Junalla halki Suomen ja takaisin

Ihan rapi-rauhassa sai istuskella melkein tyhjässä junassa

Olen uutta kokemusta rikkaampi: Huomasin, että junalla on mukava kulkea - kunhan ensin pääsee junaan sisään! Olisin matkustanut pitempään ja pidemmällekin; mukava on katsella ikkunasta ohi vilistäviä maisemia - no, eiväthän ne maisemat tietenkään minnekään vilistäneet vaan juna vilisti maisemien halki valtavaa vauhtia. Juna kulki asemien, kylien ja kaupunkien läpi hurjaa vauhtia; oman kotiasemankin läpi hujahdettiin yli 130 kilometrin tuntivauhtia. Sieltä olin reilua tuntia aiemmin kulkenut suuremmalle asemalle jossa juna pysähtyi ja poimi kyytiinsä.

Nykymaailman kiireisessä vauhdissa junatkaan eivät ehdi vitkastelemaan - nykyjunat pysähtyvät vain pääasemilla. Mikä sitten on pääasema - sen ovat virkamiehet osanneet hyvin asia-argumentteihin perustuen päättää.  Omalla kotipaikkakunnalla ei enää yksikään pitkän matkan juna pysähdy, ohi vain hujahtavat. Sama juttu synnyinpaikkakunnalla. Eihän mihinkään muutaman kymmenen tuhannen asukkaan pikku-kaupunkeihin tai vielä pienemmän asukasluvun taajamaan  kannata hienoilla ja kovaa pääsevillä junilla pysähtyä - tulkoot matkustajat juniin omilla kyydeillään niin pääsevät sitten tyylikkäiden junien kyytiin nauttimaan matkanteosta. Näin oletan VR:n matkasuunnittelijoiden ja muiden päättäjien asiaa miettineen.



Halki maalaismaisemien, kylien ja kaupunkien kiisi juna

Menin siis kyytiin, löysin paikkani ja ihmettelin, kuinka junassa voikaan olla niin väljää. Vain puolisen tusinaa ihmistä koko suuressa vaunussa, mennen tullen. Yläkerrassa istuksi pari ihmistä. Muissa vaunuissa sama juttu. Miten tällainen junien tyhjänä kuljettelu voi kannattaa, ylipäätään? Itselleni junamatka oli ensimmäinen noin viiteentoista vuoteen;  minulla ei yksinkertaisesti ole ollut varaa matkustaa junalla, varsinkaan lasten kanssa. Nyt sain alennuslipun, kiitos VR:n joulukalenterin, ja pääsin kokemaan junailua, nauttimaan maisemista ja levollisesta matkanteosta. Ei tarvinnut itse ajaa! Ihan toistahan hienossa IC-vaunussa (InterCity) on matkustaa kuin opiskeluaikanani niissä sinisissä vaunuissa joilla silloin kuljin, vaunuissa joiden ikkunoissa oli verhot. Ne olivat aina täysiä, sen muistan. Ravintolassa juotiin olutta ja tavattiin uusia ihmisiä. Mennyttä on aika tuo! Enää ei ole verhojakaan ikkunoissa...


Ravintolavaunussa oli kalseahkoa

Juna oli niin tyhjä, että luulisi VR:lle ja sen omistajalle Suomen valtiolle olevan kannattavampaa myydä lippuja halvemmalla kuin ajaa melkein tyhjin junin halki Suomen.  Toisaalta - miksi ei voisi pysähtyä myös niillä asemilla, edes kerran päivässä, joilta voisi tulla matkustajia jotka nyt eivä voi juniin hypätä - kun ne eivät pysähdy.

Oma turistimatkani koti-Suomessa oli miellytävää ja kaikin puolin hyvä ja avartava kokemus. Junassa on ravintola (kuten junan kuuluttaja sanoi - ilmeisesti ravintolavaunu on käsitteenä jo vanhentunut). Tarjolla oleva ruoka ja juoma oli kälyisen kuppilan tasoa - hinnat olivat normaalit ravintolahinnat. Pieni kahvikuppi maksoi 2.30! Siis pieni kuppi sumppia. Hirveä hinta - varsinkin kun kahvi tarjottiin termoksesta johon kahvi oli laitettu hautumaan jo hyvissä ajoin ennen junan lähtöä liikkeelle. Aseman Ärrältä  olisi saanut suuren mukillisen hintaan 1,50 mutta en tajunnut ostaa sieltä mukaan Ja kassejakin oli kannettavana kolme, käsilaukun lisäksi. En siis ostanut kahvia, en muutakaan vaan söin omat evääni omalla istuinpaikallani.

