään voi mitenkään olla epäselvää miten pahaa miesten erilaiset seksiin liittyvät häiriköinnit lapsia kohtaan ovat? Silti miehet saattavat laittaa syyn lapsen niskoille kun paljastuvat. Se itsekkyys ja ahnaus, oman itsensä ja omien himojen ja halujen paapominen ja se, että jokisen pitää saada kaikki mitä haluttaa ja mieli tekee, vaikuttaa kaikenlaisena törkytenä ja itsekkyytenä läpi koko yhteiskunnan. Muulla ei ole väliä kun vain itse saa mitä haluaa.

Suurin osa miehistä on tietenkin ihan tavallisia ja normaaleja, luulen. Näitä vinoon kaasvaneita on silti paljon - mutta onko heitä enemmän kuin ennen vai kerrotaanko asiasta vain enemmän ja helpommin; siinä kysymys johon ehkä jollakin voisi vastauskin olla!
Itse sanoin aamulla virpovalle omalle lapselle ja kaverille, että kenenkään kotiin ei saa sisälle mennä, ei missään tapauksessa. Ovélta virvotaan. Kerrostaloíhin ei kannata mennä ollenkaan!



Virpojamme sai kivasti herkkuja - tuskin niistä pääsiäiseksi riittää, siltikään

 Hyvin meni virvonta, kaikki oksat menivät ja palkkiota tuli paljon- suuret kasat erilaisia suklaaherkkuja suklaamunista levyihin ja kokonaisiin pusseihin.

Sukulaistyttö oli käynyt virpomassa äitiä kotona tänään. Harmittaa, kun mummin luo on niin pitkä matka - ei päästä myummia virpomaan. Pääsiäisenä mennään sinne.

Tänä vuonna pääsiäinen on erilainen. Meillä on kaksi vakavasti sairasta perheen, suvun jäsentä. Hautajaisia odotetaan pian pidettäväksi - sukumme vanhin, täti, sairastui jokunen viikko sitten keuhkokuumeeseen ja nyt tilanne on jo hyvin huono. Soitin hänelle jokunen päivä sitten eikä hänen puheestaan saanut enää selvää. Minua itketti - hän puhui mutta sanat olivat ihan puuroa. Muut perheen jäsenet ovat käyneet hänen luonaan päivittäin; tilanne ei ole parantunut, päinvastoin. Toivon, että näen hänet vielä pääsiäisenä mutta se on epävarmaa. Itse hän on sanonut monen monta kertaa haluavansa pois. Hän uskoo pääsevänsä taivaaseen - on ikänsä ollut uskovainen ihminen ja uskoo aikansa olevan jo täynnä. Kukaan sukulainen ei ole elänyt näin kauaa, hän on sanonut. Vuonna 1924 syntynyt on jo kovin vanha ja kun elämänhalu on kadonnut, sairaudet vaikeuttavat elämää - silloin voi jo lähteä.

Silti tuntuu surrulliselta, haikealta. Ihminen joka on aina ollut olemassa - kohta häntä ei ole. Elämä menee näin, silti se saa ajatukset haikeiksi ja paljon sellaista miettii, mihin ei ihan joka päivä ajatukset kulje.

Toinen sairas on läheisempi sukulainen, ikäiseni. On niin raskas asia, että en sitä jaksa nyt kirjoittaa. Tädin huono tila on osin seurausta tästä toisesta sairaudesta, toisesta kohtalosta jota hänen on ollut raskas kantaa, vaikea hyväksyä. Kun tapasimme reilu kuukausi sitten, hän itki sitä paljon. Pyysi rukoilemaan ja rukoilemaan. Hän lähetti esirukouspyynnönkin, soitti jonnekin rukousapua. Toivottavasti rukoukset auttavat.

Hiljainen viikko on alkamassa. Töissä on kiirettä ja taas kiirettä. Muuten elämässä on syvemmät asiat mielessä.

Kuinka selviämme kaikesta mitä kohta läpikäytäksi on tulossa.

