Mitä teet, mihin saat aikasi kulumaan - kun olet työtön?

 

Käyn kävvelyllä, katselen puita, pihoja ja hengitän raikasta ilmaa

Tapasin ex-anoppini toissa viikonloppuna. Hän ihmetteli, mitä teen päivisin kun en mene töihin. Olenhan ollut viimeiset - niin - 25 vuotta (huh!!!) täysipäiväisesti töissä ja moni työpäivä päättyi vasta myöhään illalla; tein usein pitkää päivää ja työmatkojakin oli, tosin ei joka viikkoa eikä ihan joka kuukausikaan. Joka tapauksessa – olin ollut töissä kauan ja tehnyt pitkiä työpäivä heti opiskeluajoista lähtien. Kuinka sellainen ihminen voi pärjätä kun työtä ei enää ole?

Omenamehun tekoa mehumaijassa

Siis kuinka jakselen työttömänä - vaikutanhan vielä ihan samanlaiselta kuin ennenkin? Moni on ihmetellyt sitä, että olen aivan kuin ennenkin enkä vaikuta masentuneelta, nuutuneelta ja jaksan nousta aamulla sängystä. Katsovat tarkkaan merkkejä henkisestä romahduksesta, masennuksesta.

Ex-anoppi, samoin kuin moni muukin henkilö joita olen tavannut ja jotka ovat kuulleet minu olevan työtön YT:den jälkeen, ovat miettineet miten saan päiväni kulumaan. Moni kuvittelee varmaan, että töistä pois jäänti saa ihmisen putoamaan tyhjiöön, osaamatta tehdä yhtään mitään muuta. 

Sokeria omenalohkoille

Asia ei kuitenkaan ole ihan noin yksinkertainen. Minulla on koti ja kolme lasta, monta eläintä kotona. Aikaisempina aikoina ja monessa maassa yhä vieläkin, kaltaiseni äiti hoitaa päivät kotia – kyllä siihen saa aikaa kulumaan, jos se kodin- ja lastenhoito tuntuu itsestä mielekkäältä. Mikä sen mukavampaa lapsille! Kun siivoaa, pyykkää, silittää ja mankkeloi, tekee ruokaa ja leipoo ja – näin syksyllä – keittelee mehuja ja hilloja, päivät täyttyvät helposti ja ilta koittaa nopsaan. Ongelma tulee vastaan viimeistään, kun laskujen maksun aika koittaa - kotityöstä ei saa palkkaa ja kun on ainut vanhempi perheessä, ei rahaa tule mistään. Minullahan ei ole kumppania, ei ole miestä jakamassa elämää rinta rinnan kerallani - en ole kumppani kellekään.  Olen yksinhuoltaja ja lapset ovat YH-lapsia. En voi olla kotona ihan noin vain. En haluakaan tulla tukien varassa eläjäksi! Stressi on siksi valtava; mistä saan palkkaa, työtä jolla maksaa laskut? Olen hakenut töitä kaupoista ja vaikka mistä; tuntuu, että olen muuttunut täysin läpinäkyväksi, näkymättämäksi. En kelpaa mihinkään!

 Uutta omenamehua nautittavaksi

Olen hoitanut kotia näinä kesän jälkeisinä kuukaisina paljon. Se on nyt ollut erityisen tärkeää, kun meille kotiin on tullut paljon poisnukkuneen omaisen tavaroita – koti on tuntunut lähinnä kirpputorilta joka on nurkkia myöten täynnä – mitä tehdä sohvalla, tuoleilla, jakkaroilla ja TV-tuolilla jotka eivät millään meinaa mahtua kotiin, vaikka kuinka toivoisi? Mitä tehdä tavaroille joita ei tarvitse mutta tuntee olevansa epäkiitollinen jollei ole kaikesta kiitollinen? Kiitollinen olen kyllä – ikävä poisnukkunutta on välillä kova ja haluaisin tietenkin kunnioittaa häntä ja muistan jatkuvasti, kuinka hän itse piti näistä tavaroista ja ne olivat hänelle rakkaita.... 

Takaisin aiheeseen – mitä teen päivät pitkät? Pääasiassa haen tietenkin töitä. Tavoitteeni on ollut hakea yhtä työtä joka päivä – mutta siihen en ole kyennyt. Olen kyllä soitellut työnantajilla ja konsulteille sen lisäksi että haen töitä. Työnhaku on hämmästyttävän raskasta. Yhteen hakemuksen tekemiseen menee aikaa – ja nyt jo alkaa painaa se seikka, että hakemukset tuntuvat uppoavan johonkin mustaan aukkoon – erittäin harvoin hakemuskesta kuulee mitään sen jälkeen kun sen on lähettänyt. Olen yrittänyt tehdä hyviä hakemuksia ja CV:tä, hioa omat sivuni kunnolliseksi – mutta mitään ei silti kuulu. Olen lähetttänyt myös hakemukseni ja ansioluetteloni, sekä suomen- että englanninkieliset, ammattilaisten arvosteltavaksi. Olen saanut vastaukseksi, että dokumenttini ovat erittäin selkeitä ja hyviä – yksikin henkilö kaytti sanaa ”täydellinen”. Silti en kelpaa kellekään! 