Roskakoreja ei muuten IC-junassa ollut ollenkaan. Ikkunoiden alle oli kiinnitetty kasa muovipusseja joihin roskat oli tarkoitus laittaa mutta missään ei ollut tietoa minne täydet roskapussit heitetään. Jätin siis roskat pöydälle. Anteeksi - en tiedä minne olisi pitänyt toimia.

Autoilusta junailun erottaa ennenkaikkea hankaluus, junalla liikkumisen tappioksi. Junaan päästäkseen pitää usein ensin kulkea muilla kulkuvälineillä asemalla joka omalla kohdallani tarkoitti kahta eri kulkuvälinettä ja puoltatoista tuntia, että pääsin junaan. Omalla pääteasemalla kävelin kassien ja laukkujen kanssa kolmen kilometrin matkan perille. Autolla olisin kulkenut ovelta ovelle ja saanut kuljetettua tavarat helposti, raahaamatta. Moni olisi kulkenut loppu- ja alkupätkät taksilla mutta minulle ei sattuneista syistä moiseen ole mahdollisuutta. No money, no taxi. Jos itse junamatka kestää neljä tuntia ja matka junalle ja junalta pari tuntia päälle, kassien ja muiden nyssäköiden kera, ei matkanteko kovin ihanaa ole. Mutta onhan se avartavaa. Ja sain junassa luettua, katseltua maisemaa ja neulottua.

Perillä yllätysvieraalle tarjottiin tuoretta kahvia ja pullaa.

Vaikka junalla kulkeminen oliki mukava kokemus, jatkan autolla kulkemista jatkossa. Yleensä minulla on lapsi tai useampi mukana, samoin kissa ja paljon tavaraa lakanoista ruokaan. Sellaisessa tilanteessa junalla kulkeminen ei onnistu. Se vaatii todella paljon suunnittelua, aikaa ja rahaa. Oma auto on silloin paljon edullisempi ja kätevämpi.

Junien käyttö olisi monelle autoilijallekin hyvä vaihtoehto jos junalla matkustaminen olisi helpompaa ja edullisempaa. Monet autottomat, sairaat tai nuoret eivät voi muutoin kuin junalla ja linja-autolla kulkeakaan - heillekin olisi helpompaa jos homma ei olisi näin hankalaa!

Päivien kulkua ja muistipeliä

Hyvän muistin omaava voittaja laskee pisteitään.

Päivät menevät, pallo kulkee radallaan. Aamusta iltaan, illasta aamuun. Helsingin Sanomatkin uudisti ulkonäköään, siltäkin osin on siis maailma muuttunut. Itse en vielä ole saanlehteä hipelöitäväksi, mutta eiköhän tuohon ehdi vielä tutustua.

Helsingin Sanomien viimeinen iso versio ilmestyi Loppiaisena.

Olen kovasti odotellut uuden työnantajan soittoa - siis sen toivotun työnantajan joka tekee tällä viikolla päätöksen kuka meistä kolmesta kandidaatista saa sen työn josta minulle soitettiin ja jonka tiimoilta olen ollut kaksi kertaa haastattelussa.

Meni maanantai, tuli tiistai ja keskiviikkokin meni. Soittoa ei tullut. Huomenna lähtee juna - matkustan junalla kauaksi! Sain joulukuussa VR:n kampanjan osana super-hyper-halvan junalipun: edestakaisin 3 euroa tasan, sisältäen istumapaikan. Normaalisti olisi lippu maksanut 98,80. Kysyin asemalta ihan siitä ilosta, että voisin hehkutella kuinka edullisesti pääsenkään liikkumaan. Tosin normaalihinnalla en olisi matkustanut junalla ollenkaan, auton olisin alleni ottanut. Nyt otan reissuun mukaan neuleen, kirjan ja eväät! Kuljen kuin entisajan savolaiset ja karjalaiset jotka kuulemma ajoivat junalla Helsinkiin ja avasivat eväspaketit jo heti kun juna lähti liikkeelle Joensuusta, Kuopiosta, Iisalmesta tai mistä nyt kyytiin tultiinkaan. Eväspaketeista kaiveltiin mieluusti - näin on minulle myös kerrottu - keitettyjä kanamunia, kalakukkoja, riisipiirakoita tai kunnon ruisleipäsiivuja joissa oli kunnolla voita päällä. Päälle hörpättiin pullosta piimää tahi maitoa. Joku äijä saattoi kaivaa jotakin miestä väkevämpää saappaanvarteen survotusta pullosta.

Itse nyt ajattelin ottaa hiukan vaatimattomampia ja vähemmän tuoksuvia eväitä ja juomaksi ajattelin juoda VR:n keittämää kahvia vaikka se kuulemma ei olekaan hyvää.

