Lapset, lapset. Rahat loppu ja kaikki tökkii

Kirpputoriansiot jäivät muutamaan kymppiin – alitin kuulemma normaalin, keskivertomyynnin joka on satasen verran viikossa. Siitä jää nettona kirpparimyyjälle reilut 60 euroa, vuokran jälkeen. Me jäimme tästä murto-osaan molempien viikkojen osalta ja kyselinkin syytä moiseen; onko meillä väärää tavaraa, väärät hinnat vai mikä on syy. Tavara oli puhdasta ja osin silitettyä eikä mitään rikkinäistä tai muuten varsinaisesti huonoa - käytettyä, ehjää tavaraa kuten kuvittelisin siellä kaupaksi käyvän tavaran olevan. Vastaus oli tällä kertaa se, että meillä oli varmaankin liian täysi pöytä…

No – tavaraa tulee siis takaisin laatikkokaupalla; ei viitsisi niitä millään enää kotiin ottaa kun niistä on jo kerran luopunut. Vien ne varmaan nyt kirkon hyväntekeväisyyskirpparille, Fidaan. 



Kävelin tänään kynttilämeren ohi – nuori mies kuoli siinä pari päivää sitten. Samanikäinen poika kuin vanhin lapseni. Tuntui tosi pahalta – miltä sielläkin kotona nyt tuntuu, miltä kavereiden mielesä? Nuoren ihmisen kuolema tuntuu aina väärältä – tämäkin oli ”vahinko” joka ei tee asiasta yhtään sen parempaa. Kuolema on lopullinen, aiheuttipa sen vahinko tai tahallisuus, sairaus tai mikä muu hyvänsä.

Kauppahallin lihatarjontaa

Kävelin ruokakaupassa, etsin jotain edullista ruokaa – rahat ovat niin lopussa kun olla voivat ja palkkapäivään tuntuu vielä olevan ikuisuus. Onneksi sain vähän rahaa kirpputorilta sentään. No, siellä etsin siis tapani mukaan viimeisen päivämäärän ruokia kun niistä saa 30 proesenttia alennusta. Maitoa, pari viiliä, munuaisia ja jauhelihaa löytyi! Pullonpalautuksen jälkeen sain parin päivän ruuat vajaalla kolmella eurolla.

Kaupassa kävellessäni seurasin äitiä joka oli tekemässä ostoksia kahden lapsen kanssa – pienin istui ostoskärryn istuimessa ja noin kolmivuotias pikku-poika käveli itkien äitinsä rinnalla. Itki ensin hiljaa nyyhkyttäen – halusi syliin ja pyysi, että äiti ostaa nopeasti tavarat kun tahtoi kotiin. Vaikutti väsyneeltä. Itku kiihtyi lopulta huudoksi – mutta äiti kulki kaupassa hyllyltä toiselle aivan kuin hän ei olisi nähnyt, ei kuullut lastansa. Lapsella oli hätä, hän halusi äidin huomion – äiti oli kai väsynyt kun ei ollenkaan antanut edes kättä, ei silittänyt tai sanonut mitään lohdutuksen sanoja pojalleen. Tuntui ihan kamalalta. Miksi ei voinut ottaa lasta hetkeksi syliin? Miksi ei sanoa jotain ”Odota pikkuinen, ostetaan ruuat ja mennään sitten kotiin kulta, eikö niin”…

Ruuan hinta nousee taas, luin Hesarista...

Omat lapseni eivät ole jättäneet sanomatta mitä mielessä liikkuu. Rahanpuute, sepä heillä, molemmilla vanhemmilla jotka viettivät iltaa kavereiden kanssa. Toinen teini sähkötti illalla – siis laittoi tekstarin – jossa pyysi ”laitatko vitosen tilille että pääsen junaan. ”Tartten sen ihan heti, juna tulee parin minuutin päästä”. Viestin saadessani olin moottoritiellä ajamassa kotiin – mitenkään en siinä voinut hänelle rahaa lähettää siitä. Vasta vajaan tunnin päästä olisin kotona. Tästä lapsi suivaantui ja ilmoitti, että minun pitäisi kyllä tietää, että hänellä ei ole rahaa ja sitä sen takia hänen tililleen laittaa. ”Nyt saat maksaa sakot jos tarkastaja tulee. Ei oo miun vika”. Niinpä.

Nuorimmainen oli surullinen illalla kun olin mieli matalana - yritin piristyä ja menimme yhdessä pienelle pyöräilylle. En osannut olla pirteä ja se harmittaa. pieni on pieni enää hetken - ei ole syytä olla apealla mielellä hänenkään takiaan.

Aamulla toinen teini sitten soitti ja kysyi olenko laittanut hänelle rahaa tilille. Läksytti minua siitä, että maksan huonosti ja vähän – ja senkin vähän hitaasti. Ei kuulemma ole muilla näin kamalaa kuin hänellä; hän joutuu usein noloon tilanteeseen kavereiden nähden kun tilillä ei olekaan katetta vaikka pitäisi olla. Oli nyt menossa ostamaan jotain ruokaa. Vanhin lapsi on se, jolla on nälkä ihan aina, vaikka söisi 4 ateriaa päivässä, hedelmiä, keksejä ja karkkia päälle…. Laiha kuin tikku; tullut äidin isän sukuun – suora suoli, sanoi vaari aikoinaan kun häneltä kysyttiin kuinka hän VOI syödä noin paljon, olla aina nälkäinen ja silti tikkulaiha…

Vielä on matala olo. Tuntuu kuin en selviäisi näistä elämän velvoitteista vaikka kuinka yritän. Ja sitten mietin, yritänkö oikeasti niin paljon ja hyvin kuin pitäisi – jos tsemppaisin, saisin varmaan paljon enemmän aikaan… Minulla on vain yksi tärkeä velvoite – kasvattaa kolme lasta, huoltaa ja hoitaa perhe siihen pisteeseen, että he voivat terveinä ja perusvalmiudet elämään saaneina elää oman aikuisen elämänsä ilman suurempaa katkeruutta ja epäonnistumisen tunteita lapsuudestaan. Se, että heillä ei ole isää johon nojautua ja jolta hakea turvaa on kurja asia mutta ei nykyään mikään kummallisuus.

Joskus tuntuu, että en millään jaksa. Nukuttaa, väsyttää ja tuntuu toivottomalta tarpoa eteenpäin. Mutta oikeasti ei väsyä saa, täytyy mennä hölköttää; olla kuin ravihevonen joka painaa eteenpäin sen mukaan minne ohjataan…