Välillä katselen vain ikkunasta ulos!

Yritän myös opiskella. Käyn kahdella kielikurssilla ja pian menen kuvankäsittelykurssille. Saan onneksi kurssit puoleen hintaan, koska olen työtön. Käyn myös oman ammattiliiton kaikissa mahdollisissa koulutuksissa ja kurseilla.  

Hakemusten tekoon ja kursseihin menee iso osa päivää. Muutoin hoidan kotia ja yritän myös pitää huolta itsestäni, lasten lisäksi. Se ei olekaan sitten ihan helppoa – ei huvita oikein liikkua ja tehdä jumppaliikkeitä, ei ole oikein mahdollisuutta syödä vihanneksia ja muuta terveellistä. Kaikki on kamalan kallista ja jos en pian saa töitä, näen ison katastrofin uhkaavan. Välillä on kovasti vaikea uskoa, että kyllä tämä tästä... Mutta yritän kyllä, ihan joka päivä! 

Se, että työn myötä häipyivät kaikki aikuiset sosiaaliset suhteet tuntuu vaikealta. Olen sen takia ilmoittautunut erilaisiin yhdistyksiin ja parissa olen käynytkin. Olen niissä uusi ja vie aikaa, ennenkuin olen tuttu hmuiden kanssa.... Olen outo lintu, huomaan. Yhdessä yhdistyksessä sanottiin, että olen rohkea kun uskalsin tulla mukaan vaikka en tunne ketään ja olen ihan yksin. 

Syksyn merkkejä - haavan lehtiä
metsän reunalla

Näin ne päivät menevät, siis.

Tietenkin seuraan aikaani. Luen lehdet kirjastossa tai TE-toimistossa. Siis luen paljon lehtiä ja kuuntelen radiota, seuraan keskusteluja. Kohta on USA:n presidentti-vaalien ensimmäinen väittely Obaman ja Romneyn välillä. Odotan sitä innoissani!

Joka päivästä olen onnellinen. Kun se on mennyt ihan ok - vielä olemme tässä kodissa ja vielä on lämmintä ja valoa, Ja söimmekin, ihan tavallista ruokaa. Kanaa ja riisiä tänään lapsille. Itse söin ruispuolukkapuuroa.

Mummin luona

Äidin pihlaja - linnut kävivät jo viemässä kaikki suuret marjatertut! Parempiin
nokkiin menivät!

Viikonloppuna kävin vanhimman lapsen kanssa mummilassa. Lapsen mummila on oma lapsuudenkotini ja läksimme mummilaan perjantaina heti lapsen töiden loputtua. Mukaan pakkasimme kissan ja kaikkea mahdollista tavaraa joita olen kerännyt sinne vietäväksi ja aitassa säilytettäväksi.

Ajelimme perjantaina pitkin rauhaisia teitä - kolmen ja puolen tunnin matka meni pääosin pimeässä ajamiseksi; olipa outoa taas ajella mustassa pimeydessä - tuntui, kuin tienreunatkin olisivat sulautuneet mustaan yöhön!

Vietimme kivan viikonlopun puuhaillen kaikkea sitä mitä kotosalla yhdessä tehdään ruuanlaitosta pieneen kotipuuhasteluun. Lauantai meni pihalla ja puutarhassa. Omenoita on aivan valtavan paljon! Puutarhan nurmi on niitä niin täynnä, että kävely puiden alla on vaikeaa! Keräsin omenoita maasta vateihin ja pusseihin - tarkoitus on tehdä hiukan omenasosetta, mehua, piirakkaa ja muuta herkkua. Säilytystilaa on vaan niin olemattoman vähän - tekisin NIIN mielelläni tuore-omenamehua ja omenasosetta ja hilloketta - mutta kun ei ole säilytyspaikkoja. Olisipa kellari, tuo maanmainio keksintö joka on sekin jo jäämässä pois käytöstä näinä jääkaappien ja pakastinten aikakautena. Kellariin mahtuisi enemmän säilytettävää ja kunnon maakellari ei vie edes sähköä. Mutta eihän sellaista voi kaupunkiin rakentaa!

Harmittaa tosi paljon - rahapula on kaamea, nyt saisi oman maan omenia, metsien sieniä ja puolukoita ja muuta satoa helposti - mutta sitä ei pysty säilömään.

Ainokainen. Oneksi kuitenkin ihan muhkea!

Kurpitsasadosta tuli surkea! Vain yksi kesäkurpitsa syntyi hienosta taimesta johon tuli parikymmentä kukkaa. Kurpitsan taimeen tuli kukkia myöskin - mutta ne katosivat!!! Vain kukan varsi oli jäljellä monta kertaa kun kävin taimia katsomassa aamuisin. Mikä eläin syö kurpitsan kukkia????

Nyt yritän keksiä mitä isosta kesäkurpitsasta, zucchinista, voisi tehdä.... Sellaista, jota lapsetkin suostuvat syömään!  Hmm... Jotain lasagnen tyyppistä, voisiko? siis niin, että korvaa makaroonilevyt zucchinilla? Tjaa...

