Leirikoulu opettaa - ja ilahduttaa!

Leirinuotio - ihan pakollinen

Ala-asteen viimeisellä luokalla on monisa kouluissa tapana käydä leirikoulussa.

Leirikoulu maksaa paljon rahaa - jopa 10 000 euroa luokalta joten rahaa kerätään ensimmäiseltä luokalta lähtien erilaisia tilaisuuksia ja myyntisessioita järjestellen. Rahan keräämisestä vastaavat lasten vanhemmat; eiväthän 7-12 vuotiaat lapset sitä voi ainakaan yksin tehdä. Kaikki vanhemmat eivät koskaan osallistu tapahtumien järjestelyihin tai ylipäätään kaikkeen siihen työhön mitä rahankeruu vaatii: pikkuleipien ovelta-ovelle myynti, diskojen järjestelyt, pikkujoulumyyjäiset, Halloween-naamiaiset tai vessapaperi-, pesuaine- tai savukalamyynti, kalentereiden tekeminen tai mikä muu kekseliäs rahankeruukeino nyt käyttöön otetaankaan. Kaikki lapset ynnä opettaja ja mielellään pari vanhempaa leirille kuitenkin lähtevät. Rahaa pitää siis kerätä paljon, mutta yleensä se on mukavaa puuhaa - lapsille järjestettävää toimintaa ja hupia johon he itsekin osallistuvat vaikkapa myymällä buffetissa herkkuja asiakkaille - siinä sitä oppii käsittelemään rahaa ja olemaan kohtelias asiakkaille!

Nyt kun oman lapsosen luokka on viimeisen ala-asteen luokkansa alkutaipaleella, oli aika lähteä kauan suunnitellulle ja pitkään odotetulle leirille kauas kotikulmien tutuista maisemista.

Matkaan lähdettiin bussilla jossa köröteltiin useampi tunti - matka alkoi mukavan leppoisasti jo heti aamuvarhaisella, jatkui upeasti hienolla ohjelmalla ja lasten innostuneella osallisttumisella ja päättyi haikeasti neljä päivää myöhemmin: reissu onnistui täydellisesti ja luokka on nyt entistä enemmän yhteenhitsautunut! Opettaja on tyytyväinen oppilaidensa panokseen ja siihen yhteishenkeen joka vain syveni leirikoulun puuhailujen ja erilaisten jännien ja haastavien tehtävien kimpussa puuhaillessa.

Yölläkin oli kaunista, kuu loisti ja veden pinta aivan tyyni

Oli upeaa nähdä lasten touhua, tutustua luokan oppilaisiin ja nähdä kuinka erilaisia yksilöitä reilun parinkymmenen oppilaan luokassa voikaan olla! Yksi valitti vähän kaikesta, toinen itkea tihuutteli kun kaveri olikin enemmän toisten kanssa ja jotakin romanssinpoikastakin oli idullaan ainakin muutaman tytön mielessä. Joku oli aivan ihmeissään suuresta saunasta ja puilla lämmitettävästä uunista, joku ei olisi halunnut nukkua kun oli niin mielettömän makeeta olla leirillä! Pojat olivat  innokkaina pallopelien ja nujakoinniin tiimellyksessä,  tytöt näkivät vaaleanpunaisia sydämiä leijailemassa ilmassa.... Ala- ja yläkoulun risteyskohdassa tyttöjen ja poikien kehityksen tahti on suurimmillaan. Pikkupojat ja nuoret naisen alut elävät aika lailla eri maailmoissa.

Pieniä haavereita sattui, tietenkin. Polvi auki yhdeltä, kyynerpää toiselta ja rikkimenneitä housunpolvia ja kadonneita sukkia ja pipoja raportoitiin tiuhaan.... Yksi kännykkä katosi mutta löytyi toisesta repusta, limsapulloja kaatuili vaatteille ja joku istui toisen voileipien päälle. Ampiaisia ja vaikka mitä ötiäisiä kävi pureksimassa ja kiusaamassa meitä kaikkia. Mutta mitä pienistä! Kukaan ei kuitenkaan pudonnut kallioilta, ei livennyt laiturilta tai taittanut nilkkansa märillä luontopoluilla  tai sateesta niljanteisillä rapuilla - puhumattakaan, että olisi polttanut itseään nuotiossa tai eksynyt metsään yösuunnistuksessa!