Ajattelin nauttia matkasta, viis siitä minkälaista kahvia termoksesta kaadetaan. Ehkä minulle soitetaan työpaikasta, ehkä ei. Elämä on tällaista. Toiveet syntyvät, elävät aikansa ja kuolevat pois. Voihan olla, että törmään loppuelämäni suureen rakkauteen toisen kerroksen paikalla istuessani, katsellessani talvisten maisemien vaihtumista.....

Pelasin muistipeliä lapsen kanssa tänään. Hän yleensä voittaa mennen tullen minut, äidin jonka muisti tuntuu jo haurastuneen ainakin verrattuna lapsen kirkkaana sykkivään muistiin. Tänään pelasimme kuitenkin tasapelin ja toisella kerralla voitto meni hänelle, tosin niukemmilla lukemilla kuin monasti. ti sitten vielä onneksi pelaa, kuitenkin.

Leipasin eilen mustikkamuffinsseja työttömien vertaistukiryhmään joka oli taas oikein antoisa tapaaminen. Muutkin potevat samaa syvissä ja tummissa vesissä kahlailua ja haluttomuutta, jaksamisen puutetta ja työnhakuun työlästymistä. Se ei ole kivaa, ei tosiaankaan. Mutta on hyvä saada puhua asioista sellaisten ihmisten kanssa jotka ovat samassa tilanteessa. Hengissä ollaan kuitenkin vielä, kaikki.

Robert Harris: Pelkokerroin

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita - molempi riittää Robert Harrisin viimeisimmässä kirjassa! Sain kirjan loppuun yöllä kahden paikkeilla - keskenhän sitä ei voinut enää loppumetreillä jättää!

Kirjan nimi The Fear Index, tulee käsitteestä VIX indeksi, Volatility Index, jota osakemarkkinoilla kutsutaan myös pelkokertoimeksi, Fear Index. Tämä mittaa osakemarkkinoiden hermostuneisuutta markkinamuutoksiin.

Kirjan tapahtumat alkavat myöhään illalla nelikymppisen tiedemies, tohtori Alexander Hoffmannin kotona Genevessä jossa hän istuu takkatulen loimussa työhuoneessaan, puoliksi poltettu sikari tuhkakupissa. Vaimo Gabrielle on juuri menossa nukkumaan mutta Alex jää vielä hetkeksi työhuoneeseensa. Hän selaa Charles Darwinin ensipainosta kirjasta "The expression of the Emotions in Man and Animals" joka on painettu Lontoossa 1872. Hoffmann on tiedekirjojen ensipainosten keräilijä - mutta tämä harvinainen keräilyteos on lähetetty postitse hänelle hänen sitä tilaamatta.

Tämä on ensimmäinen outo seikka joka tapahtuu kirjassa, jo heti ensi sivulla. Mysteerioita ja outoja tapahtumia alkaa tulla lisää kun mies pari tuntia nukkumaanmenonsa jälkeen herää outoihin ääniin suuressa 60 miljoonaa (!) maksaneessa uudessa talossaan. Huipputarkkaan hälyttimin vartioituun kotiin on päässyt hämärämies joka lyö Hoffmannin kanveesiin. Tämän jälkeen seuraavat tapahtumat toukokuisessa Genevessä vyöryvät läähättävän hengästyttävinä kohti vääjäämätöntä loppurutistusta - joka sekään ei anna vastauksia niihin kaikkein kiinnostavampiin kysymyksiin "Kuka" ja "Miksi". Kirjan tapahtumat keskittyvät yhteen keväiseen vuorokauteen 6.5.2010.

Alexander Hoffmann on tullut nuorena tohtorina Euroopan hiukkastutkimuskeskukseen Cerniin tutkimustyöhön. Hän on sataprosenttisesti työlleen ja tutkimukselleen omistautuva tiedemies jonka pankkiiri Hugo Quarry saa houkutelluksi mukaan perustamaan hedge-rahaston joka kahdeksan vuotta toimittuaan tuonut käsittämättömiä rikkauksia siinä mukana oleville. Hedgerahaston miljardivoittojen takeena on Hoffmanin kehittämä, algorytmeihin perustuva tietokoneohjelma Vixal. (Vixal-nimi taas tulee VIX-indeksistä jota pidetään on osakemarkkinoiden kauhun mittarina: eli mitä koekeammalla VIX-indexin arvo on, sitä suurempi on epävarmuus markkinoilla.=

Kirjan kuvauksessa pääosa menee rahaston toiminnan ja siihen liittyvän pelon ja odotusten kuvaamiseen - mielenkiintoinen alue joka avasi omia silmiäni ennestään tuntemattomaan maailmaan. Kirjan alussa annetaan kuvaa käsittämättömän rikkaiden ihmisten maailmasta ja siitä, kuinka Geneve - ja laajemmin Sveitsi -  on tullut ulkomaalaisten rikkaiden alueeksi. Tapahtumassa mukana oleva poliisi esimerkiksi joutuu asumaan Ranskan puolella rajaa koska hänellä ei ole varaa enää asua omassa synnyinkaupungissaan. Kuten poliisimiehet keskustelevat keskenään: "I can't afford to live in Geneva any more..... - .... It's all been taken over by foreigners."