Kuinka monet hautajaiset ovatkaan tulossa pidettäväksi, kevään aikana kun luonto herää. Tätä kysyi äiti kun juttelin hänen kanssaan. Sitä emme tiedä. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Elämää me toivomme - mahdollisuuksia elämässä. Hyvää elämää ja toivoa.

Auta, auta. Auta meitä täällä, meitä pieniä ihmisiä!

Viikonloppu ja palmusunnuntai

Virpomavitsat valmiina odottamassa

Onpa ihanaa, että on viikonloppu! Palmusunnuntai ja virpominen tekevät olon iloiseksi; suklaamunia on hankittu pikkuvirpojille.

Viikko oli raskaudessaan hurja - kellon ympäri töitä ja sen päälle lapsen harrastuksiin liittyvää kuskausta ja kulkemista - olin jo viikon loppupuolella aivan kanttu vei - torstaina tuntui, että en mitenkään jaksa perjantaita enää. Irtisanomisten ensimmäinen aalto lyö yli; sain taas merkin omasta siirrosta kun esimies muuttui. Liekö montaa näin idiootti-hullua ihmistä joka tekee hommia kaameassa stressissä ja monta ylituntia joka päivä ilman mitään korvausta samalla tietäen, että kuukauden päästä on tuotannolis-taloudellis-syistä irtisanottu? Kai meitä on muitakin - oma siirtyvä esimies taitaa olla sellainen....

Nappeja, nappeja. Mitkä valitsen villatakkiin, hmm?

Oksettaa ja vasemman puolen rintalastaa puristaa jo monetta lie viikkoa. Ylä-kropan ympärille on tunne vanne joka puristaa, öisin en saa kunnolla unta - molemmat ihka uusia asioita meikäläisen elämässä. Pelottaa aivan kammottavasti mitä tapahtuu kun työt loppuvat. Miten selviämme, mistä haen apua kun en haluaisia apua vaan selvitä itse omasta elämästä. Ja: mitä jos sairastun? Mitä tuo yläkropan puristus tarkoittaa? Olenko jo tässä iässä saamassa sydänoireita?


Rairuohoa ja herneenversoja
kylvetty keittön ikkunalle


Viikonloppuna olen yrittänyt keskittyä kotiasioihin ja kodin kuvioihin. Pomo laittaa meiliä ja tekstaria aika ajoin; hänkin on todennäköisesti irtisanottavien listalla ja pomon pomo lähtee firmasta parin viikon päästä. Olemme tuuliajoilla - mutta yritämme hoitaa hommia siitä huolimatta... Mieli on matalalla kaikilla.

Lauantaina käytiin ortodoksimyyjäisissä. Juotiin siellä kahvit, ostettiin muutama arpa. Rahat on loppu joten nautimme silmillä ja aisteilla enemmän kuin kukkaroa aukomalla!

Läskisoossia, pottuja ja kukkakaalia lauantai-pöytään

Tein hyvin hautunutta läskisoossia kuoriperunoilla, punajuuria kyytipojaksi. Sunnuntaina syömme uunikalaa. Molemmat ruoka-aineet trajoustavaraa - sian kylki ei paljoa maksanut kun se oli viimeisen päivän myynnissä - ruoka neljälle hengelle maksoi pari euroa! Kala maksoi hiukan enemmän - mutta lohta myytiin kuitenkin alle neljän euron kilohintaan jos osti koko kalan niin sekin kannatti! Pari euroa annos syödään tänäänkin kun ei hassata salaatteihin eikä muuhukaan tuore-aineksiin.

Lapsi on lähdössä virpomaan. Virpomavitsoja on kahdella virpojalla yhteensä melkein 30! Toiveena on saada valtava karkkisaalis. Virpjat pukeutuvat tavallisiin vaatteisiin - meillä eivät noidat virvo! Aisasta puhutaan ja kirjoitellaan joka viosi - lapset ja lasten vanhemmat sekoittavat jo amerikkalaisen halloweenin ja virpomisen joka on aika uskomatonta! Mutta kun uskontoa monet pitävät huuhaana ja menneisyyden asiana, ei ole ihme jos kaikki asiat menevät sekaisin. Lapsen virpojakaverikin on yksi luokan lapsista joka ei kuulu kirkkoon ja käy koulussakin elämäntaito-tunneilla. Mitä siellä opitaan en tiedä - ei ainakaan kamalsti tunnu olevan uskontojen perusasiat hallussa!