On upea kokemus olla mukana nuorten elämässä aktiivisesti muutaman vuorokaudeen ajan - kerran elämässä kokemus joka jää mieleen positiivisena energiaruiskeena syksyn alkaessa - ja yhtenä - toivottavasti - äitiä ja lasta yhdistävänä asiana pidemmälläkin tähtäimellä!

Vettä sataa kohisten

Metsä, oi ihana. Mennään sinne!

Ulos ei huvita lähteä, vettä tulee kuin saavista kaataen. Vein aamulla lakanapyykin ulos "kuivumaan" - saavat  lakanat nyt uuden huuhtelun! Haen ne pois jossain vaiheessa - nyt ei ole mitään järkeä niitä pois hakea koska ne eivät voi enää märemmiksi tulla...

Laitoin pari ämpäriä pihalle - kerään vettä kolmelle orkidealleni. Olen saanut ne kaikki uuteen kukkaan kastelemalla niitä vain sadevedellä. Talvella sulattelen lunta ja sulaan vuodenaikaan  kerään sadevettä suoraan kanistereihin. Kukat ovat itse saaneet olla luonnon suihkussa aina kun mahdollista. Eilen viimeksi.

Keinutaan koivujen ja haapojen katveessa

Tänä kesänä olen viettänyt paljon aikaa metsässä. Ihan vain kävellen ja katsellen, aistit auki olen kulkenut puiden siimeksessä ja nauttinut, NAUTTINUT! Mikä voi olla ihanampaa kuin olla ja katsella, tutkia kasveja ja eläimiä, maistella marjoja ja toivoa, että seuraavan puun takaa ehkä näkyy joku eläin... Jännintä mitä näin kesällä, oli muutaman tunnin vanha karhun kasa. metsätien varteen oli tarpeensa tehnyt. Hirviä näkee metsissä; olen niitä nähnyt neljä kesällä. Jäniksiä, korppeja, kurkia ja kanalintuja on nähty. Alkukesällä sai iltaisin nukahtaa joskus käen kukuntaan, joskus ruisrääkän rouskuttavaan ja kotoisaan ääntelyyn. Kun nukkuu aitassa, kuulee kesän äänet ihan vierestä - joskus liiankin. itikan ininä ei ole erityisen kiva unikaveri - mutta selvittiin niistäkin.

Nyt on syksy jo tuloillaan. Vettä tulee koko ajan lisää taivaalta vaikka Suomen järvet ovat jo yli äyräiden täynnä.

Tänään on Hartwall areenalla Lady Gagan konsertti jonne menee runsain määrin esiteinejä ja alakoululaisia. Tunnen sinne innoissaan meneviä pieniä tyttöjä ja ihmettelen pikku-tyttöjen innostusta ja fanitusta...

Täällä taas - jatketaan!

Syysasterit houkuttelevat perhosia

Reilut kaksi kuukautta jälkeen edellisen kirjoituksen ja yhtä kauan aikaa työttömänä - nyt yritän ryhdistäytyä ja aloittaa uudelleen....

Elämä on mennyt uuteen vaiheeseen totutellessa - helppoa se ei ole ollut mutta onhan ollut kesä ja kaikki kesään liittyvä josta on voinut nauttia - kun on itsensä ensin kääntänyt sellaiseen tilaan, että vaikka kaikki tuntuukin menevän vinoon ja pieleen enemmän tai vähemmän - voi pienistä asioista silti nauttia. Voi nauttia vaikka tolo on kuin piesatyllä, kaikkien halveksimalla luuserilla - silti voi pienistä asioista löytää iloa. Kesästä, lapsista ja lähisukulaisista, ystävistä.... Kodista, siitä että on voinut syödä joka päivä ja maksaa ne laskut jotka ovat pakollisia. Kaikki muu on yritetty karsia vaikka karsittavaa riittää vielä, paljon.

Oma äiti on auttanut paljon, ollut aivan valtava tuki ja turva tässä tilanteessa kun itsetunto on pudonnut maan rakoon, kun rahaa ei ole ollut edes ruokaan eikä laskuihin. Paljosta, paljosta saan häntä kiittää ja olla onnellinen, että hän on olemassa ja tukena. Kiitos äiti!

