Mietteitä elämän käännekohdassa?

Villasukka valmistumassa.

Vähän on jäätä muodostunut...

Ulkona on kylmä ja kaunis talvikeli. Sisällä tavallisen lämmintä - monta kerrosta on hyvä sisälläkin vaatetta pitää - ja villasukat tuntuvat mukavilta jaloissa. Tänään valmistuu taas uusi sukkapari. Eilen tuli toinen sukka valmiiksi - varsi kirjavaa lankaa josta tein lapselle pipon jokin aika sitten. Mahtavan tuntuista lankaa se on, ja kivan näköistä tuohonkin kohtaan. Itse sukkaosa on Nalle aloeveraa, Novitan villasekoitelankaa.Otan sukista kunnon kuvan vaikka huomiseksi.

Ajattelin, että pitäisi varmaan pitää tauko neulomisessa ja kirjoitella käsitöiden teosta säästynyt aika vaikka kuukauden-parin ajan. Näkisi, tuleeko siitä mitään. Nyt, kun työtilanne on muuttumassa ja töissä voi ehkä ainakin hetkellisesti keskittyä tiettyihin asioihin. Uusi vetäjä tehköön itse asist joihin hänet on ylennetty!



 Ensi viikolla kuuntelen kuitenkin vielä sen Marian Keyesin äänikirjan loppuun ja neulon samalla - sitten. Sen kuuntelu on edennyt hitaasti - täytyy aina odottaa, että talo hiljenee ennenkuin laittaa sen päälle; ei täällä muuten sitä voi kuunnella. Perjantaina kuuntelin sitä samalla kun vanhin lapsi te3ki kesätyöhakemuksia tietokoneellaan samassa huoneessa - puolet kuuntelusta meni ohi kun työnhakija kyseli kaikenlaista, kommentoi asioita. Ei sae mitään, sinällään. On kiva jos isommat lapset juttelevat minulle ylipäätään jotain - tuntuu, että olen täysin irti heidän todellisuudestaan, elämästään  - eivätkä he edes minua sinne halua, edes lähimaastoon. Itsenäistyvät ja kokevat äidin ärsyttäväksi ja hölmöksi - liian ymmärtämättömäksi ja kaukaiseksi heidän elämäänsä ajatellen. Usein isojen lasten töykeys, itsekkyys joka on heille aivan itsesstäänselvä ja kyseenalaistamaton asia, sekä välinpitämättömyys yhteisistä ja perheen asioista satuttaa ja loukkaa. Heille ei voi sanoa juuri mitään mikä ei ärsytä. Ruokaa he eivät useinkaan suostu syömään yhdessä - eilenkin pyysin heitä syömään - olivat kaikki kolme kotona ruoka-aokaan - mutta vanhin ilmoitti, että ei halua syödä. Söimme sitten ilman häntä, nostin vanhimman lautasen ja muut ruokailuvälineet pois pöydästä - lapsi itse jäi olohuoneeseen tietokoneensa ääreen. Kun olimme sitten syöneet ja olin pyyhkimässä pöytää ruokailun jälkeen, hän tuli keittiöön ja kysyin, mitä hän voisi syödä... "Onks meil nuudeleita?" 

Kuu pakkastaivaalla

Vihannesosekeitto ja leipä, leikkeleet eivät kelvanneet. Ei ollut nuudelieta joten hän suuttui. "Meil ei oo koskaan mitään."

Päivällä juttelivat isommat keskenään: "Tänään on pakko keksiä jotain. Olin koko illan eilen kotona - meinasin kuolla. Helvetin tylsää - en kestä toista tollasta iltaa".

Olivat sitten keskenään koneidensa kanssa illan; ihme kyllä kumpikaan ei mennyt minnekään. Toisella on kädet kipsattu joten hän ei pääse oikein minnekään ja toinen on pitkästynyt ja ärtyinen kuin persuksiin ammuttu karhu. Pyysin apua siivoukseen mutta sain kulla, että "Siivoa ihen ite vaan". Olin antanut rahaa kympin reilu viikko sitten vanheímmalle josta hyvästä hän oli luvannut imuroida ja siivoita vessat. Nyt kun kysyin milloin hän voisi siivoita - vaikka auttaa minua - niin hän totesi siivoavansa "joskus".