Kreppiruusut
palmusunnuntain oksissa

Omat lapset tietävät miksi virvotaan ja miksi pääsiäistä vietetään - ja tietää miksi noita ei virvo ja miksi pääsiäisenä on noitia liikenteessä. Aina sitä ei ole ollut helppo hyväksyä - miksi naapuri saa virpoa Batman-puvussa ja toinen piruksi naamioutneena ja meidän pitää olla tavallisissa vaatteissa? No - selitetään taas... "Äiti, ei aina tarvii olla noin vanhanaikainen, mitä välii tollasilla asioilla on?"

Itse luulen, että uskonnolla tulee aina olemaan oma paikkansa ihmisten elämässä - miten se sitten esiin tuleekaan. Nyt, kun raha ja oma henkilökohtainen onnen ja vaurauden tavoittelu on melkein uskonnon asemassa, on sitä vaikea uskoa - mutta tämäkin aika muuttuu vielä toiseksi, joskus.

Nyt lähden kävelylle. Ehkä näen pikkuvirpojia kaduilla! Ulkona sataa lunta hiljallensa, pehmeän näköisiä lumihiutaleita. Tulee rauhaisa olo niitä katsoessa. Ikkunan takana mustarastaspariskunta etsii syötävää - rusahtava naaras ja tummempi, musta koiras hypeksivät lumella ja pensaan oksilla.

Sukutapaaminen ja elämän ikuinen haikeus

Kukkia emännälle tuliaisiksi. Ihania, kiitos!

Viikonloppuna pääsivät kaikki lähisukulaiset meille yhteiseen illanviettoon. Pari kertaa vuodessa, kerran syksyllä ja toisen kerran keväällä, yritämme juhlistaa arkea yhteisen tapaamisen merkeissä. Tämä viikonloppu ole sellainen kerta, edellinen kerta taisi olla marraskuussa. Meitä oli 12 henkeä yhteisen pöydän ääressä täällä meidän keittiössä ja olohuoneessa. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin meistä 9 istui suuren pöydän ääressä ja kolme nuorinta toisen, vieressä olevan sohvapöydän ääressä yhdellä pienellä jakkaralla ja lasten korituoleissa istuen - emme näes mahdu edes jatketun keittiönpöydän ääreen kaikki. Eikä tuolejakaan ole noin montaa!

Olin ottanut perjantaina muutaman tunnin vapaata töistä - tai oikeastaan otin vähän vapaata siitä hyvästä kun en voinut kiireiden takia pitää hiihtolomaa vaikka se merkattiinkin pidetyksi jo helmikuun puolivälissä. Kolme ja puoli päivää on siis merkattu käytetyiksi lomapäiviksi vaikka olinkin töissä. Siksi ajattelin, että voin hyvällä omallatunnolla hoitaa asioitani perjantaina ja olin tämän esimiehelle kertonut jo hyvissä ajoin. Pidin puhekimen äänettömällä enkä siis huomannut ennen iltaa niitä pyyntöjä joita oli päivän mittaan tullut.

Menin siis kauppahalliin ostamaan ruoka-aineita. Olisin halunnut tehdä Coeur de filet Provençale- juhlaruokaa joka on hyvää ja juhlavaa. Siihen ei nyt sattuneista syistä ole varaa, ei mitenkään... Päädyin lihatiskiä tutkiessani ruokaan jota en ole tehnyt pitkiin aikoihin - lintusiin eli lihakääryleisiin. Niitä sai ennen valmiiksi tehtynä lihatiskistä. Nyt niille pitää itse etsiä resepti ja tehdä kääryleet itse! Aikaisemmin sai valita millä täytteellä kääryleitä haluaa ja ottaako naudanlihasta vai porsaasta tehtyjä... Päädyin perinteiseen lihakääryleeseen pekonitäytteellä koska syöjinä on myös lapsia jotka eivät pidä oliivista, tomaatista, aurinkokuivatuista tomaateista nyt puhumattakaan...