Olen lukenut aiemmin Harrisilta yhden kirjan, Haamukirjoittajan jonka luin pari viikkoa sitten. Haamukirjoittajan helppolukuisuus ja politiikan maailma veivät mukanaan - halusin tutustua hänen uusimpaansa. Politiikan ja talouselämän huipulla tapahtuvat tarinat niin kirjallisuudessa kuin filminkin puolella ovat kiehtovia; tapahtumat siellä vaikuttavat niin eri maiden, maailman kuin yksilöidenkin elämään ja tapahtumaketjut vallan huipulla tuntuvat usein uskomattomilta. Kuinka usein suurten tapahtumien takana onkaan sellaisia hämäriä tai inhimillisesti katsoen vähäpätöisiä tai naiveja asioita....

Luin kirjan englanniksi, pitkästä aikaa paneuduin muuhun kuin työhön ja ammattiin liittyvään lukemiseen englanniksi. Tekstiä lukee erilailla toisella kielellä, vaikka kieli olisikin tuttu. Minulle englanti on "kolmoskieli" suomen ja ruotsin jälkeen. Nyt on helpompi toteteuttaa englanninkielistä lukemista useamminkin.

Alkuperäiskielellä lukeminen on palkitsevaa, kirjan saa käsiinsä nopeammin - ja se on ostettuna huomattavasti suomennettua tai ruotsinnettua halvempi. Harmillisen usein suomennetut ja ruotsinnetut kirjat ovat vain keskinkertaista laatua - ehkä siksi, että kirja pitää saada käännettyä nopeasti ja hyviä kääntäjiä on vain rajallisesti.

First published in Great Britain in 2011 by Hutchinson
Sivuja 385 (Pokkari)
Kirjasta lisää Guardianin kirja-arvostelussa (englanniksi) 

Ihan pakko neuloa, heti!

Lauantai-illan keittiön pöytä loppiaisen alla kun lapsikin on poissa.
Ei kiinnosta nyt lehti, vain langat ja puikot 

Joskus joku himo alkaa pitkän kytemisen jälkeen palaa suuremmalla liekillä ja roihahtaa sitten jossakin vaiheessa täyteen paloon. Kytemistä ei aina edes huomaa itse, se tekee tuhojaan  sisikunnassa kunnes noustaa päätään ja silloin on toimittava, vaihtoehdot puuttuvat! Pakko toimia valtaa mielen eikä mikään pseudo-tekeminen voi tätä liekkiä sammuttaa.


 Steariinin kaunis kuvio, kuin pitsiä

Neulominen, saada tuntea puikkojen kiiltävän viileä, liukuva pinta sormissa ja villalangan karhea pehmeys kämmeniä vasten on oma kuumotusta aiheuttava polte, tuska ja pakkomielle minulle. Se aiheuttaa pakonomaista tarvetta käydä lankahyllyillä jopa sellaisissa paikoissa kuin Prisma tai Anttila joissa ei todellakaan ole muuta kuin ihan peruslankaa ja sitäkin tylsimmästä päästä. Novitan Nallea ja Seitsemää Veljestä ihan perusväreissä - ei puhettakaan mistään ihanistä pehmeistä ja ihanan sävyisistä lankavalioista tai tarjouseristä, ihanista malleista puhumattakaan. Silti ne hyllyt on aina komuttava läpi, lankoja nuuhkittava ja hipeilöitävä...

Lapsi lähti yöksi esikoisen luo ja keskimmäinen lapsi on myöhään töissä. Minulla oli uusi Suomen Kuvalehti ja keskeneräinen kirja valittuna illan ohjelmaksi - Robert Harrisin "The Fear Index" on jännässä vaiheessa ja olin herkutellut ajatuksella kirjan lukemisesta loppuun illalla - mutta lanka- ja neulehimo iski pahasti. Ei voinut mitään, ei yhtään mitään. Neulominen vei, tietenkin, voiton.

Kaadoin siis muutamasta lankapussista langat sohvalle ja valkkasin samanpaksuisia lankoja joista voisin tehdä pikaisesti jotakin. Mitä? Pipon? Ei, kukaan ei niitä kuitenkaan käytä - niitä on jo kasakaupalla hyllyssä ja laatikoissa. Lapaset? Joo - miksei. Tai sukat? Hmm.