Omenat menossa uuniin, siirappi- ja kanelikuorrutuksen alla.

Tein meille jälkiruuaksi uuniomenoita vaniljakastikkeen kanssa. Tulipa hyvää! Toisena päivänä herkuttelimme syksyn ihanan kirpeillä karpaloilla kinuskikastikkeen kera.  Aaah - sekin on tosi namia! Tein kinuskikastiketta melkein puolesta litrasta vispikermaa - ja neljä henkeä popsi melkein kaiken kinuskikastikkeen ja puoli litraa kirpeitä karpaloita. Suuren kana-aterian päätteeksi!

Poimurillinen sekamarjaa siivottavaksi!

Ehdin pienelle kierrokselle lähimetsään. otin poimurin mukaan ja kun en osannut päättä kumpia kerään, mustikoita vai puolukoita - keräsin niitä sekaisin. Sitten sainkin siivota niitä hyvän tovin lauantai-iltana. Mustikoista tein pirtelöä ja puolukat ovet tälle hetkellä kun tätä kirjoitan kiehumassa ruisjauhojen kera ruispuolukkapuuroksi. Siinäpä syysherkku vailla vertaa! Tosin taidan olla harvinaisuus kun siitä tykkään . kouluaikaan jo tuo ruoka kuului tillilihan kanssa inhokkien kärkeen - itse tykkäsin molemmista jo silloin.

Metsässä oli hienoa - niinkuin aina! Saniaiset ovat jo ruskeita ja antavat tosi syksyisen tunteen siellä vaellessa. Maa ja ilma tuoksuvat syksylle mutta haavan lehdet sihisevät yhtä ihanasti vaikka ne ovat jo aivan keltaisia!

Syksy metsässä.

Olisi ollut ihana nähdä muuttolintujen aura lentävän pihan yli - tuntuu, että se tuo onnea, ainakin se tuo omituisen suruväritteistä iloa nähdä kurkiaura, hanhiaura - tai se kaikkein upein, joutsenaura, taivaalla. Se on niin mieletön kokemus, että kyyneleet puskevat silmiin ja huimaa. Miksi? En tiedä. jalat alta vievä asia se on, suurten lintujen muutto - niiden huudot korkealla taivalla, lento kohti kaukaisia maita ja mantuja....

Haavat, ihanat

Hirvikärpäsiä on paljon - kuinka paljon niitä voikaan olla??? Jo pari metriä metsään päin käveltyäni oli ensimmäinen jo poskessa! Harmittelin kun en ottanut mitään päähinettä metsään mennessäni - hirvikäpäsiä sai noukkia irti ihsta, niskasta, hiuksista ihan koko ajan. Sitkeitä pirulaisia ovat.



Käytiin kahvilla tutussa kahvilassa

Ensi lauantaina on koulupäivä joten emme pääse mummilaan jonne kuopus haluaisi mennä - hän kun ei jääkiekkomatsin takia päässyt tänä viikonloppuna. Mennään sitten parin viikon päästä uudestaan!

On mukavaa päästä viettämään aikaa yhdessä. Parasta on, kun saa jutella ja puuhailla yhdessä - näin työstä pois olevana ja pelkästään kotona töitä etsivänä tunnen aika ajoin suuren suurta turhautumista elämäni kanssa. Tulecaisuus pelottaa - lähiomaisten viimeaikaiset kuolemat saavat ajatukset itselläkin menemään kuolemaan. Äiti miettii kuolemaa tosi paljon joten se asia ei kyllä pääse unohtumaan mitenkään. Olen täällä kotona myös kesällä kuolleen omaisen tavaroiden keskellä - sain paljon tavaraa vaatteista huonekaluihin ja nytkin istun tässä pöydän ääressä, sukat jalassa ja teekupin ääressä jotka kaikki kuuluivat vielä puoli vuotta sitten henkilölle jota ei enää ole....

Omenavati kaatuneen
omenapuun rungolla

Viikonloppu oli mukava. Oli oikeastaan kiva kun oli vain yksi lapsista mukana - keskimmäinen on flunssassa eikä voinut tulla tartuttamaan sitä mummiin. Nuorin oli pelaamassa jääkiekkoa. Vanhin lapsi oli mukana ja saimmekin juteltua autossa kaikenlaista. Mietin kovasti, kuinka voi säilyttää välit lapsiin mahdollisimman avoimina ja hyvinä senkin jälkeen kun he aikuistuvat ja muuttavat omilleen. Lapsuus siihen saakka kun murrosiän myrskyt alkavat on ihanaa aikaa - mutta meillä ainakin murrosikä on todella koettelevaa ja vaikeaa. Kerran se on vielä minukin koettava. En halua ajatella sitä etukäteen vaan elää kuten muutoinkin: päivä kerrallaan!

Haaveita ja unelmia

Maalaismaisema lampaineen. Vain lehmät ja hevoset puuttuvat.