Kahvileivät lasten toiveiden mukaan - mokkapalat synttärikakkuna!

Sukulaisissa käyminen kuului normaalin elämänmuotoon aikoinaan, omassa lapsuudessa ja nuoruudessa. Viikonloppuisin käytiin sukuloimassa, syötiin sunnuntaisin yhdessä ainakin pari kertaa kuussa, ehkä useamminkin. Tämä tapa on muuttunut meillä, omassa suvussa niinkuin se taitaa olla hiipunut aika lailla Suomessa muutenkin. Ihmiset eivät asu enää samoilla paikkakunnilla, sisarukset ja isovanhemmat, serkut ja muut sukulaiset asuvat ympäri eri puolilla Suomea ja muualla maailmassa - yhteisiin tapaamisiin ei ole aikaa eikä pitkien matkojen takia mahdollisuuksia. Samaten nykyään asutaan pienissä asunnoissa - eikä kai enää ylipäätään ole tapana kokoontua yhteen; se tuntuu menneen ajan  jutulta. Ja sululaisten kanssa seurustelun ovat korvanneet kavereiden ja tuttujen kanssa seurustelu. Monet työporukatkin pitävät aika tiiviisti yhtä. Veljen påerhe pitää omien naapureiden kanssa yhtä päivittäin; tuntuu, että lähellä asuvat ovat samaa porukkaa; kokoontuvat yhteen iltaisin ja viikonloppuisin grillaamaan ja puuhailemaan ihan niinkuin joskus aikoinaan oli tapana suvun tai maalla naapuruston kesken. Kuulostaa leppoisalta ja mukavalta! Omassa pihapiirissä moista ei tapahdu - nyt kun talossa asuvat miehet alittoivat kaikki pihapiirin kymmeniä vuosia vanhat puut matalaksi, ei ole enää sitäkään vähää yhteistä mitä joskus oli. Toivon salaa näille tyypeille keuhkoputken ahtaumaa tai sääriluun murtumaa tai vaikka pahaa syylätartuntaa koko kehoon - jonkinlaista rangaistusta hienojen puiden kaatamisesta. Tyhmät jätkät eivät edes osanneet tehdä virheettömistä paksuista puista edes mitään rakennustarviketta vaan pitävät roskapuuna. Kyllä sellaisesta tyhmydestä pitäisi jotenkin joutua maksamaan - vaikka päinvstoin taitaa olla maailmassa.....

Takaisin asiaan josta aloitin. Sukuasiaan siis.

Minusta sukulaisten tapaaminen on kivaa! Olen aina viihtynyt sukulaisten ja perheen kanssa - ja vanha totuus lienee, että kun itse vanhenee, perhe ja suku tulevat tärkeämmiksi. Ei varmaan kaikille mutta - no näin meikäläiselle! Toinen syy voi olla se, että olen lasten kanssa yksin ja oma yksinäisyyden tunne on joskus megalomaanisen mustan pilven oloinen.

Sitten he saapuvat hälisten ja pölisten, valloittavat asunnon puhmisella, hälisevällä ja sanailevalla läsnäolollaan joka on tämän porukan äänekäs tapa ja luonnollinen olomuoto!
Silti he kaikki ovat yhdessäkin ollessaan omien perheidensä ja elämänsä sisällä - näkevät asiat oman nykytilanteensa kautta niinkuin elämässä mennä täytyy. He ovat vieraita sukulaisen luona - puhuvat sitä kieltä mitä kunkin perhe, työpaikka, koulu ja elinympäristö ovat elämään tuoneet ja näkevät elämän toisin kuin ennen nykyelämäntilannettaan.