Täytyy myöntää, että alan oikeasti toivoa, että heistä ainakin toinen muuttaa jo kohta omilleen. Sitä he tietenkin toivovat itsekin - mutta heidän mielestään minun tai heidän isänsä pitäisi ostaa asunto. Ja toki varmasti se kalustaa ja maksaa siitä sekä elämisestä koituvat kulut. Itse muutin kotoa kirjoitusten jälkeen syksyllä, silloin aikoinaan historiallisena aikana josta on noin tuhat vuotta aikaa... Menin opiskelemaan ja kävin siivoamassa, tarkjoilemassa ja tein mitä vain hommia, että sain vuokrat ym maksettua. Kuulemma omat lapsetkin tekisivät mielellään samoin - mutta eivät saa töitä. En toisaalta näe heidän kovin innolla töitä tai opisklupaikkaa etsivänkään.

Toivotaan, että heitä onnistaa ja pääsevät omaan elämäänsä. Ehkä välit sitten meidän kesken myös tulevat normaaleiksi - ei tarvitse heidänkään olla niin kamalan vihaisia ja ärsyyntyneitä. Toisaalta - voi olla, että ärsyyntynminen ei häviä mihinkään - nistä sen tietää. Se näkee ken elää.

Aika hurja kuva kirjailijasta HeSassa

Bo Carpelan kuoli perjantaina. Hän oli jo 84 vuotias - mutta silti olisi suontut hänen vielä jaksavan elää, jopa kirjoittaa.

Hän oli ehdottomasti yksi Suomen tämänhetken parhaista kirjailijoista. Olen ostanut hänen kirjojaan useammankin äidille lahjaksi - äiti pitää Carpelanin tyylistä ja kirjoista kovasti ja oli eilen puhelimessa kuolemasta tosi suruissaan. Äiti oli nähnyt Carpelanin Akateemisessa kirjakaupassa, saksalaisten kirjojen hyllyllä katselmassa kirjoja jokunen vuosi sitten.Olivat seisoneet ripi rinnan hyllyn ääressä, Carpelan oli hymyillyt äidille ja nyökännyt tervehdyksen. "Hyvin viehättävän oloinen henkilö" oli äidin ajatus kirjailijan persoonasta. Näin varmasti olikin.

Isot lapset olisivat halunneet mummin luo tänä viikonloppuna. Mutta pienimmällä oli partiretki tänään - ovat salapoliisiretjkellä toisen lippukunnan seikkailijoiden kanssa. Hän on siellä nyt, paljon on vaatetta päällä ja eväät selkärepussa. Pakkasta on parikymmentä astetta.

Horoskooppikaan ei suuria lupaile....

En olisi jaksanut tänä viikonloppuna lähteäkään. Ja piti saada siivouskin tehtyä. Kohta on hiihtoloma, mennään sitten. Nyt en stressaa töiden suhteen - onhan minulla taas yksi pomokerros niskan päällä niin ei tarvitse stressata enää ja tehdä yötä myöten kaikkea valmiiksi. En halua tehdä hommia "hänen kunniakseen" vaan toivon - ilkeästi - että hän kompastuu omaan näppäryyteensä ja porukka huomaa, että hän on tyhjä tynnyri. Tai sitten ei käy noin. Mutta yritän olla stressaamatta. Ja masentumatta, itkemättä. Kaikkea tuota olen tehnyt viime aikoina - imuroidessa eilen itkin niin, että sain pisaroita lattialle. Nyt sellainen saa riittää! Töissä itkin myös - kun työtilanteen muutos selvisi ja kerroin sen tuttavalle, isolle pomolle joka hauaisi, että tulen hänelletekemään töitä - mutta oma esimies ei minua päästä. Pattitilanne.

Nyt menen etsim'än newtistä ja sunnuntain lehdestä työpaikkaa jota voin hakea.

Elämä on ehkä - ja toivottavasti - jonkinlaisessa käännekohdassa. Työpaikka muuttuu jollain lailla ainakin. Isot lapset itsenäistyvät. Mitä tapahtuu?