Aloitan kirjoittamisen, jatkan työnhakua ja puran taas ajatuksia elämästä tänne sivulle, päiväkirjaani salaiseen!

Elämän ja olemisen perusta ja ajatukset ovat muuttuneet. elämä näyttää toisenlaiselta kun mikään, ei yhtään mikään ole enää mielessä varmaa; kaikki voi kaatua ja rysähtää aivan hetkessä.

Samassa kodissa asumme vielä ja lapsia on kaksi täällä minun kanssani, minun huollettavana. Kolmas pitää tiivistä yhteyttä ja käy kotona kerran-pari viikossa. Eläimiä on vielä ne samat neljä kuin ennenkin ja sitten vielä se viides joka asuu meillä noin puolet elämästään. Se on se vanhimman lapsen super-villi tyttökissa joka tulee meille taas viikon päästä kun nuorimman lapsen leirikoulu on ohi.

Huomenna on vielä elokuinen maanantai, päivä ennen lapsen leirikoulun alkua. Lähden sinne vanhempana mukaan - nythän minulla on aikaa. En ole ura-äiti jolla on kiireitä... Maanantaina menen käymään työvoimatoimistosa, kirjastossa lukemassa päivän lehdet ja aion lähettää viisi työhakemusta eri paikkoihin - suomeksi, englanniksi ja jokaisen hakemuksen mahdollisimman selkeäksi ja kohdennetuksi kirjoittaen.

Viikonloppuna on siivottu kotia ja laitettu huoneita uuteen uskoon. Alkukesällä poisnukkuneiden omaisten perunkirjoitukset on tehty ja eilen tyhjensimme viimeisä tavaroita asunnosta. Minullekin tuli tavaraa verhoista ja lakanoista huonekaluihin - niitä olemme asetelleet lasten kanssa uusille paikoille.

Kuolema, poislähtö, luopuminen  ja loppuminen - asioiden, elämän alun ja lopun näkeminen monessa eri paikassa on saanut ajatukset erilaiseen malliin kuin missä ne ovat olleet. Ainakin jossain määrin. Sen pohdinta mikä on tärkeää ja mikä ei ole aina kovin järkevää kun tässä elämän karusellissa ei kuitenkaan kamalasti voi itse vaikuttaa siihen kuinka elää- Itsellni on raha ja sen ikuinen puute ja toisaalta se, että ilman rahaa ei voi nykyisin päivääkään elää. Ei mitenkään. En itse saa palkkaa, en saa mistään mitään rahaa kun en ole oikeutettu mihinkään korvauksiin - ja kuitenkin pitää kustnataa oman elämisen ja asumisen lisäksi se tärkein: omien lasten huoltaminen aikuisiksi ja vielä hiukan sen jälkeenkin.

Mitä tehdä jollei saa työtä?

Kirjastossakin saa keinutella

En tiedä. En oikeasti tiedä ja se on asia jonka yli en meinaa millään päästä. Haen töitä vaikka minkälaisista paikoista. En joka päivä mutta useamman kerran viikossa joka tapauksessa. Kirjoitan hakemuksia, soittelen, meilailen. Olen liian vanha useimpiin töihin, melkein kaikkiin työpaikkoihin, töihin joita osaisin tehdä ja joissa olen hyvä. Sellaisiin töihin joihin haluaisin. Niihin töihin otetaan vain nuorempia ja firman imagoon paremmmin sopivia....

Itse sopisin varmasti parhaiten kiikkustuoliin, työantajien mielestä... Vaikka keinutuolista pidänkin, en sellaiseen vielä ole valmis jämähtämään. En vielä - ja mietin, elänkö ylipäätään enää kauaan, ainakaan niin pitkää aikaa että keinutuoliin pääsisin vauhtia potkimaan, menneitä muistelemaan...

Kerran vielä

Kuten Colombo aikoinaan, palaan vielä kerran paikalle jo lähdettyäni - just one more thing!

Sanon sen kuvin, samalla hyvää ja nautinnollista kesää toivotellen! 

Oli ihana kesäinen sää, linnut lauloivat ja luonto tuoksui kutsuvasti.

