Sukutapaaminen ja elämän ikuinen haikeus

Kukkia emännälle tuliaisiksi. Ihania, kiitos!

Viikonloppuna pääsivät kaikki lähisukulaiset meille yhteiseen illanviettoon. Pari kertaa vuodessa, kerran syksyllä ja toisen kerran keväällä, yritämme juhlistaa arkea yhteisen tapaamisen merkeissä. Tämä viikonloppu ole sellainen kerta, edellinen kerta taisi olla marraskuussa. Meitä oli 12 henkeä yhteisen pöydän ääressä täällä meidän keittiössä ja olohuoneessa. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin meistä 9 istui suuren pöydän ääressä ja kolme nuorinta toisen, vieressä olevan sohvapöydän ääressä yhdellä pienellä jakkaralla ja lasten korituoleissa istuen - emme näes mahdu edes jatketun keittiönpöydän ääreen kaikki. Eikä tuolejakaan ole noin montaa!

Olin ottanut perjantaina muutaman tunnin vapaata töistä - tai oikeastaan otin vähän vapaata siitä hyvästä kun en voinut kiireiden takia pitää hiihtolomaa vaikka se merkattiinkin pidetyksi jo helmikuun puolivälissä. Kolme ja puoli päivää on siis merkattu käytetyiksi lomapäiviksi vaikka olinkin töissä. Siksi ajattelin, että voin hyvällä omallatunnolla hoitaa asioitani perjantaina ja olin tämän esimiehelle kertonut jo hyvissä ajoin. Pidin puhekimen äänettömällä enkä siis huomannut ennen iltaa niitä pyyntöjä joita oli päivän mittaan tullut.

Menin siis kauppahalliin ostamaan ruoka-aineita. Olisin halunnut tehdä Coeur de filet Provençale- juhlaruokaa joka on hyvää ja juhlavaa. Siihen ei nyt sattuneista syistä ole varaa, ei mitenkään... Päädyin lihatiskiä tutkiessani ruokaan jota en ole tehnyt pitkiin aikoihin - lintusiin eli lihakääryleisiin. Niitä sai ennen valmiiksi tehtynä lihatiskistä. Nyt niille pitää itse etsiä resepti ja tehdä kääryleet itse! Aikaisemmin sai valita millä täytteellä kääryleitä haluaa ja ottaako naudanlihasta vai porsaasta tehtyjä... Päädyin perinteiseen lihakääryleeseen pekonitäytteellä koska syöjinä on myös lapsia jotka eivät pidä oliivista, tomaatista, aurinkokuivatuista tomaateista nyt puhumattakaan...

Kahvileivät lasten toiveiden mukaan - mokkapalat synttärikakkuna!

Sukulaisissa käyminen kuului normaalin elämänmuotoon aikoinaan, omassa lapsuudessa ja nuoruudessa. Viikonloppuisin käytiin sukuloimassa, syötiin sunnuntaisin yhdessä ainakin pari kertaa kuussa, ehkä useamminkin. Tämä tapa on muuttunut meillä, omassa suvussa niinkuin se taitaa olla hiipunut aika lailla Suomessa muutenkin. Ihmiset eivät asu enää samoilla paikkakunnilla, sisarukset ja isovanhemmat, serkut ja muut sukulaiset asuvat ympäri eri puolilla Suomea ja muualla maailmassa - yhteisiin tapaamisiin ei ole aikaa eikä pitkien matkojen takia mahdollisuuksia. Samaten nykyään asutaan pienissä asunnoissa - eikä kai enää ylipäätään ole tapana kokoontua yhteen; se tuntuu menneen ajan  jutulta. Ja sululaisten kanssa seurustelun ovat korvanneet kavereiden ja tuttujen kanssa seurustelu. Monet työporukatkin pitävät aika tiiviisti yhtä. Veljen påerhe pitää omien naapureiden kanssa yhtä päivittäin; tuntuu, että lähellä asuvat ovat samaa porukkaa; kokoontuvat yhteen iltaisin ja viikonloppuisin grillaamaan ja puuhailemaan ihan niinkuin joskus aikoinaan oli tapana suvun tai maalla naapuruston kesken. Kuulostaa leppoisalta ja mukavalta! Omassa pihapiirissä moista ei tapahdu - nyt kun talossa asuvat miehet alittoivat kaikki pihapiirin kymmeniä vuosia vanhat puut matalaksi, ei ole enää sitäkään vähää yhteistä mitä joskus oli. Toivon salaa näille tyypeille keuhkoputken ahtaumaa tai sääriluun murtumaa tai vaikka pahaa syylätartuntaa koko kehoon - jonkinlaista rangaistusta hienojen puiden kaatamisesta. Tyhmät jätkät eivät edes osanneet tehdä virheettömistä paksuista puista edes mitään rakennustarviketta vaan pitävät roskapuuna. Kyllä sellaisesta tyhmydestä pitäisi jotenkin joutua maksamaan - vaikka päinvstoin taitaa olla maailmassa.....

Takaisin asiaan josta aloitin. Sukuasiaan siis.

Minusta sukulaisten tapaaminen on kivaa! Olen aina viihtynyt sukulaisten ja perheen kanssa - ja vanha totuus lienee, että kun itse vanhenee, perhe ja suku tulevat tärkeämmiksi. Ei varmaan kaikille mutta - no näin meikäläiselle! Toinen syy voi olla se, että olen lasten kanssa yksin ja oma yksinäisyyden tunne on joskus megalomaanisen mustan pilven oloinen.