Tästä aloitetaan. Lankojen valinta, vihertävää vai ei?

Katsotaanpa värejä.... Mustalla langalla pohja ja siihen langan jämistä vähän piristettä. Intialaiset maustevärit ovat hyvän näkösiä mustaa vasten - oranssia kuin vahvaa curryä, keltaista sahramia tai kurkumaa ja punaista kuin tandoori tai chili. Lämpimiä tai ihan kuumia värejä, kuin intialaiselta maustekauppiaalta suoraan! Mmm... Maustevärit, kolme pientä jämäkerää Florica-lankaa puhtaasta villasta; niitä voi laittaa varteen ja keltakirjavaa aikoinaan Tallinnasta ostettua hiukan ohuempaa sukkalankaa jalkaterään, siinä on tekokuitua varmasti se parikymmentä prossaa kuitenkin. Sopii hyvin - vaikka tuo virolainen lanka onkin tosiaan vähän ohuempaa. Vai pitäisikö tehdä kaksikerroksinen, paksumpi malli? Ei, ei nyt.

Mustaa ja punaista... No joo, aika karjalainen fiilis vielä.

Ei kun neulomaan sitten! Kyllä se malli tekeytyy neuloessa! 14 silmukkaa puikolle ja pätkä resoria. Sitten voisi tehdä vaihteeksi sileän varren, laittaa viiden kerroksen kahden silmukan väripalasia.. Punainen aloitus sai työn näyttämään karjalaiselta neuleelta mutta keltainen toi siihen heti erilaista puhtia... Kivasti muodostuu kuvio kerros kerrokselta. Radiossa on mielenkiintoisia puheohjelmia maailmanpolitiikasta ja taas oikein hyvä Lauantain Toivotut-konsertti. Uutiset, lisää musiikkia.... Neule kasvaa ja tässä on niin hyvä olla.

Joopa, ei hassumpaa. Aika kiva, loppujen lopuksi

Huomaan neuloneeni tunnin seisoen, niin innoissani teen neuletta. Pakko istahtaa välillä, antaa kissalle ruokaa ja sen jälkeen muillekin eläimille jotka tulivat yhden ruokkimisesta heti mustasukkaisiksi. Teetä itselle, ja sitten vielä uusi väri, uusi kuvio. Kantapää ja se sukan tylsin vaihe: kantapäästä tulleiden ylimääräisten silmukoiden kaventaminen rauhaisasti pois. Haluaisin ne heti pois!!! Että voi tehdä taas uusia kuvioita jalkaterään...

Tjaa. Tuliko kantalapusta liian iso ja pohjasta löysä? Hmm...

Käyttääköjhän näitä sukkia kukaan, ovatko liian kirkkaita lapsille? He haluavat yleensä ihan perussukkia, ei mitään hassutuksia! Sellaisiakin olen tehnyt, kaikenlaisia kuvioita sukkaan... Yhdet kuviosukat, sukka täynnä hauskoja kevytkumisia pieniä eläimiä, ovat lapset lempisukat koulussa. Nytkin käytössä. Täyttä keinokuitia, vihreät joissa neonkeltaiset kantapäät. Hih - ne oli tosi kiva neuloa! Lanka maksoi 50 senttiä kerältä alennuskorissa jokunen vuosi sitten - englantilaista lankaa, kai pipoihin tarkoitettu. Ostin hupimielellä ja lanka odotteli pari vuotta pussissa kunnes neuloin sukat viime vuonna.

Heijaa - onpa hyvä olo kun on saanut neuloa! Mieli rauhoittui kummasti, polte katosi...

Rhonda Byrnen maailma: Voima

Rhonda Byrne on 60-vuotias australialaisnainen joka törmäsi sanojensa mukaan suureen salaisuuteen elämän kriisinsä jälkeen kun hän sai tyttäreltään lahjaksi sata vuotta vanhan kirjan "The Science of Getting Rich" 9.9.2004. Hän alkoi miettiä asioita ja päätyi kirjoittamaan kirjan Salaisuus. Kirjassa hän kertoo kuinka   suuret filosofit satojen ja tuhansien vuosien ajan ovat ajatelleet ja toimineet. Ytimessä on kiitollisuus, rakkaus ja positiivinen elämänasenne. Ytimessä on myös positiivisen ajattelun "värähtelytaajuus" joka tarkoittaa sitä että saat sitä mitä ajattelet ja tunnet. Jos sinulla on negatiivisia ajatuksia, vedät puoleesi magneetin tavoin negatiivisia asioita. Saat mitä tilaat!

