Ruisleipää!

Uuniin menossa - miksi leipä ei saisi olla hauska? Saa se, ruisleipäkin!!

Ruisleipä - tuo herkku ja ravinto vailla vertaa! Sillä aloitamme aamun ja ruisleipäsiivu tai kaksi päättää päivän, kupponen maitoa tai teetä kyytipojaksi ja vatsa on täynnä. Hyviä kuituja. Mineraaleja! Suomalaisuuden ytimessä on tämä ravitoaine jota on leivottu tuvissa, pirteissä ja kodeissa läpi maan, jo ties kuinka monien sukupolvien ajan.

Oma mummikin leipoi ruisleipää. Puisessa pienehkössä saavin mallisessa tiinussa teki taikinan joka kupli ja kihisi pari päivää astiassaan ennenkuin taikina oli valmis leivottavaksi ja kunnes leivät pöyriteltiin kariton muotoisiksi tötteräiksi ja laitettiin suureen leivinuuniin.

Leivät tulivat uunista makean happamalle tuoksuen, koko tuvan tuoksulla täyttäen. Mummi kopsautti leipää pohjasta – kypsänä se kumahtaa ontosti ja laitetaan leivinliinan alle jäähtymään.

Mihin lie mummin ruisleipätiinu hävinnyt hänen poismenonsa jälkeen, kuka on heittänytkään sen pois ja samalla laittanut juuren haaskioon? Poltettu on varmaan vanha tiinu jo iät ja ajat sitten.

Pois se on nyt - olisipa ollut hienoa tehdä ruisleipää samaan juureen kuin mummi aikoinaan!

Ruisleipää syömmä kotona päivittäinn, nykyäänkin. Aikaisemmin leipä oli siivuina suuresta pyöreästä limpusta leikattua, nykyään ruisleipä myydään ruispaloin kaupassa – ja niin ne toki ovatkin helppo ottaa kotona pussista, voidella ja syödä. Ei tarvitse leikata veitsellä! Täytyykin myöntää, että pahimmat itselleni sattuneet haavat ovat tulleet hiukan kuivettunutta ruisleipää leikatessa – kerran jopa nniin pahasti, että sormenpää oli irrota ja se joudittiin tikkaamaan eikä tunto ole koskaan tullut täysin siihen talkaisin.

Loppukesällä näin paikallislehdessä pienen ilmoituksen jossa kerrottiin, että vanhaan maataloon voisi tulla leipomaan ruisleipää pienille kursseille – mukaan saisi illan päätteeksi yhden leivän ja palan yli satavuotista taikinajuurta. Siinä minulle oikein hyvä juttu! Sinne siis – illan jälkeen voin sitten tehdä edullisesti omaa ruisleipää! Yksi leipä maksaa parista eurosta yli neljään euroon – leipäpalapussit samoin. Tällä tavalla saa työtön yksinhuoltaja-äiskä pidettyä lapsensa ja itsensä leivässä pidempään! Jess!

Ilmoittauduin innokkaaksi ruisleivänteon oppilaaksi ja nyt on kurssilla käyty!

Tuvan ikkunoista näkee kauas pelloille

Taikina oli kuplinut astiassaan jo pari vuorikautta kun me muutama naisihminen saavuimme suureen tupaan ihmettelemään menneen maailman tunnelmaa, niin lähellä kiireistä ja stressintäyttämää tämänpäivän maailmaa. Tuvan vanha kalustus ja esineet vuosikymmenten, vuosisatojen takaa, menneiden sukupolvien arjesta kulumisineen ja erilaisine väreineen tuntuivat rauhoittavalta. Itsekin paljon aikaa vanhassa maalaistuvassa vielä nykyäänkin viettävänä katselin tekstiilejä, ikkunanpielia ja esineistöä kiinnostuneena. Suomessa on ollut selkeästi erilainen tyyli sisustuksessa asuinpaikasata riippuen, se näkyi jälleen selvänä!

Avonainen takka jossa on tehty ruokaa suuressa padassa riiputtamalla on tuttua  lännessä kun taas idässä takkoja ei ollut mutta suuret tuvan hellat ovat lämmittäneet koko tuvan ja takana olleet kamaritkin, ruuat on tehty uunissä hauduttamalla ja hellalla.
 

Kaappikello osoittaa mennyttä aikaa
- sen koneisto oli pysähtynyt

Pitkät, kudotut raidalliset tuvan matot tuntuvat sen sijaan olevan kotoisia ja rakkaita joka puolen Suomea.

Teimme taikinan valmiiksi lisäämässä jauhoja niin, että taikina muuttui kimmoisaksi – oikeaksi leipätaikinaksi joka tarttui sitkeäksi kiinni käsiin. Nyt taikina sai nousta vielä puolisen tuntia ja naiset saivat kahvihetken tuvan pitkän pöydän ääressä. Saimme kahvileiväksi emännän aikaisemmin paistamaa ruisleipää ja kirnuvoita – voi että oli hyvää!

Sitten leivoimme leivät. Kaikkki tekivät lättänät reikäleivät – muotoillen leivät oman mallin ja mielikuvituksen mukaan – kuka on sanonut, että leivän pitää olla aina samanlainen – reikä keskellä ja pari pientä reikääpinnassa? Ehei, ei niin tarvitse olla – jollei juuri sellaista halua! Reiän voi laittaa sivuun, sen voi muotoilla vaikka piparkakkumuotilla kukaksi, sydämeksi tai vaikka hirveksi! Leivästä voi tedä vaikka isännän naaman mallisen, peikon tai miksei kissan??!!
Parin tunnin leipomiskeikka päättyi kuumien leipien pakkaamiseen leivinliinaan, kiitoksiin emännälle ja sitten kotiin lämmin leinä kainalossa!

Lapsi odotteli kotona kärsimättömänä. Hän oli tehnyt läksyt ja katseli kotiin tullessani jotakin filmiä tietokoneelta.

Otin leivän esiin – nyt sai lapsi iltapalaksi äidin tekemää lämmintä ruisleipää! Lapsi halusi reiän – eli reästä irrotetun palasen, pienen sydämen muotoisen pikku-leipäsen. Toki, saat sen kulta – se on vielä ihan lämmmin!

Kaneliomenoita tuvan pöydällä

Laitoin lasin maitoa pöytää, voirasian jääkaapista ja veitsen laatikosta. Pitäähän pienikin leipä halkaista. Veitsi vasten tuoretta ruis-sämpylää – AIH! Veitsi luiskahti ja leikkasi kunnon viillon vasempaan peukaloon.... Lapsi juoksi hakemaan laastaria ja desinfiointiainetta kylpyhuoneen kaapista. Nyt on äidillä sitten iso laastarituppo leivänleipomismuistonaan!

Mutta leipä – se on todella hyvää. Miksei olisi, juuri on yli satavuotista ja leipä paistettu hyvässä leivinuunissa!

Hauska yhteensattuma oli myös illan kymmenen uutisten loppukevennys:  Kahden Michelin-tähden omaavan Etelä- Ranskalaisen ravintolan omistaja, chef de cuisine, on nyt Suomessa käymässä ja hänelle lahjoitettiin 120 vuotta vanhaa suomalaista ruisleipäjuurta!  Hupaisa sattuma, tosiaan!