 |
| Uuniin menossa - miksi leipä ei saisi olla hauska? Saa se, ruisleipäkin!! |
Ruisleipä - tuo herkku ja ravinto vailla vertaa! Sillä aloitamme aamun ja
ruisleipäsiivu tai kaksi päättää päivän, kupponen maitoa tai teetä kyytipojaksi
ja vatsa on täynnä. Hyviä kuituja. Mineraaleja! Suomalaisuuden ytimessä on tämä
ravitoaine jota on leivottu tuvissa, pirteissä ja kodeissa läpi maan, jo ties
kuinka monien sukupolvien ajan.
Oma mummikin leipoi ruisleipää. Puisessa pienehkössä saavin mallisessa
tiinussa teki taikinan joka kupli ja kihisi pari päivää astiassaan ennenkuin
taikina oli valmis leivottavaksi ja kunnes leivät pöyriteltiin kariton
muotoisiksi tötteräiksi ja laitettiin suureen leivinuuniin.
Leivät tulivat uunista makean happamalle tuoksuen, koko tuvan tuoksulla
täyttäen. Mummi kopsautti leipää pohjasta – kypsänä se kumahtaa ontosti ja
laitetaan leivinliinan alle jäähtymään.
Mihin lie mummin ruisleipätiinu hävinnyt hänen poismenonsa jälkeen, kuka on
heittänytkään sen pois ja samalla laittanut juuren haaskioon? Poltettu on
varmaan vanha tiinu jo iät ja ajat sitten.
Pois se on nyt - olisipa ollut hienoa tehdä ruisleipää samaan juureen kuin
mummi aikoinaan!
Ruisleipää syömmä kotona päivittäinn, nykyäänkin. Aikaisemmin leipä oli
siivuina suuresta pyöreästä limpusta leikattua, nykyään ruisleipä myydään
ruispaloin kaupassa – ja niin ne toki ovatkin helppo ottaa kotona pussista,
voidella ja syödä. Ei tarvitse leikata veitsellä! Täytyykin myöntää, että
pahimmat itselleni sattuneet haavat ovat tulleet hiukan kuivettunutta
ruisleipää leikatessa – kerran jopa nniin pahasti, että sormenpää oli irrota ja
se joudittiin tikkaamaan eikä tunto ole koskaan tullut täysin siihen talkaisin.
Loppukesällä näin paikallislehdessä pienen ilmoituksen jossa kerrottiin,
että
vanhaan maataloon voisi tulla
leipomaan ruisleipää pienille kursseille – mukaan saisi illan päätteeksi yhden
leivän ja palan yli satavuotista taikinajuurta. Siinä minulle oikein hyvä
juttu! Sinne siis – illan jälkeen voin sitten tehdä edullisesti omaa
ruisleipää! Yksi leipä maksaa parista eurosta yli neljään euroon –
leipäpalapussit samoin. Tällä tavalla saa työtön yksinhuoltaja-äiskä pidettyä
lapsensa ja itsensä leivässä pidempään! Jess!
Ilmoittauduin innokkaaksi ruisleivänteon oppilaaksi ja nyt on kurssilla
käyty!
 |
| Tuvan ikkunoista näkee kauas pelloille |
Taikina oli kuplinut astiassaan jo pari vuorikautta kun me muutama naisihminen
saavuimme suureen tupaan ihmettelemään menneen maailman tunnelmaa, niin lähellä
kiireistä ja stressintäyttämää tämänpäivän maailmaa. Tuvan vanha kalustus ja
esineet vuosikymmenten, vuosisatojen takaa, menneiden sukupolvien arjesta
kulumisineen ja erilaisine väreineen tuntuivat rauhoittavalta. Itsekin paljon
aikaa vanhassa maalaistuvassa vielä nykyäänkin viettävänä katselin tekstiilejä,
ikkunanpielia ja esineistöä kiinnostuneena. Suomessa on ollut selkeästi
erilainen tyyli sisustuksessa asuinpaikasata riippuen, se näkyi jälleen
selvänä!
Avonainen takka jossa on tehty ruokaa suuressa padassa riiputtamalla on
tuttua
lännessä kun taas idässä takkoja
ei ollut mutta suuret tuvan hellat ovat lämmittäneet koko tuvan ja takana
olleet kamaritkin, ruuat on tehty uunissä hauduttamalla ja hellalla.
 |
Kaappikello osoittaa mennyttä aikaa
- sen koneisto oli pysähtynyt |
Pitkät, kudotut raidalliset tuvan matot tuntuvat sen sijaan olevan
kotoisia ja rakkaita joka puolen Suomea.
Teimme taikinan valmiiksi lisäämässä jauhoja niin, että taikina muuttui
kimmoisaksi – oikeaksi leipätaikinaksi joka tarttui sitkeäksi kiinni käsiin.
Nyt taikina sai nousta vielä puolisen tuntia ja naiset saivat kahvihetken tuvan
pitkän pöydän ääressä. Saimme kahvileiväksi emännän aikaisemmin paistamaa
ruisleipää ja kirnuvoita – voi että oli hyvää!
Sitten leivoimme leivät. Kaikkki tekivät lättänät reikäleivät – muotoillen leivät
oman mallin ja mielikuvituksen mukaan – kuka on sanonut, että leivän pitää olla
aina samanlainen – reikä keskellä ja pari pientä reikääpinnassa? Ehei, ei niin
tarvitse olla – jollei juuri sellaista halua! Reiän voi laittaa sivuun, sen voi
muotoilla vaikka piparkakkumuotilla kukaksi, sydämeksi tai vaikka hirveksi!
Leivästä voi tedä vaikka isännän naaman mallisen, peikon tai miksei kissan??!!
Parin tunnin leipomiskeikka päättyi kuumien leipien pakkaamiseen leivinliinaan,
kiitoksiin emännälle ja sitten kotiin lämmin leinä kainalossa!
Lapsi odotteli kotona kärsimättömänä. Hän oli tehnyt läksyt ja katseli kotiin tullessani
jotakin filmiä tietokoneelta.
Otin leivän esiin – nyt sai lapsi iltapalaksi äidin tekemää lämmintä
ruisleipää! Lapsi halusi reiän – eli reästä irrotetun palasen, pienen sydämen
muotoisen pikku-leipäsen.
Toki, saat sen kulta – se on vielä ihan lämmmin!
 |
| Kaneliomenoita tuvan pöydällä |
Laitoin lasin maitoa pöytää, voirasian jääkaapista ja veitsen laatikosta.
Pitäähän pienikin leipä halkaista. Veitsi vasten tuoretta ruis-sämpylää – AIH!
Veitsi luiskahti ja leikkasi kunnon viillon vasempaan peukaloon.... Lapsi
juoksi hakemaan laastaria ja desinfiointiainetta kylpyhuoneen kaapista. Nyt on
äidillä sitten iso laastarituppo leivänleipomismuistonaan!
Mutta leipä – se on todella hyvää. Miksei olisi, juuri on yli satavuotista
ja leipä paistettu hyvässä leivinuunissa!
Hauska yhteensattuma oli myös illan kymmenen uutisten loppukevennys:
Kahden Michelin-tähden omaavan Etelä- Ranskalaisen
ravintolan omistaja, chef de cuisine, on nyt Suomessa käymässä ja hänelle
lahjoitettiin 120 vuotta vanhaa suomalaista ruisleipäjuurta! Hupaisa sattuma, tosiaan!