Ajellessani taas  viikonloppuna maalaismaisemien halki, ajattelin haaveitani - niitä joita olen salaa mielessäni elätellyt jo lapsesta, koululaisesta. Että saisin olla enemmän aikaa metsässä, luonnossa. Tuntea mullan ja maan tuoksun, tehdä töitä maan ja metsän parissa. Hoitaa metsää, pitää eläimiä, hoitaa kotia jossa on valoa ja kauniita tavaroita, käsitöitä...

Katselin maataloja - niitä on uusia ja hulppeita ja perinteisempiä pihapiirejä, on pihoja jonne tekisi mieli mennä kävelemään - laittamaan puutarhan pensaita ja puita kuntoon. Puuhailla miehen kanssa pihapiirissä - laittaa halkoja hienoihin pinoihin kuivuimaan, käytettäväksi hella- ja saunapuina...

Kunpa saisi kävellä metsässä, katsoa kuina puut ovat kasvaneet - talloa heiniä puun taimien ympäriltä ja katsoa, ovatko hirvet tehneet tuhojaan... Suu nnitella metsän hoitoa, laittaa nuotio ja keittää nuotiokahvit ja kaivaa esiin voileivät repusta.

Kerätä ämpärillinen ja toinenkin puolukoita, katsoa onko vanhoissa tutuissa paikoissa sieniä  ja kerätä illaksi sienikeittoon..

Istua illalla käsityön kanssa mukavasti, juoda iltateetä ja jutella miehen kanssa vaikkapa uutisten annista tai siitä mitä on tehty tai mitä tehtäisiin. Joku kaveri pistäytyisi kylässä - juteltaisiin ja heitettäsiin huulta. Olisi lupsakkaan mukavaa eikä minkäänlaista riitä ilmassa. Voisi tehdä ulkona töitä ja välillä sisällä... Ei olisi stressiä vaikka olisikin paljon puuhaa - olisi tunne, että asiat ja elämä hoituu, menee eteenpäin omalla painoollaan.

Näin sitä voi haaveilla. Elää unelmia mielessään - se on ilmaista hupia ja ajanvietettä.

Mutta hyvähän tässäkin on. Kissa pesee anturoitaan tuossa ihan liki, koneen vieressä. Sänky odottaa nukkujaansa. Iltasatu, tällainen!

Nyt maate siitä, haaveilemasta!

Autoilusta ja liikenteestä

Sadetta syksyisellä tiellä

Viimeiset parikymmentä vuottta olen ajanut paljon autoa - enimmillään keskimäär120 km päivässä. Joinain vuosina hiukan väa hiukan enemmän. Työmatkoja, lasten kuskaamisia ja vanhempien luona, lapsuudenkodissa, käyntejä.

Ajamnen voi olla ekologisesti ihan tyhmä juttu. Itse yritän tietenkin ajaa mahdollisimman vähäpäästöisellä autolla - mutta kyllähän kaikki autot ovat ympäristölle monella tapaa huono juttu, tietenkin.

Silti myönnän, että tykkään ajamisesta. Noin yleisesti ottaen. Aamuruuhkassa vuoden synkimpään aikaan työmatkojen ajamisesta en tykkää - mutta ei kai kukaan.

Nyt olen päässyt työajoista. Työttömän ei tarvitse töihin ajella, ei ajaa asiakkaiden eikä yhteistyökumppanien luo palavereihin... Lapsia ei tarvitse kuskata niin paljoa kun he kasvavat ja oppivat kulkemaan yksin sinne, minne ovat menossa. Minulla ei kyllä yksinhuoltajaäitinä iät ja ajat olleena ole ollut mahdollisuuksia tukea lapsia hankkimaan ajokorttia; kyllähän se olisi hyvä jos heillä sellaiset olisi.. Molempien isojen lasten kavereilla on kortit ja autotkin käytössä - ihan utopiaa meikäläiselle! Tänä vuonna on kerrottu, että ajokortin hinta nousee ensi vuoden alussa vaatimukset ajokortille lisääntyvät jälleen. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten nuoret saavat kortin suoritettua! Ja miten sen kalliin ajokortin jälkeen saavat auton käyttöönsä että pääsevät ajamaan!!

Itsekin joudun myymään auton viimeistään keväällä jollei töitä löydy. Kallista on ajaminen. Auto on kallis ja kaikki autoon liittyvät kustannukset ja verot ovat kalliita...

Kävin taas katselemassa ajokortin hintoja - keskimmäinen lapsi haluaisi aloittaa autokoulun; ajokorttia kysellään kun hän hakee töitä. Vanhinkin haluaisi kortin - mutta ajokortille tulee hintaa inssiajoineen, veroineen ja kaikkine mahdollisine kuluineen pari tonnia, siis noin 2000 euroa!!! Huh huh. Lottoaminen ei tunnu meikäläiselle rahaa tuovan - mitä siis tehdä?