Sitten he saapuvat hälisten ja pölisten, valloittavat asunnon puhmisella, hälisevällä ja sanailevalla läsnäolollaan joka on tämän porukan äänekäs tapa ja luonnollinen olomuoto!
Silti he kaikki ovat yhdessäkin ollessaan omien perheidensä ja elämänsä sisällä - näkevät asiat oman nykytilanteensa kautta niinkuin elämässä mennä täytyy. He ovat vieraita sukulaisen luona - puhuvat sitä kieltä mitä kunkin perhe, työpaikka, koulu ja elinympäristö ovat elämään tuoneet ja näkevät elämän toisin kuin ennen nykyelämäntilannettaan.

Katson heitä ja huomaan heissä paljon samaa mitä heissä oli joskus - mutta he ovat kuitenkin toisia ja heillä kaikilla on kohta jo kiire takaisin omiin koteihinsa ja omiin ympyröihinsä.

Itse olen tietenkin muuttunut yhtä lailla. Ja  inä nyt olenkin muuttunut siitä joka olin  nuorena ja nättinä - ja vielä äidiksi tulleena ja ylpeänä äitinä ja vaimona. Nyt lapset kokevat noloutta äidistään, tuntuu, että olen nolostuttava kaikille muillekin. Huomaan häpeävänä itseäni aivan valtavasti - miksi minusta vain tällainen on tulltu? Miksi epäonnistuin elämässä näin totaalisesti? Miksi olen näin rumaksikin tullut? Näin kuivan tylsäksi jolla ei ole kellekään mitään sanottavaa - ja se mitä sanon, ei kiinnosta vähääkään...

En haluaisi olla minä - tällainen.

Toisten maailma on vieras ja erilainen. Itse olen se kärryiltä pudonnut onneton joka ei osannut nousta takaisin rattaille vaan jäi pientareelle ja pölyttyi, harmaantui ja tuli näkymättömäksi.

Vilkutin autojen perävaloille kun he yksi kerrallaan lähtivät takaisin koteihinsa. Outo haikeus ja aution tuntuinen suuri viileä tyhjyys pölähti sisään kun näin heidän menevän maailmoihinsa takaisin. Olen kuin tähti yötaivaalla omassa suuressa tummassa autiudessa jonne ei kukaan lähelle enää voi tulla....

Oliko tämä se viimeinen kerta? Mietin sitä viikonlopun aikana monta kertaa - jaksanko järjestää, jaksaako kukaan enää tulla? Onko minulla enää rahaa tällaiseen? Yhden juhlan laskujen maksamiseen menee kuukaudesta kahteen; aika paljon maksaa hyvän ruuan hankkiminen kuitenkin. Mielellään sen tietenkin silti tekee - lapsetkin saavat näin tutustua sukuunsa, juuriinsa. Pidän sitä tärkeänä - ja he pitävät siitä, kyselevät pitkään ennen juhlia milloin ne taas järjestetään.

Elämä on vaellusta omassa avaruudessa, muita tähtiä katsellen. Olen tähti joka ei omalta radaltaan varmasti osaa mihinkään mennä - kun omat lapset, satelliitit siitä viereltä pois pyrähtävät, on elämän järjestys etsittävä jostain - ja se asia pitää alkaa järjestellä pian! Olen lasteni palvelija kaikin puolin, he syy minulle kaikkeen siihen millä aikani täytän; kun heitä ei enää ole tässä huollettavana, on tyhjäksi jäävä aika jotenkin täytettävä. Olen ollut äiti ilman vieressä olevaa isää - ilman kumppania ja toveria, puhekumppania tai kinastelukaveria tai ystävää - ja elämä ilman huollettavia voi rikkoa oman mielen ja elämän pahasti. Nyt olen täyttänyt oman yksinäisyyteni tunteen paljolla työllä ja lasten huoltamisella. Hyvä vai huono asia; liekä sitä voi edes niin ajatella. Jos voi, niin huono asia se ehkä pääsääntöisesti on. Mutta kun palkatta ei voi olla - niin senpä takia mahdotonta sanoa oikeastaan siihen mitään.
Työ on kuitenkin ollut tapa täyttää oma elämä ja nyt kun työ on loppumassa ja lapsetkin jo osin poistumassa omaan elämäänsä - on tulevaisuus tyhjän ja onton näköinen. Ja voinko, pystynkö ja osaanko enää rahoittamaan elämän, jaksanko elää jos elämässä ei ole täytettä? Vai löydänkö uuden tehtävän johon voin laittaa energiaa - voinko olla hyödyksi ja jopa iloksi jollekin vielä?

Ensi viikolla alkaa viikko 14, viikolla 16 tapahtuvat irtisanomiset. Elän omituisen utuista elämää kun odotan sitä vääjäämätöntä ja pelottavaa. Enkä tiedä mitä tehdä.

Olen kärsimätön, pinna palaa helposti. Pelottaa, mitä teen kun työ loppuu? En ole kellekään asiasta puhunut, en halua huolestuttaa ja toivon, uskon, haluan että saan asian jotenkin järjestettyä. Sitten myöhemmin ehkä kerron lapsille tilanteesta.

Haluaisin, että voisin jutella jonkun kanssa mutta kuka se ihminen olisi joka näitä kuunnella jaksaisi? Hah!

Taidan vaipua itsesäälin syövereihin. Loetetaan se nyt! Huomenna on tiukka työpäivä ja unta pitää saada kaaliin! Vielä on töitä jonkin aikaan; yritän ottaa siitä kaiken irti! Ajattelin, päätin kirjoittaa kuusi työhakemusta viikolla joka huomenna alkaa. Ensimmäinen heti huomenna aamulla.