Katson heitä ja huomaan heissä paljon samaa mitä heissä oli joskus - mutta he ovat kuitenkin toisia ja heillä kaikilla on kohta jo kiire takaisin omiin koteihinsa ja omiin ympyröihinsä.

Itse olen tietenkin muuttunut yhtä lailla. Ja  inä nyt olenkin muuttunut siitä joka olin  nuorena ja nättinä - ja vielä äidiksi tulleena ja ylpeänä äitinä ja vaimona. Nyt lapset kokevat noloutta äidistään, tuntuu, että olen nolostuttava kaikille muillekin. Huomaan häpeävänä itseäni aivan valtavasti - miksi minusta vain tällainen on tulltu? Miksi epäonnistuin elämässä näin totaalisesti? Miksi olen näin rumaksikin tullut? Näin kuivan tylsäksi jolla ei ole kellekään mitään sanottavaa - ja se mitä sanon, ei kiinnosta vähääkään...

En haluaisi olla minä - tällainen.

Toisten maailma on vieras ja erilainen. Itse olen se kärryiltä pudonnut onneton joka ei osannut nousta takaisin rattaille vaan jäi pientareelle ja pölyttyi, harmaantui ja tuli näkymättömäksi.

Vilkutin autojen perävaloille kun he yksi kerrallaan lähtivät takaisin koteihinsa. Outo haikeus ja aution tuntuinen suuri viileä tyhjyys pölähti sisään kun näin heidän menevän maailmoihinsa takaisin. Olen kuin tähti yötaivaalla omassa suuressa tummassa autiudessa jonne ei kukaan lähelle enää voi tulla....

Oliko tämä se viimeinen kerta? Mietin sitä viikonlopun aikana monta kertaa - jaksanko järjestää, jaksaako kukaan enää tulla? Onko minulla enää rahaa tällaiseen? Yhden juhlan laskujen maksamiseen menee kuukaudesta kahteen; aika paljon maksaa hyvän ruuan hankkiminen kuitenkin. Mielellään sen tietenkin silti tekee - lapsetkin saavat näin tutustua sukuunsa, juuriinsa. Pidän sitä tärkeänä - ja he pitävät siitä, kyselevät pitkään ennen juhlia milloin ne taas järjestetään.

Elämä on vaellusta omassa avaruudessa, muita tähtiä katsellen. Olen tähti joka ei omalta radaltaan varmasti osaa mihinkään mennä - kun omat lapset, satelliitit siitä viereltä pois pyrähtävät, on elämän järjestys etsittävä jostain - ja se asia pitää alkaa järjestellä pian! Olen lasteni palvelija kaikin puolin, he syy minulle kaikkeen siihen millä aikani täytän; kun heitä ei enää ole tässä huollettavana, on tyhjäksi jäävä aika jotenkin täytettävä. Olen ollut äiti ilman vieressä olevaa isää - ilman kumppania ja toveria, puhekumppania tai kinastelukaveria tai ystävää - ja elämä ilman huollettavia voi rikkoa oman mielen ja elämän pahasti. Nyt olen täyttänyt oman yksinäisyyteni tunteen paljolla työllä ja lasten huoltamisella. Hyvä vai huono asia; liekä sitä voi edes niin ajatella. Jos voi, niin huono asia se ehkä pääsääntöisesti on. Mutta kun palkatta ei voi olla - niin senpä takia mahdotonta sanoa oikeastaan siihen mitään.
Työ on kuitenkin ollut tapa täyttää oma elämä ja nyt kun työ on loppumassa ja lapsetkin jo osin poistumassa omaan elämäänsä - on tulevaisuus tyhjän ja onton näköinen. Ja voinko, pystynkö ja osaanko enää rahoittamaan elämän, jaksanko elää jos elämässä ei ole täytettä? Vai löydänkö uuden tehtävän johon voin laittaa energiaa - voinko olla hyödyksi ja jopa iloksi jollekin vielä?