"Mitä sitten tunnetkin, hyvää tai pahaa, tunteesi määrittää värähtelytaajuutesi ja sinä vedät puoleesi samalla värähteleytaajuudella olevia ihmisiä, tapahtumia ja olosuhteita."

Voima on Salaisuuden jatkoteos, sisältäen myös edellisen teoksen ajatukset: "Kun haluat muuttaa elämääsi, sinun ei tarvitse lukea Salaisuutta ennen Voimaa, koska kaikki mitä sinun pitää tietää, sisältyy jälkimmäiseen." (Lainaus esipuheesta)

Nämä asiat eivät tokikaan voi olla kellekään tuntemattomia. Niistä on puhuttu "aina" - mutta kuinka helposti kiitollisuus, onnellisuus ja toisten huomioiminen unohtuukaan elämässä. On helppo arvostella ja kritisoida, valittaa ja olla tyytymätön. On helppo löytää huomautettavaa siitä sun tästä mutta - pienet ja suuremmatkin - asiat ja olosuhteet jotka ovat elämässä hyvin, tuntuvat itsestään selviltä - niistä ei osata iloita.

Positiivisen ajattelun "ideologiaa" saarnaa moni. Kirjailijoista Paulo Coelho on Rhonda Byrnen ohella kirjoittanut asiasta. Molemmat ovat rikastuneet miljonääreiksi yksinkertaisten asioiden tuomisesta ihmisille kuin uutena uskontona samalla saaden lähes gurun aseman. Rhondan ensimmäinen kirja "The Secret" ilmestyi 2006 ja hän pääsi seuraavana vuonna mukaan Oprah Winfreyn Shown jonka jälkeen alkoi suosio ja hänen kirjojensa myynti on saavuttanut käsittämättömät kymmenien miljoonien myyntiluvut yli 40 eri kieliversiolla.

Itse olen lukenut muutaman Paulo Coelhon kirjan. Rhonda Byrnen ensimmäisen kirjan luin jokunen vuosi sitten, settyä suomeksi. Luin sen ja yritin noudattaa vetovoiman lakia aktiivisen ja positiivisen asenteen avulla. "Kirjoita joku rahasumma paperille, visualisoi raha, kuvittele että sinulla on raha jo itselläsi. Elä, niinkuin sinulla olisi jo toivomasi raha. Ajattele, että olet saanut tuon rahan, ajattele asiaa aktiivisesti. Elämä on yllättävää, maailmankaikkeus antaa sinulle sen mitä haluat jos uskot siihen." Minä uskoin, mutta selvästi en tarpeeksi kun en saanut tuota visualisoimaani 50000 euroa itselleni. Tein jopa ohjeen mukaisesti shekin itselleni, leikkasin itselleni euron kuvia suurina seteleinä. Ehkä se, että tunsin itseni hölmöksi tuota tehdessäni esti universumia antamasta rahaa minulle. Kuka tietää...

No. Positiivinen ajattelu on toki kaikin puolin parempi tapa elää kuin jatkuva negatiivisessa ja tuskaisassa itsesäälissä kärvistely.

Kirja on helppolukuinen. Se on jaettu lyhyisiin kappaleihin ja kukin kappale päättyy yhteenvetoon. Jokaisessa kappaleessa on otteita suurten filosofien ja ajattelijoiden viisaista sanoista kuten: "Sinulla ei ole aihetta mihinkään muuhun kuin kiitollisuuteen ja iloon." Gautama Buddha ( 563 - 483 EKr)

Kirjan lukeminen - samoin kävi aiemmin Paulo Coelhoa teosten kanssa - aiheuttaa jotenkin höhlän tunteen, että teksi on valtavan naivia ja lapsellista. Kuin lukisi itsestäänselvyyksien listaa. Miksi luen tällaista? kysyin itseltäni... Nyt luen sitä taas - vaikka asiat todellakin ovat helppoja, yksinkertaisia ja itsestään selviä. Silti en osaa elää niiden mukaan!

Näitä kirjoja lukee suurelta osin jo aikuistuneet ihmiset, usein kirjan lukija on keski-ikäinen nainen. Miksi? He ovat nähneet elämässää jo erilaisia asioita, onnea ja oman elämän jämähtämistä sellaiseen asentoon jossa he eivät halua olla. Luulen, että kirja antaa uskoa ja lohtua mahdollisuudesta parempaan. Näin se toimii ainakin itselläni: Kun elämä murjoo ja epätoivo iskee, eikä omassa maailmassa tunnu olevan valon pilkahdustakaan. Kun naistenlehtien keinot ystäviin ja puolisoon tukeutumisesta eivät toimi, on ainut mahdollisuus löytää voima itsestä. Siihen auttaa Rhonda Birne ja positiivinen ajattelu; voi uskoa, että kyllä tämä elämä vielä kirkastuu!