Syksyinen maisema valtatien varrelta - kohta putoavat loputkin lehdet

Viikonloppuna ajoin vajaat kuusisataa kilometriä. Vanhimman lapsen kanssa taitettiin matkaa - käytiin mummin luona, puuhailtiin pihoilla ja laitettiin paikkoja talvikuntoon... Tien päällä meni monta tun  ita- maisema oli kaunis; välillä satoi mutta ruskan värit säteilivät vielä metsissä ja teiden varsilla. Pelloilla ei enää näe puimureita ja linnutkin ovat jo osin jättäneet Suomen taakseen - mutta maisema on silti kaunis ja syksyn märkä tuksu on voimakas.

Tie oli rauhaisa kun menimme, perjantai-iltana. Pimeässä ajamiseen oli taas tottumista vaille - edellisen kerran ajoin säkkipimeässä mustuudessa joskus männä talvena. Vastaantulevien autojen valot porautuivat silmien läpi aivoihin - siltä tuntui!

Takaisin läksimme sunnuntaina jo hyvissä join ja saimme ajaa valoisassa säässä - välillä sateessa, välillä kuivalla tiellä.

Kiva oli ajaa! Kissa laatikossaan, esikoinen pelinsä kanssa viereisellä istuimella. Ei hän paljoa ouhunut mutta matkaa teimme yhdessä, kuitenkin.

Kaahareita oli taas jokunen. Näitä tyyppejä jotka tulevat pienenä pisteenä peilistä nopeasti kiinni takapuskuriin liimautuen ja sitten painaen agressiivisesti kaasua juuri kun vastaan tulee joku rekka tai kaasuato - ohittavat ihan hilkulla ja kaasua ulvottaen, autojen välistä pujotellen eteenpäin. Pari kertsa olen nähnyt tällaisia kuskeja tienvieressä hetki ohitusten jälkeen keskustelemassa poliisin kanssa. Täytyy myöntää, että pieni vahingonilo on pulpahtanut mieleen silloi...


Oma tie on sateiden jälkeen supermärkä ja iljanteinen. Tänne menimme, täältä lähdimme.

Eräänlainen kaahareiden huippu-tapaus oli nähtävissä  sunnuntaina iltapäivällä kun ajelimme valtatiellä kohti kotia. Autoja tuli vastaan pieninä ryppäinä - sekä rekka-autoja että henkilöautoja ja busseja. Itse ajelin satasta, ehkä muutaman kilometrin yli kunnes tie muuttui 80 tieksi. Tiellä oli ohituskieltoja ja tiesin, että parin kilometrin päästä tien poskessa töröttää peltipoliisi jossa ON kamera sisällä. Varmasti.

Hiljensin siis vauhtia ja jatkoin kahdeksaakymppiä kuten liikennemerkein ohjeistettu on. Takaa sinkosi ohi uudenkarhea hopeanvärinen mersu, sillä oli vauhtia varmasti tuplat sallittuun. Se ampaisi ohi kuin ohjus ja jatkoi matkaa nuolena tiellä kunnes havaitsi peltipoliisin. Arvasin, että auto ei ehdi hiljentää kameran kohdalla mitenkään vauhtia ja odotin näkeväni kameran välähdyksen. Mutta ei - auto teki kiepauksen vastaantulijoiden kaistalle samaa hillitöntä vauhtia ja palasi kameran jälkeen takaisin omalle kaistalleen. Onnistui huijaamaan kameraa - ei tullut sakkoja... Samalla hetkellä kun mersu kiepahti takaisin omalle kaistalleen, tuli vastaantulevaa kaistaa suuri monen hevosen kuljetuskärry ja sen perässä letka henkilöautoja. Kun sen huomasin, ja tajusin kaamealta onnettomuudeleta välttymisen aivan hiuksenhienolla marginaalilla,  hyppäsi oma syke muutamankin ylimääräisen lyönnin - kuinka lähellä aivan mieletöntä onnettomuutta olimmekaan.

Kiesus - mikä hullu kuski!!! "HULLU, IDIOOTTI" huusin oman autoni ratissa. Torkkuva esikoinen katsoi meuhkaamistani ja jatkoi nettailuaan...."

Parin kilometrin jälkeen oli tien vasemmalla puolen suuri ABC-asema jonka parkkipaikka on aina täynnä autoja. Ja kas - mitä näimmekään siellä? Äskeinen kaahari ajoi mersuaan rauhaisasti parkkeerattujen autojen rivien välissä, ikäänkuin tarkastaen ketä on paikalla. Sinne siis oli kiire - tai ei ollut kiire ollenkaan mutta piti "testata auton tehot...

Huh huh. Olisi pitänyt ottaa rekkari ylös. Ja olisi ollut mielenkiintoista nähdä minkä ikäinen tyyppi autoa ajoi... Poika lainannut isän uutta kallista autoa, kenties? Vaikka eihän kummallakaan asialla ole minulle tietenkään merkitystä, utelias vaan olen. Nähtiin yksi tavallistakin typerämpi tilanne liikenteessä - mutta kaikki selvisivät kuitenkin hengissä.  

Sateessa mennään

Mennäänkö ulos kahville? On kaunista ja seesteistä ja ah niin rauhallista!