Ensi viikolla alkaa viikko 14, viikolla 16 tapahtuvat irtisanomiset. Elän omituisen utuista elämää kun odotan sitä vääjäämätöntä ja pelottavaa. Enkä tiedä mitä tehdä.

Olen kärsimätön, pinna palaa helposti. Pelottaa, mitä teen kun työ loppuu? En ole kellekään asiasta puhunut, en halua huolestuttaa ja toivon, uskon, haluan että saan asian jotenkin järjestettyä. Sitten myöhemmin ehkä kerron lapsille tilanteesta.

Haluaisin, että voisin jutella jonkun kanssa mutta kuka se ihminen olisi joka näitä kuunnella jaksaisi? Hah!

Taidan vaipua itsesäälin syövereihin. Loetetaan se nyt! Huomenna on tiukka työpäivä ja unta pitää saada kaaliin! Vielä on töitä jonkin aikaan; yritän ottaa siitä kaiken irti! Ajattelin, päätin kirjoittaa kuusi työhakemusta viikolla joka huomenna alkaa. Ensimmäinen heti huomenna aamulla.

Koulukaverin paha olo - isien ja äitien maailmat

Harrastuksen parissa viikonloppuna

"Äiti arvaa mitä? Nyt sen meidänluokkalaisen P:n isä on vieny niiltä kotoo melkein ihan kaikki huonekalut ja se isä on vieny sen äitin auton ja työpöydänkii." kertoi lapsi aamupalaa syödessään. Lapsi katsoi ikkunasta kaukaisuuteen "P kerto, että se isä on tullut tosi kummalliseks. Se ei yhtään enää välitä sen omista lapsista, ajattele. Se haluu ne kaikki pois sieltä niitten omasta kodista että se sais muuttaa sinne sen uuden naisen kanssa."

Hiljaisuus.

"Se äiti itkee tosi paljon. Aina illalla kun se luulee, että ne lapset ei kuule. Mutta kyllä ne kuulee"

"Se iskä on vienyt sen äidin auton ja sen pitää kävellä töihin kuusi kilsaa nyt. Niille ei mene busseja"

Isä löysi uuden
Tiedän tämän perheen kaamean tilanteen. Ero on ollut riistavan raastava jo kohta vuoden verran. Vaimo löysi vessan kaapista sattumalta oman miehensä ja vieraan naisen välisen rakkauskirjeen jota mies oli ilmeisesti vessassa lukenut mutta unohtanut käsipyyhkeiden väliin. Nainen oli ollut sokissa muutaman päivän - hän ei ollut aavistanut mitään; heillä meni ihan mukavasti kotona vaikka mies matkustikin paljon. Kirjeestä kävi selville, että suhde oli olemassa ja se oli kestänyt kauan, ehkä useamman vuoden jo.

Vaimo otti asian puheeksi muutaman päivän jälkeen. Mies sai raivarin, syytti naista nuuskijaksi, hulluksi ja vaikka miksi. Hänellä ei mitään suhdetta ole. Pelkkää sairasta kuvittelua kaikki!

Pitkä tarina lyhyesti tähän päivään: mies muuttui agressiiviseksi ja manipuloi mukaansa omat vanhempansa - väitti kaikkea keksityn hänen päänsä menoksi. Vaimo oli hullu! Muutti ensin pois kotoa "kun ei enää kestänyt vaimon älyttömiä syytöksiä". Asui jonkin kuukauden naapurikaupungista hankkimassaan asunnossa mutta monet tutut näkivät hänet ravintoiloissa ja kaupungilla, kahviloissa ja lenkkipolulla aina saman naisen kanssa - ja kertoivat vaimolle. Mies väitti tavanneensa naisen vasta naisen syytösten jälkeen...

Sitten alkoi kiusanteko - mies meni vaimon ollessa töissä tyhjentämään kodista tavaraa - ensin omia vaatteitaan ja kojeitaan, sitten hiljalleen huonekaluja, ja keittiökalusteita, lamppuja. Nainen vaihtoi lukot mutta mitä se esti. Mies otti oman isänsä mukaan ja kävi hakemassa suurella autolla lähes kaiken talosta. Hänet nähtiin hakevan vaimon työpaikan edestä naisen omaa autoa jota mies oli isänsä kanssa työntämässä rekka-auton lavalle. Nainen sai estettyä asian kutsumalla paikalle poliisin mutta mies haki auton parin viikon päästä toisesta paikasta.