Pakkasin itseni, kameran ja käsilaukun pyörän selkään ja lähdin nauttimaan kesästä

Lupiinit, nuo teidenvarsien valloittajat, olivat parhaassa kukassaan pihoilla, peltojen
pientareilla ja teiden varsilla

Sinisinä, valkoisina, vihreinä hohti kasvusto

Aah! Terassille kylmän oluen ja päivän lehden kanssa. Aurinko lämmittää, pääskyset kirkuvat
eikä mikään ärsytä - uutiset nyt ovat mitä ovat!

Tulin itse kotiin hyvissä ajoin ilallla mutta kolli saapui vasta aamuyöllä.
Missä sekin aina luuhaa...

Juna älä jätä

Mihin juna menee? Hyppäänkö kyytiin, pääsenkö mukaan?

Kun yksi juna jättää, toiseen ehtii.
Aina tulee uusia junia. Vai tuleeko? Olen tänään saavuttanut yhden pysäkin elämässäni. Jäin junasta asemalle enkä tiedä mitä nyt pitäisi tehdä. Minua ei enää haluttu matkustajaksi siihen junaan - ja olin kai itsekin vähän siihen kyllästynyt, jos rehellisiä ollaan. Nyt olen tullut risteykseen, pudonnut yhdestä junasta ja seison tumput suorina ja mietin mihin suuntaan on mentävä. Mihin junaan voisi kyytiin pyrkiä ja mihin menevä juna kyytiin ottaisi. Vai jäänkö tähän, lähdenkö kävelemällä etsimään jotain viisautta elämäelle?

En tiedä, en todella tiedä.

Tämä on se päivä jota olen pelonsekaisesti odotellut. Ehän tämä päivä poikkea muista päivistä muutoin kuin minun omassa päässäni - samanlaiselta se näyttää kuin eilinen tai joku viime viikon päivä. Tai viime vuoden tai kymmenen vuotta sitten ollut päivä. Mutta ei kuitenkaan, minulle ja aika monelle muulle joka on samassa tilanteessa kuin minä - työttömyys alkaa tänään. Palkka ei enää juokse, päiviksi ei ole töitä.

Eilen Nokia ilmoitti hillittömästä määstä uusia irtisanottavia ihmisiä. 10.000 ihmistä saa lähteä. Suomenkin työmarkkinoilla on nyt tuhansia ja taas tuhansia hyvän koulutuksen saaneita ihmisiä vailla työtä. Minä olen vain yksi siinä joukossa - kaikki me haluamme tehdä vielä töitä. Tai ei ihan kaikki; jotkut eivät edes hae tai etsi työtä. Suurin osa kuitenkin.

Mistä saa työtä tässä tilanteessa kun koko Euroopan tilanne vaikuttaa uutisisa lukiessa aika masentavalta. Espanja on kaatumaisillaan, kohta myös Italia. Tai pankithan siellä kaatuvat mutta nyt kun raha on määräävin tekijä kaikessa, puhutaan maan kaatumisesta vaikka pankit yskivät - silti pankinjohtajat voivat ihan kivasti ja rahaa tuntuu olevan tuhlattavaksi asti. Kuka katsoisi mihuin kaikki ne pankkeihin pumpatut miljardir ihan oikeasti joutuvat? Siitä ei kukaan uutisoi mitään. Velkojen maksuun... Ahaa - mutta minkä velkojen, kenelle?

Kreikka on tosi huonossa jamassa ja siellä pidetään viikonloppuna vaalit - mitä sitten? Syyria on sisällissodassa, Egyptissä on jotain häsellystä taas.

Nokialla menee surkeasti; firman kaatumisesta puhutaan joka paikassa. Nokia kaatuu, Kreikka kaatuu... Työttömiä tulee lisää. Kuka kaiken hoitaa kuntoon? Meitä työtä vailla olijoita on paljon - saammeko auttaa?

----
Uutisissa kerrotaan maailman katastrofeista, isommista ja pienemmistä. Itse en jaksa nyt uutisia paljoa seurata - yritän saada oman perheeni tilanteen parempaan jamaan. Aloitan yhden työhakemuksen kirjoittamisen - ja sanon hyvästit tälle pöiväkirjablogille. Heippa - oli kiva kirjoitella tänne.