Kirjoitin iltapäivällä yhden työpaikkahakemuksen - kumma kun vieläkin, jo useamman kymmenen työpaikkahakemuksta kevään jälkeen kirjoitettuani, kipristelen jokaisen kanssa yhäkin vähintäin tunnin- kaksi jos en vieläkin enemmän.

Utuinen puisto. Houkutteleeko nauttimaan?

Ihan oikeasti, yhden työpaikkahakemuksen rustaamiseen menee yhä ja alati vähintäin pari tuntia aikaa eikä se senkään jälkeen ole useimmiten sellainen, että sillä saisi pääsylipun haastatteluun... Ohkeissa, joissa neuvotaan kuinka tehdä hakemuksia ja kirjoittaa hyvä CV kerrotaan selkosanaisesti, että hakemuksen tarkoitus on saada työnataja kiinnostumaan minusta ja sen päätarkoitus on toimia lippuna työhaastatteluun. Kaikki ne tunnit jotka olen istunut ja rustannut hakemuksia, ovat tähän mennessä päästäneet minut tasan kahteen haastatteluun.... En enää ollenkaan ihmettele, että masennus astuu kuvioihin kun on muutaman kuukauden täysaikaisesti kirjoittanut hakemuksia eikä mitään, EI MITÄÄN tapahdu. Kukaan ei soita, kukaan ei lähetä sähköpostia - kukaan ei halua tavata minua, kellekään ei tule mielenkulmaankaan palkata minua.

Miksi, oi miksi??? MITÄ minussa on VIKAA??? Vanha? Nainen? Ruma? Asiat kyllä osaan, sen tiedän - mutta ehkä en osaa sitä kertoa oikein.

 Minulla on pohja suomen- sekä englanninkielisille hakemuksille ja ansioluettelolle ja tänään tein englanninkielisen hakemuksen. Hehkkuttelin osaamisillani ja kokemuksellani. Tarttuuko joku nyt koukkuun? Olen laittanut verkkoja ja siimoja nyt sinne ja tänne, eri firmoihin, rekrytointisivustoille ja vastailen päivittäin hakemuksiin - on se kyllä jumankekka jo ihan pirullista jos mitään vastausta ei mistään tule!!!

Kurpitsat odottavat halloweenia

Ruotsiksi en  muuten ole hakenut - suoraan sanottuna en ole saanut aikaiseksi rustata dokumentteja ruotsiksi - vielä. Mielessä on kyllä jo käynyt, että hakisin töitä peräti Ruotsista. Muuttaisin sinne vuodeksi, pariksi. Onnistuisiko hiukkasen paremmin, ehkä???

Näitä mietiskellessä voi lähteä sateeseen kävelemään. Nytkin sataa kaatamalla, kohisee, rapisee ja lorottaa...



Juostaan ja leikitään tässä kivassa kujassa.
Ohoh, onpa lätäköitä - no ei se mitään,
saappaat jalkaan!

Sateessa voi kävellä ja nautiskella märkänä luonnon ihanuudesta ja utuisuudesta. Ei tarvita ihovoiteita, ei ripsiväriä. Vesi puskee sisään kauluksesta, lahkeista, hihoista ja lopulta kaikkien vaatteiden läpi... Mutta mitä pienistä; ulkona on lämmin, 12-14 astetta tänäänkin. Hikihän siinä kävellessä tulee eli ihminen kastuu sisältä ja ulkoapäin samanaikaisesti.

Cool!

Ei kun saunaan tai vähintäin suihkuun kun pääsee jäleen kotiin!

Syksy on iiiiihanaa aikaa, eikö vaan? Onhan, onhan?

Jee jee, niin onkin!

Päivän pienet ilot

Kissa jää nauhastaan jumiin pensaisiin. Sitten kuuluu surkea maukuminen...

Laitoin aamupalan yhdeksäksi torstaina kouluun meneväll lapselle. Teetä, lasi omtekoista mustaherukkamehua (flunssa-aika on alkamassa), paahdettu ja lämmin karjalanpiirakkapala voilla ja päällä siivu keittokinkkua. Ja sitten hoputin lapsen laittamaan koulutavarat reppuun, yövaatteet sängyn päähän ja viulun koteloon.... Lapsi ei yksinkertaisesti tee asioita jos niistä ei joka hetki muistuta – grrrr; joskus ärsyttää saman asian jankuttaminen tosi paljon...

Ulkona oli aamulla sumuisen harmaa ilma – vähän kuin tihkusateen ja paksun sumun välillä. Lapsi meni kaverin kanssa pyörällä kouluun. Itse join kupin kahvia ja söin pari ruisleipäviipaletta ja lähdin kävelemään. Jätin polkupyörän telineeseen ja kävelin työkkäriin kopioimaan eilen illalla netistä löytämäni vapaan työpaikan jota haen vielä tänään. Se täytetään heti hyvän kandidaatin löydyttyä. Haluan olla se hyvä kandidaatti!!! Haluan työpaikkahakemuksesta kopion itselleni – laitan kansioon kaikki ne työpaikkailmoitukset joihin vastaan. Aika pino niitä jo onkin – pari-kolmekymmentä, luulisin.

