Sunnuntaikävelyä ja elämän pohdintoja

Kauniit vanhat puutalot ilahduttavat kävelijän silmää

Heräsin aamulla herätyskelloon vaikka on sunnuntai - laitoin kellon soimaan, että pääsisin aamukävelylle ennenkuin muut heräävät. Lapset valvovat (liian) myöhään ja heräävät sen mukaisesti myöhään joten join hyvällä ja rauhaisalla mielellä kupin teetä ja söin ruispuolukkapuuroa ennenkuin lähdin kameran kanssa aamulenkille. Väsytti vielä - olin itsekin valvonut neuleen ja äänikirjan kanssa pitkälle yli puolenyön.

Pikkupakkasessa oli hyvä kävellä ja miettiä elämää - oma oleminen ja elo tuntuvat olevan aivan lukossa ja jumissa. Ei oikein jaksaisi mitään- puhti poissa. Niin henkinen puhti kuin ruumiillinen kuntokin kadonneet jonnekin, jääneet menneisiin vuosiin ja aikoihin. Elämä ylipäätään tuntuu vaikealta - rahatkin aina loppu ja vaatimukset joka puolelta vain kasvavat. Miten maksaa hammaslääkäri, ylioppilaskirjoitukset, viulutunnit, poliklinikkamaksut kun tili on ihan tyhjä ja seuraava palkka jo menossa kaikkeen mahdolliseen?

Yritän hokea itselleni, että jos jaksan painaa ja yrittää vielä kymmenisen vuotta eli siihen kun kaikki lapset ovat hyvin oma elämänsä alussa, omissa kodeissaan ja omien - ehkä - kumppanien, perheiden ja ystävien kanssa tasapainossa (jos ihminen koskaan on!) - voin olla rauhaisin mielin ja voin lähteä pois. Minulla on elämässä yksi tärkeä: lapset ja äiti - ei muita. Missään tapauksessa en aio alkaa heille taakaksi tai kiusaksi sitten enää kun he ovat omillaan.


Kuolleet lehdet - kuin kuolleet sielut
Roikkuvat raskaina kiinni elävässä puussa
- ilman toivoa muusta kuin putoamisesta...

 Olisin valmis jättämään olemisen jo nyt mutta en voi jättää kesken sitä minkä olen luvannut tehdä: Huolehtia lapset aikuisiksi. He tarvitsevat minua vielä - ja sitä tienestiä jonka saan. Taloudellista tukea. Ja tietenkin ajattelen omaa äitiä - hän huolehtii valtavasti, että kaikilla olisi asiat hyvin ja suree kovasti, jos jotain käy. Nytkin, lasten joutuessa näihin talvisiin onnettomuuksiin, hän on huolehtivut ja surrit niitä paljon. Osaisinpa olla parempi tytär!

Oma elämä tarpoo suossa - en tiedä, miksen saa siihen puhtia ja miksi aina vain olen näin yksin - ja silti väsynyt ja uupunut. On liikaa huolehdittavaa, työtä, tekemistä. Tai sitten vain kaikki puuha ei tunnu mielekkäältä. Elämässä ei ole niitä elementtejä joita siihen toivoisi, asioita jotka tuntuvat tärkeiltä - lasten lisäksi.



Siis liian vähän - mitä siis? Sellaista elämää jossa voisi jakaa ajatuksia ja tuntemuksia ja tekemistä toisen aikuisen kanssa.

Urkumusiikki:
mahtavaa, koskettavaa

Valittaminen ei tietenkään mitän auta. Mutta mikä auttaisi? Näitä mietin ja kävelin, samalla katsellen talvimaisemaa, kuunnelleen jo kevääseen herääviä talitintteja.



Kävelin sitten kirkkoon - siellä on jo jumalanpalvelus meneillään ja kirkko sen verran täysi, että paikan löytäminen oli vaikeaa. Löysin paikan toiselle kankulle penkin päästä ja jäin kuuntelemaan. Tuli rauhaisa olo. Urut soivat upeasti. Saarna oli hyvä; teemana tänään yksinäisyys. Kuinka sopivaa!

Kirkossa oli paljon lapsia - tänään alkaa yhteisvastuukeräys jolla torjutaan nuorten yksinäisyyttä. Kolehti kerättiin myös lasten ja nuorten yksinäisyyden ehkäisevään työhön. Minulla - jonka juuri pitäisi tuollaisen työn arvo ymmärtää - ei ollut rahaa mukana olenkaan. En siis antanut kolehtia. En mennyt ehtoollisellekaan. En vain jaksanut. Halusin vain istua penkissä.  Itkettikin.



Kirkkokahveilla kävin - nautin kaksi kuppia kahvia, karjalanpiirakan ja domino-keksin ja kävelin takaisin kotiin - ne nelisen kilometriä kirkkoon ja sieltä pois antoivat aikaa ajattelulle ja liikuntahan tekee hyvää. Hyvää teki kirkossa käyntikin. Luulen. Kirkkomusiikki, kirkon rauhoittava tunnelma ja lohduttavat sanat tuntuvat hyvältä.

En tiedä, mistä apua voi oikeasti saada. Kovasti toivon, että sieltä... Tai jostain. En tiedä... Tai sitten pitää vain ottaa taas itseään niskasta kiinni ja piristäytyä - niinhän se aina ennenkin on mennyt. Sinällään hölmöä, että sitä odottaa apua jostain - ihmiset elävät omaa elämäänsä ja jokainen pärjää niinkuin pärjää. Kun kuuntelee uutiskeskusteluja ja muita keskusteluohjelmia, tulee mielikuva, että on aina "joku taho" joka auttaa. Todellisuudessa jokaisen täytyy kuitenkin itse oma elämänsäelää ja asiansa hoitaa. Varsinkin aikuisen ihmisen jolla ei verkostoa ole - vanhemman velvollisuus on hoitaa lapsensa mutta aikuisen on jo sitten pärjättävä itse. Väliilä ei vaan jaksaisi! Niinkuin nyt - tekisi mieli vaan nukkua, nukkua... heittää piut paut kaikelle. Ainakin joksikin aikaa. Jos saisi rroittautua edes joksikin viikoksi kaikesta - ja vaan nukkua ja ehkä liikkua ulkona... Uskon, että sellaiset sapattivapaat joita monet johtajat ottavat, ovat todella hyviä. Opettajat ja muutkin kuntien/kaupunkien/valtion työntekijät voivat lähteä vuorotteluvapaalle - firman leivissä oleva yh-äiskä ei voi muuta kuin purra hammasta yhteen. Mutta ei sekään ole syy katkeroitumiseen.... Toiset vaan ovat osanneet tehdä elämässään parempia valintoja kuin toiset. Ja niillä pelimerkeillä sitä vaan on pelattava jotka kdessä on. Vaikka olisi minkälaiset. Toisella on kaikki hyvät, jollain ihan surketa - ja ihmeitähän tapahtuu...

Katsotaan. Meneehän tämäkin päivä ja olo ohi. Vaikka eihän päivässä mitään vikaa ole ollut. Kaunis talvinen sunnuntai.



Kissa auttaa kun mieli maassa.
Tulee tykö, puskee ja kiehnää. Kultainen ystävä