Kaksi vuotta ja kaksi viikkoa on mennyt näillä tantereilla. 332 tekstiä on kirjoitettu. Yksi on vielä julkaisematta, hautajaisista. Se oli liian kova asia kirjoitettavksi. On vieläkin.

Ehkä palaan joskus - ehkä en.

So long!

Posti - epäluotettava kumppani

Käsienpesupaikka, mallia hätätapaus

Harvoin menee viikkoa, että omasta postilaatikosta EI löytyisi jollekin muulle osoitettua postia. Kirjettä, mainoksia, lehtiä. Eilen minulle tuli hallituksen puheenjohtajalle osoitettu kirje. Viime viikolla sain suorapostituksen kahtena kappaleena, paksun tuotekatalogin joista toinen oli osoitettu minulle ja toinen jollekin muulle, ihan vieraalle ihmiselle.

Samalla lailla omaa postia menee tietenkin muiden laatikoihin. Tiedän joistian kadonneista kirjeistä kun niistä on kyselty minulta. Suurin osa kadonneesta postista jää kadonneeksi; niitä ei osaa kaivata. Joskus tulee lasku jossa on muistutusmaksu - alkuperäinen ei ole koskaan tullut perille.

Olen asiasta aina silloin tällöin sanonut jollekin henkilölle postissa käydessä - sieltä on sitten kärkkäästi kerrottu, että kaikille sattuu virheitä.

Nyt on postille attunut virhe joka ottaa aivan erityisen paljon päähän. Posti on hukannut paketin jossa oli kännykkä, upouusi Nokia Asha 303, punainen kännykkä joka minun  oli tarkoitus ottaa käyttöön huomenna kun työkännykkä jää pois käytöstäni. Joku (postin) pitkäkyntinen ehti edelle - joku sai hienon puhelimen itselleen.

Suututtaa niin pirusti.
Pikku juttu, sanoo joku. "Eihän se ole kuin yksi kännykkä. Osta uusi". Ei se ole pikku-juttu minulle. En voi ostaa, ei ole rahaa toiseen - tuonkin ostin osamaksulla.

Näin juttu meni:
Ostin viikko sitten itselleni upo-uuden puhelimen. Edullisen puhelimen jonka hinta nyt kuitenkin oli 99 euroa. (Kympin enemmän sain muuten siitä maksaa verrattuna Elisan nettisivulla olevaan hintaan - sekin hiukan kyrsi - mutta näinhän asiat usein menevät. Joka ei huomaa, saa maksaa.)

Ostin siis itselleni uuden hienon kännykän. Olin siitä niin iloinen ja ylpeä, että otin kännykän mukaan kun menin sukuloimaan viikoloppuna; halusin näyttää uuden puhelimeni muille! Sitä katselimmekin ja ihailimme; eihän se mikään iPhone ole, mutta uusi ja silti hieno.

Kotiin takaisin lähtiessäni lapsen kanssa tuli meille taas tavanomainen hässäkkä ja kohellus - ja kännykkä unohtui uudessa laatikossaan äidin eteisen lipaston päälle. Ei se mitään, sanoin äidille puhelimessa  - otan sen käyttöön vasta lauantaina 16.6. Äiti sanoi lähettävänsä puhelimen postitse minulle, niin en jää puhelinmottiin.

Äiti laittoi puhelimen postiin maanantaina puolenpäviän tietämissä. Pakkasi puhelimen omassa pikkulaatikossa paikallisessa postissa postivirkailijan ohjeiden mukaan sopivankokoiseen kuplapussiin, kirjoitti minun nimei kuoren päälle, samoin oman nimensä lähettäjänä. Sulki kuoren jonka postin naisihminen teippsi vielä toiseen kertaan, että se varmasti pysyy kiinni. Äiti maksoi postituksen ykköspostin mukaan ja postivirkailija lupasi kuoren olevan perillä jo seuraavana päivänä eli tiistaina.