Kävelin harmaassa säässä ja ihailin parhaimmillaan olevaa ruskaa – vaahterat ovat tähän aikaan vuodesta upeita! Kelta-puna-oranssi-vihreiden vaahteroiden lomassa on keltaisia koivuja, punaisia marjoja täynnä olevia pihlajia... Haavat alkavat olla kirkkaan keltaisia ja koristekirsikkapuiden lehden ovat tumman violettejä, melkein.

Linnut parveilevat ja suuria laumoja erilaisia pikkulintuja sitrittää ja pirisee ja rupattelee omiaan puissa ja pensaissa.

Tulee hyvä mieli kun kävelee syyssäässä! Ihokin tykkää kosteasta säästä!!!

Oksat koulun pensas-aidasta

Katson kuinka jo lähempänä kuusikymppinen puutarhatyöntekijä alkaa leikata puutarhasaksillaan oksia koulua ympäröivästä pensasaidasta. Oksat ovat täynnä pieniä punaisia marjoja. Naisella savuaa itse kieritetty sätkä huulessa ja hän tekee työtä verkkaisesti. Katson tilannetta kävellessäni – ja menen naisen luo. Pyydän muutamaa oksaa itselleni ”jos ne ovat menossa poisheitettäväksi”. Juu, ilman muuta saa ottaa. "Otan itsekin kotiin näitä koristeeksi. Kannattaa aina käyttää hyödyksi mieluummin kun heittää pois” kertoo nainen. Savosta tai Pohjois-Karjalasta tuntuu olevan kotoisin, murteesta päätellen.

TE-toimiston herkulliset
punakaneliomenat

Kannan suurta oksakasaa mukana TE-toimistoon, asettelen ne penkille siksi aikaa kun printtaan tarvitsemani paperit tietokoneelta. TE-toimistossa on rauhaisaa – luen Helsingin Sanomat ja huomaan suuren kulhon omenoita pöydällä. Joku työntekijöistä on tuonut omasta puutarhastaan hienoja punakaneli-omenoita jaettavaksi meille työttömille! Suurkiitos – oikein hyviä ovat! Olisin syönyt useammankin mutta en viitsinyt ottaa kuin kaksi!

Pienet kivat asiat tekevät iloiseksi – kaunis maisema, oksat kukkavaasiin, ilmaiset omenat – saavat hyvälle mielelle. Suuret surut lieventyvät; työttömyys on tässä yhä, rahattomuus ja tulevaisuuden edessä paksu verho.... Näin se on, tällä kertaa. Ja ehkä se on näin aina.

Nyt haen työpaikkaa ja haluan uskoa sen saavani! Positiivinen ja optimistinen ihminen on elämässään onnellisempi ja menestyykin paremmin , kerrottiin uutisissa tänään. Totta, totisen totta!

Osaisipa vaan olla optimisti kaiken keskellä....

Ruisleipää!

Uuniin menossa - miksi leipä ei saisi olla hauska? Saa se, ruisleipäkin!!

Ruisleipä - tuo herkku ja ravinto vailla vertaa! Sillä aloitamme aamun ja ruisleipäsiivu tai kaksi päättää päivän, kupponen maitoa tai teetä kyytipojaksi ja vatsa on täynnä. Hyviä kuituja. Mineraaleja! Suomalaisuuden ytimessä on tämä ravitoaine jota on leivottu tuvissa, pirteissä ja kodeissa läpi maan, jo ties kuinka monien sukupolvien ajan.

Oma mummikin leipoi ruisleipää. Puisessa pienehkössä saavin mallisessa tiinussa teki taikinan joka kupli ja kihisi pari päivää astiassaan ennenkuin taikina oli valmis leivottavaksi ja kunnes leivät pöyriteltiin kariton muotoisiksi tötteräiksi ja laitettiin suureen leivinuuniin.

Leivät tulivat uunista makean happamalle tuoksuen, koko tuvan tuoksulla täyttäen. Mummi kopsautti leipää pohjasta – kypsänä se kumahtaa ontosti ja laitetaan leivinliinan alle jäähtymään.

Mihin lie mummin ruisleipätiinu hävinnyt hänen poismenonsa jälkeen, kuka on heittänytkään sen pois ja samalla laittanut juuren haaskioon? Poltettu on varmaan vanha tiinu jo iät ja ajat sitten.

Pois se on nyt - olisipa ollut hienoa tehdä ruisleipää samaan juureen kuin mummi aikoinaan!

Ruisleipää syömmä kotona päivittäinn, nykyäänkin. Aikaisemmin leipä oli siivuina suuresta pyöreästä limpusta leikattua, nykyään ruisleipä myydään ruispaloin kaupassa – ja niin ne toki ovatkin helppo ottaa kotona pussista, voidella ja syödä. Ei tarvitse leikata veitsellä! Täytyykin myöntää, että pahimmat itselleni sattuneet haavat ovat tulleet hiukan kuivettunutta ruisleipää leikatessa – kerran jopa nniin pahasti, että sormenpää oli irrota ja se joudittiin tikkaamaan eikä tunto ole koskaan tullut täysin siihen talkaisin.