Kuten kirjan viimeisellä sivulla sanotaan: "Sinun sisälläsi piilee väkevin voima ja sen avulla saat suurenmoisen elämän.

Voima on sisälläsi. "
-----
Näin kirjaa markkinoidaan:

”The Power” on maailmankaikkeutta ohjaava voima, josta jokainen ihminen ja hänen luomansa keksintö on saanut alkunsa. Jotta voisit muuttaa vanhoja ajatuskäytäntöjäsi ja luoda uutta elinvoimaa itsellesi ja ympäristöllesi, tarvitset avuksesi maailmankaikkeuden suurinta käsikirjaa. Tavoittelitpa sitten loistavaa uraa, häikäisevää varallisuutta, iloa, terveyttä tai kukoistavia ihmissuhteita.

Unelmiesi elämä on lähempänä kuin aavistatkaan: sinun on vain avattava sydämesi universaalille rakkaudelle. Niin paljon kuin olet valmis antamaan, vähintään yhtä paljon saat takaisin. Valinta on Sinun.

Yritän itse päästä vielä Voiman aallonpituudelle. Yritän uskoa omiin unelmiini uudesta työpaikasta ja rahasta, yritän rakastaa elämääni ja nousta nykyisen arjen yläpuolelle. Rakastaa elämääni ja uskoa hyvään. Vielä on matkaa kuljettavana, mutta uskon ovien vielä avautuvan minulle. Kaikkihan on kuitenkin hyvin!




Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksasen uusin kirja "Kun kyyhkyset katosivat" ei ole helppo. Romaanin noin 360 sivua jakaantuu eri aikakausiin ja pääosin kolmen henkilön kohtaloon Viron saksalais- ja neuvostovallan aikaan 40- ja 60-luvuilla. Jokainen kirjan muutaman sivun pituinen luku kertoo jonkin tapahtuman, luvun yläkulmassa oleva postimerkki kertoo mistä paikasta ja ajasta on kyse, esim. Leninin kuva postimerkissä kyrillisin kirjaimin, kuvan alla V.I.Lenin 1963(в и ленин 1963). Vieressä teksti Tallinna, Viron SNT, Neuvostoliitto.

Kirja on jaettu kuuteen osaan joista kukin kertoo vuorotellen joko 40-luvun tai vaihtoehtoisesti 60-luvun tapahtumia, Saksan vallan ja Neuvostoliiton miehityksen aikaa. Asiat ja ihmisten kohtalot tulevat esiin palasina eri aikoina, kokonaisuus hahmottuu lukemalla lukuja ja osioita eteenpäin!

Kaksi kolmesta päähenkilöistä tuntuvat henkilöiltä joihin on helppo samaistua - Juudit ja Roland. Erityisen vastenmielisltä tuntuu mielistelevän & nuoleskeleva vallan ja vallanpitäjien ihailija, omaa etuaan mitään kaihtamatta ajava Edgar joka on Juuditin aviopuoliso ja Rolandin serkku. Edgar on sängyssä ja rakkauselämässään kykenemätön, Juudit siitä turhautunut vaimo joka etsii onneaan muualta. Siinä tarinan alkukuvio ja tapahtumapaikkana siis Viro toisen maailmansodan aikana jolloin saksalaiset tulivat miehittämään maata osana Saksan Ostlandia, toisaalta 60-luvun synkän harmaa neuvostoaika jolloin päähenkilöt ovat jo keski-ikäisiä ja illuusionsa menettäneitä.

Kirja on aihealueeltaan vaikea. Tieto ja kiinnostus Viron ja maanosan lähihistoriasta auttaa lukukokemuksessa. Itse koin, että lukemisessa piti pitää pieniä taukoja; kaikkea ei pystynyt suodattamaan aivan saman tien. Toisaalta kirjaan pitää keskittyä eikä jättää kirjaa liian pitkäksi aikaa odottamaan. Viimeksimainitusta pitää huolen kirjaston lyhyt laina-aika - suositun kirjan sai vain pikalainaksi ja omani on jo myöhässä päivän. Käyn sen palauttamassa tänään ja otan vastaan myöhästymiseen liittyvän saapiskan ja sakkomaksun.