Kun puhelinta ei vielä tänään torstaina ollut tullut minulle, menin postiin kyselemään sen perään. Täkäläinen virkailija kyseli tarkaan kuinka kuori oli lähetetty, minkälainen kirje oli kyseessä jne - jutteli minun kanssani ja vielä puhelimessa äidin kanssa. Etsi pakettia postien joukosta - ei löytynyt. "Se on kadonnut," totesi hän. "Mitäs nyt sitten tehdään?" kyselin.

Minua kehotettiin tekemään katoamisilmoitus. "Vaikka ensi viikolla, silloin ehtii hyvin", sanoi. Miten niin ehtii? Tarvitsen puhelimen huomenna!!! Ehtii mihin?

Kukat ulkohuussin oven pielessä

Mutta... Mitä katoamisilmoituksen tekeminen auttaa? "No, jos kuori löytyy, se toimitetaan minulle...." Siis sitä ei ilmeisesti muutoin toimiteta, vai? Hämärä homma. Outoja puheita!
Posti ei kuulemma vastaa hävikistä koska lähetystä ei oltu vakuutettu. Se, että virkailija neuvoi lähettämään puhelimen juuri niinkuin äiti tekin, ei auta mitään.

Toinen postivirkailija toisaalla sanoi, että hän ei itse lähettäisi postin kuljettamana mitään muuta kuin postikortteja ja ohuita asiakirjeitä. Miksi? "Sieltä häviää ja varastetaan päivittäin valtavat määrät postia".

Kiitos posti. Olen tosi pettynyt, super-ärsyyntynyt. Tavara häviää, virkailija vain toteaa, että näyttää se nyt hävinneen. Sorry.

Se ärsyttää eniten, että mitään vastuuta ei oteta. Syy on meissä jotka postin palvelua käytämme. Posti itse on syytön.

Syyllinen olen tietenkin minä itse kun unohdin puhelimen äidin luo. Jos en olisi unohtanut, olisi minulla yhä puhelin.... Itseään sitä toki aina saa syyttää, ensimmäiseksi. Ilman omia toimia moni asia ei menisi pieleen. Tosi kuin vesi.
-----
Toinen kummallisuus tältä päivältä:
Ajoin tänään iltakymmenen aikaan kotia kohti työpaikalta. Ajelin mietteissäni noin 80 kilometrin vauhtia tietä pitkin kun huomasin pienen sivutien kohdalla kaksi sinipukuista miestä ja sinivalkoisen pakettiauton. Kaksi haallaripukuista poliisia siinä seisoskeli joku laite kädessä, maijansa vieressä. . Käännyin katsomaan heitä - ja toinen poliisi katsoi minua silmiin ja HERISTI MINULLE SORMEA! Miksi? Ajoinko liian lujaa - vai oliko tuo poliisihuumoria? Loppumatkan ajoin kuuttakymppiä - ettei vaan tulisi sakkoja!

Laite oli ilmeisesti tutka - en tiedä, saiko minusta mitattua ylinopeutta. Olin tiellä yksin, muuta liikennettä ei ollut näkyvissä.

Polisiit eivät ole huumoristaan kuuluisaa joukkoa, tosiaankaan.... Lähettääköhän poliisi minulle nyt postia, sakkolapun muodossa? Jospa sekin katoaa postin mustaan aukkoon.

Hyvästi toimisto

Tavallisen tylsä työpiste - voiko sitä ikävöidä?

Aika on tullut sanoa hyvästit työpisteelle ja sille työmatkalle joka on tullut tehtyä satoja ja taas satoja kertoja - kaikki ne tuhannet ajetut kilometrit työmaalle ja takisin kotiin on pian ajettu valmiiksi. Ainakin tämän työpaikan välillä. Hmm - kuinka monta autoa olenkaan ajanut kaikkina näinä vuosina - heeetkinen.... viidellä autolla olen tainnut ajaa. Yksi oli rämempi kuin muut, yksi varastettiin ja poltettiin poroksi. Se vaalenavihreä oli mieluinen mutta jyrsijät kalusivat johdoista muovit ja auto hyytyi tielle - oli sekin juttu.... Verstaalla kaverit eivät meinanneet pystyä naurultaan kertomaan kuinka hauskalta näytti kun autoa purettiin ja tosissaan ihan joka piha oli kuorittu paljaaksi... Ottivat kuulemma kamerakännykällä kuvia ja laittoivat seinälle. Joopa joo. Sen muistan, että se remontti tuli käsittämättömän kalliiksi. Ja sitten myin sen auton ja ostin pitkän harkinnan jälkeen sen tummansinisen japsin...