Loppukesällä näin paikallislehdessä pienen ilmoituksen jossa kerrottiin, että vanhaan maataloon voisi tulla leipomaan ruisleipää pienille kursseille – mukaan saisi illan päätteeksi yhden leivän ja palan yli satavuotista taikinajuurta. Siinä minulle oikein hyvä juttu! Sinne siis – illan jälkeen voin sitten tehdä edullisesti omaa ruisleipää! Yksi leipä maksaa parista eurosta yli neljään euroon – leipäpalapussit samoin. Tällä tavalla saa työtön yksinhuoltaja-äiskä pidettyä lapsensa ja itsensä leivässä pidempään! Jess!

Ilmoittauduin innokkaaksi ruisleivänteon oppilaaksi ja nyt on kurssilla käyty!

Tuvan ikkunoista näkee kauas pelloille

Taikina oli kuplinut astiassaan jo pari vuorikautta kun me muutama naisihminen saavuimme suureen tupaan ihmettelemään menneen maailman tunnelmaa, niin lähellä kiireistä ja stressintäyttämää tämänpäivän maailmaa. Tuvan vanha kalustus ja esineet vuosikymmenten, vuosisatojen takaa, menneiden sukupolvien arjesta kulumisineen ja erilaisine väreineen tuntuivat rauhoittavalta. Itsekin paljon aikaa vanhassa maalaistuvassa vielä nykyäänkin viettävänä katselin tekstiilejä, ikkunanpielia ja esineistöä kiinnostuneena. Suomessa on ollut selkeästi erilainen tyyli sisustuksessa asuinpaikasata riippuen, se näkyi jälleen selvänä!

Avonainen takka jossa on tehty ruokaa suuressa padassa riiputtamalla on tuttua  lännessä kun taas idässä takkoja ei ollut mutta suuret tuvan hellat ovat lämmittäneet koko tuvan ja takana olleet kamaritkin, ruuat on tehty uunissä hauduttamalla ja hellalla.
 

Kaappikello osoittaa mennyttä aikaa
- sen koneisto oli pysähtynyt

Pitkät, kudotut raidalliset tuvan matot tuntuvat sen sijaan olevan kotoisia ja rakkaita joka puolen Suomea.

Teimme taikinan valmiiksi lisäämässä jauhoja niin, että taikina muuttui kimmoisaksi – oikeaksi leipätaikinaksi joka tarttui sitkeäksi kiinni käsiin. Nyt taikina sai nousta vielä puolisen tuntia ja naiset saivat kahvihetken tuvan pitkän pöydän ääressä. Saimme kahvileiväksi emännän aikaisemmin paistamaa ruisleipää ja kirnuvoita – voi että oli hyvää!

Sitten leivoimme leivät. Kaikkki tekivät lättänät reikäleivät – muotoillen leivät oman mallin ja mielikuvituksen mukaan – kuka on sanonut, että leivän pitää olla aina samanlainen – reikä keskellä ja pari pientä reikääpinnassa? Ehei, ei niin tarvitse olla – jollei juuri sellaista halua! Reiän voi laittaa sivuun, sen voi muotoilla vaikka piparkakkumuotilla kukaksi, sydämeksi tai vaikka hirveksi! Leivästä voi tedä vaikka isännän naaman mallisen, peikon tai miksei kissan??!!
Parin tunnin leipomiskeikka päättyi kuumien leipien pakkaamiseen leivinliinaan, kiitoksiin emännälle ja sitten kotiin lämmin leinä kainalossa!

Lapsi odotteli kotona kärsimättömänä. Hän oli tehnyt läksyt ja katseli kotiin tullessani jotakin filmiä tietokoneelta.

Otin leivän esiin – nyt sai lapsi iltapalaksi äidin tekemää lämmintä ruisleipää! Lapsi halusi reiän – eli reästä irrotetun palasen, pienen sydämen muotoisen pikku-leipäsen. Toki, saat sen kulta – se on vielä ihan lämmmin!

Kaneliomenoita tuvan pöydällä

Laitoin lasin maitoa pöytää, voirasian jääkaapista ja veitsen laatikosta. Pitäähän pienikin leipä halkaista. Veitsi vasten tuoretta ruis-sämpylää – AIH! Veitsi luiskahti ja leikkasi kunnon viillon vasempaan peukaloon.... Lapsi juoksi hakemaan laastaria ja desinfiointiainetta kylpyhuoneen kaapista. Nyt on äidillä sitten iso laastarituppo leivänleipomismuistonaan!

Mutta leipä – se on todella hyvää. Miksei olisi, juuri on yli satavuotista ja leipä paistettu hyvässä leivinuunissa!

Hauska yhteensattuma oli myös illan kymmenen uutisten loppukevennys:  Kahden Michelin-tähden omaavan Etelä- Ranskalaisen ravintolan omistaja, chef de cuisine, on nyt Suomessa käymässä ja hänelle lahjoitettiin 120 vuotta vanhaa suomalaista ruisleipäjuurta!  Hupaisa sattuma, tosiaan!