Kirjassa tapahtuu paljon - mutta kirjan henkilöihin ei saa oikein otetta; he jäävät kaukaisiksi, eivät tule liki. Henkilökuvaus jää ehkä hiukan historiankuvauksen jalkoihin. Kirjan nimen merkitys selviää monessakin paikassa kirjaa - siellä syödään erilaisia kyyhkysruokia, saksalaisten pöydissä jossa  niitä myös nauttii Juudit rakastajansa kanssa. Edgarin olemus taas koko ajan omaa etuaan ajavana, eri isännille maanmiehistään raportoivana vallan mielistelijänä tuntuu jo heti alkuun niljaiselta ja pelkurimaiselta. Jokainen tuntee tuon kaltaisia ihmisiä ja sellaisiin törmänneenä ei voinut kun toivoa jotakin inhaa hänelle tapahtuvan. Mutta ei, hän se niitä inhottavuuksia järjesteleekin, laskelmoidusti. Onko se homo vai vain sukupuolisesta himosta kliinisen puhdas tapaus, mietin pitkin kirjaa. No - sekin selviää vihdoin loppumetreillä.

Edgarista kertovissa luvuissa vaimosta kerrotaan ilman nimeä, sanotaan vaimo. Edgarista kertovia lukuja on eniten - Juudith esiintyy 40-luvun tapahtumissa aktiivisena, 60-luvulla passiivisena. Roland on niin ikään aktiivinen 40-lu60-luvullavun tapahtumissa jossa hänen lukunsa ovat minä-muodossa.  Edgar yrittää jäljittää serkkuaan monin tavoin.

Loppu on yllättävä. Koko matkan ajan sitä mietti, miten kaikki loppuu. Yllätys se oli sitten kuitenkin.

Edellisen Sofi Oksasen kirjan - suuren kohun ja huiman määrän palkintoja voittaneen Puhdistuksen jälkeen tämän kirjan mieltää helposti saman kirjailijan tekemäksi. Silti ne eroavat toisistaan. Kyyhkyset ei todennäköisesti yllä samaan julkiseen huomioiden määrään kun edellinen mutta toisaalta - kunnia ja maine on jo saavutettu ja Oksasen kirjat tulevat varmasti jatkossakin myymään hyvin ja pysymään näkyvillä.

Sama tunne jäi molemmista kirjoista - ja olo hiukan tuhnuiseksi. Olisi halunnut tutustua vielä pikkuisn paremmin kirjan henkilöihin, olisi halunnut, että heille olisi käynyt edes vähän paremmin elämässä. Kuka voitti - ei kai kukaan, loppujen lopuksi.

Hyvä kirja. Kannattaa lukea.

Arki alkoi, eikun menoksi

Raketit on ammuttu ja shampanjat juotu. New Year is here!

Uusi vuosi on tuoreena edessämme. Vain yksi päivä käytetty - heijaa vaan! Eilen piti presidentti puheen - hyvän puheen pitikin. Sitä ruoditaan nyt tietenkin jokaisen sanan ja piilotetun viestin kannalta mediassa ja keskustelupalstoilla. Minusta puhe oli hyvä, yksinkertaisesti. Ilahduin lopetuksestakin; kuuntelin puheen kahvikuppi kädessä television ääressä seisten ja nyökyttelin monta kertaa kuunnellessani. Asiasisällön ohella, kiiinnitin huomion kuvauspaikkaa, työpöytään Mäntyniemessä, ikkunan edessä ja mietin, milloin kuvaus oli tehty. Ei se suorana tullut mutta oliko nauhoitus tehty jo edellisenä päivänä vai juuri ennen esitystä? Hmm... Mietin myös kieloja vaasissa - kielot ovat ihania mutta olisin kyllä laittanut hiukan hienomman kimpun pöydälle, ei vain kielokimppua joka oli narulla solmittu yhteen ja yrmästy vaasiin.

"Puheen lopetus jossa presidentti toivotti hyvää uutta vuotta ja Jumalan siunausta sai hämmästyksestä suun avautumaan, kuulinko oikein? Kyllä, niin hän sanoi - luulin, että Suomessa kaikki "taivaallinen" on ikäänkuin "poliittisesti ja sosiaalisesti epäsopivaa". Hienoa, että lopetus oli juuri tuollainen!

Vuosi alkaa synkkien pilvien alla, jos median asiantuntijoita kuuntelee ja uskoo. Itse yritän olla positiivinen ja uskon vakaasti, että elämä kantaa ja kaikki kääntyy hyväksi. Tänä vuonna, ehkä jo ihan pian!

Olen lähdössä työhaastatteluun oikein positiivisella mielellä. Tämä keskustelu menee hyvin, sen olen päättänyt! Olen asiantunteva, jämäkkä ja hyvällä tavalla positiivinen ja iloinen, huumorintajuinenkin. Katsotaan, minkälainen vastapuoli eli tuleva esimies on.

Elämä on seikkailu!