Hyvästi taukotilan penkit ja pöydät

Tietokoneelle sanon jäähyväiset vasta aivan viime metreillä perjantaina iltapäivällä. Sanoin puhelimelle. Niitä kaipaan varmaan eniten, näin alkuvaiheessa. Työvoimatoimistossa on koneet työnhakuun ja kirjastossa voi käyttää vapaasti myös koneita. Ja kyllähän minä varmaan saan jossain vaiheessa ostetttua itselleni koneen.

Mikä ihana, huumaava tuoksu

Kävin tänään tapaamassa vielä työkaveria. Omituista - puheenaiheet alkavat olla loppuun kaluttuja! Aika outoa moista huomata - me jotka kälätimme suu vaahdossa asioita aikaisemmin!

Kävelin ulkona, nuuhkin kukkivia sireenejä joilla on paras kukinta-aika meneillään. Suuria, aivan valtavan suuria tuoksuvia terttuja roikkuu raskaina teiden ja puistonkäytävien varrella.

Ihana vuodenaika on tämä - kesäkuussa ennen juhannusta kaikki on vielä tuoksuvaa, rehevää, kaunista ja kiihottavaa!

Olin seminaarissa aamupäivän. Kirjoitin kaksi työpaikkahakemusta iltapäivällä - toinen on vuoden vuorotteluvapaan sijaisuus, toinen puolentoista vuoden pesti. Voi olla, että molempiin haetaan "salaisesti" nuorta ihmistä; sitähän ei voi suoraan sanoa ilmoituksessa. Tein toisen suurella huolella, toinen kaipaa vielä pientä viilausta huomenna. Viimeksimainittu on siitä erikoinen, että hakemus pyydetään lähettämään kirjekuoressa. Tuollaisia en ole enää vuosiin nähnytkään - sähköisestihän kaikki hakemukset nykyään tehdään - jopa valtiolle, kuntiin ja seurakuntiin! Nyt tämä siis pitäisi saada printattua vielä ja lähetettyä postitse - katsotaan, onnistuuko. Pitää ostaa kirjekuorikin, hankkia postimerkit Jos vielä kävisin huomenna töissä ja laittaisin postiin sen sitten heti illalla. Kannattaako tuollaiseen hommaan hakeakaan - hakemuksessa annettiin mielikuva edistyksellisestä toiminnasta, verkon käytöstä ja sosiaalisesta mediasta - mutta hakemus halutaan paperilla kirjekuoressa. Outoa tosiaan.

Minulla on vielä muutama paikanhakuilmoitus muovitaskussa odottamassa että saan niihin hakemukset tehtyä; niihin kaikkiin on dead line ensi viikolla; on siis aikaa hakea. Yritän tehdä hakemuksia kuitenkin vielä ahkerasti ennen perjantaista koneen luovuttamista. Jotenkin olen vaan niin tahmea kaikessa tällaisessa nyt. Kaikki toimii kuin hidastetusti, todella tahmeasti. Meikäläinen on hyytynyt.


Puistossa



Tyhjät tuolit,
Autiot seinät

Lapsi on leirillä - kännykän akku on aivan lopussa vaikka se oli ihan täysi kun hän lähti toissapäivän aamuna eikä puhelinta ole saanut käyttää kuin hetken iltaisin. Kännykkä on selvästi kuitenkin ollut päällä ja akku on kulunut huonon, heikon kentän alueella loppuun ihan itsekseen. Harmi. Minulta jää puhelin pois ennenkuin lapsi tulee kotiin ja nyt häneltä loppuu akku omastaan - vastaan pitäisi mennä lauantai-aamuna mutta aika tarkentuu vasta aamusella seitsemän jälkeen lauantaina. Eikä kukaan saa minua kiinni...

No. Ei se mitään. Teen aamulla kahvia termokseen, otan lukemista mukaan ja menen odottelemaan kesäiseen aamuun. Silloin olen vapaa työvelvoitteista ja kokeilen miltä uusi vapaus maistuu! Linnut ainakin laulavat!