Miehen mielestä tavarat ovat hänen. Hän on ollut koko avioliiton ajan töissä ja saanut paljon suurempaa palkkaa kuin nainen - sitä paitsi vaimo on ollut kolme kertaa äitiyslomalla ansaitsematta mitään - eihän nainen mitään voi omistaa koska hän ei ilman miestä olisi mitään - ei edes äiti.

Nyt mies haluaa talon. Nainen saa etsiä kodin itselleen ja lapsilleen "ihan mistä vaan."

Tarina on kamala - vaikkakaan ei harvinainen. Olen siitä jutellut hänen kanssaan - koska olen itse kokenut samankaltaisen tilanteen "ja silti hengissä".

Nainen on tässä vaiheessa vielä kesken kamalan nöyryyttävän kaaoksen jossa ei ole helppo uskoa selviävänsä hengissä... Mies on saanut tuttavat ja sukulaiset naista vastaan - he nimittelevät häntä, eivät halua tavata... "Onneksi on lapset."

Lapset ovat ihmeissään, silmiin on mennyt uusi, vakava ilme. He eivät halua tavata isäänsä - mutta heidän täytyy, joka toinen viikonloppu. He pelkäävät isää joka puhuu outoja. Ja sillä on uusi nainen joka on "ihan kamala".

Isä ja äiti erosivat. Äiti löysi uuden
Toinen lapsen luokkakaveri asuu sisarustensa kanssa lastenkodissa. "Ihan vaan väliaikaisesti" vakuuttaa lapsi itse ja oma lapseni, kaveri. Asia paljastui itsellenikin vasta jokunen aika sitten - vahingossa. Lapset eivät halua puhua arasta asiasta, se nolottaa. Lapset haluavat, että kotona on tavallista - että "meillä on niinkuin muillakin". Äiti ja isä. Lapset ilahtuvat kun löytävät sanoja asioita kaverin luota kuin kotonakin on! Nyt olemme puhuneet asiasta, kävimme hampurilaisella ja juttelimme.

Mitä on tapahtunut, miksi ihmeessä? No, kotona on väkivaltaa. Äiti ja isä erosivat. Äiti löysi uuden miehen joka muutti kotiin, naisen ja lasten luo. Mies on väkivaltainen ja hakkasi äidin sairaalakuntoon, monet kerrat. Kävi kiinni lapsiinkin. Äiti joutui sairaalaan, lapset laitettiin väliaikaisesti lastenkotiin jossa he ovat asuneet koko tämän lukuvuoden, syksystä.. Nyt he saavat tavata äitiä viikonloppuisin. Miehellä on lähestymiskielto - joka tosin ei kovin pitele ketään poissa. Tilannetta tarkkaillaan. Mies asuu vielä paikkakunnalla.

Isä kuoli viinaan
Kolmannen kaverin isä kuoli jokunen aika sitten. Alkoholisti - ei voinut elää ilman viinaa ja viinahan vei sitten miehen. Lapsi käy hoidossa, viikottain jutttelemassa ammattiauttajien kanssa selvitäkseen. Onneksi Suomessa autetaan tällä tavalla lapsia!

Kaikki nämä lapset tulevat meille mielelleään. Yökyläänkin. Tarjoan heille ruokaa ja tavallista olemista kotona. Puuhailen ja kuuntelen radioita, laitan ruokaa ja neulon, luen lehtiä. He tekevät lasten juttuja, katsovat DVD:ltä filmejä, syövät poppareita.

Meillä on aika turvallista. Ei meilläkään asu miestä. 

Tänään on Minna Canthin päivä. Ainut nainen joka on saanut liputuspäivän Suomessa. Päivä on samalla tasa-arvon päivä.