Joulukalenterin ikkunat avautuvat ja loistavat takaa tulevasta valosta 

Lev ut din fantasi,
inte din historia! 

 

 

Siinä päivän lause joka on hyvä aika ajoin muistaa.

 

Vietin viikonlopun äidin luona. Saunottiin, käytiin kaupoilla ja kaupungilla kahvilla, vietettiin mukavaa aikaa ja syötiin hyvin. Äiti teki ruuat, minä tyttö leivoin joululeivonnaisia! Tuo tämänpäivän "mietelause" tuossa ylhäällä saa muistamaan, että äiti elää omassa historiassaan, miettii menneitä paljon, niinkuin ikääntyessä ihmisillä tapana on. "Kun ei paljon enää tapahdu, tulee mietittyä menneitä aikoja ja asioita", sanoo hän. Hän miettii lapsuuttaan, lapsuuden kotiaan, mennyttä avioliittoa, työelämää ja lapsiperheen äidin arkea, vuosia sitten kun olin itse sisarusten kanssa lapsi. Eniten hän tuntuu kaipaavan tapahtumarikkaita ja jännittäviä opiskeluaikojaan; se on ollut hänelle todella elämän upeaa aikaa - nuoruus ja siihen tulevat asiat, rakkaudet ja vapaudentunne lapsuudenkodista muuton jälkeen. Niinhän se on monelle - uuteen elämään astuminen on jännittävää ja polttavan ihanaa. Sitä voi sitten muistella kun aika muistoille tulee.

 

Kävelyllä raikkaissa tuulissa.
Ajatus lentää kaukaisiin saariin ja horisonttiin

Äidillä pelaavat hoksottimet ihan täysin, elämä omassa kauniissa kodissa sujuu. Yksinäisyys vaivaa tietenkin - ystävistä ja työtovereista on moni jo nukkunut pois tai he ovat sairaita, asuvat pitkässä matkassa. Yhteydet menneet poikki syystä tai toisesta; ne vin ovat jääneet ja nyt ei oikein enää ilkeä ottaa yhteyttä kaukana asuviin ystäviin jollei ole ollut yhteyksiä vuosikymmeniin. Puoliso on kuollut, lapset asuvat kaukana ja elävät omaa elämäänsä.

Elämä muuttuu alati, ei samana pysy omalla kohdalla mitenkään kun elämä ympärillä muuttuu.

Yksi aika hupaisa asia on tapahtunut. Ei mitenkään hauska sinällään, mutta siitä jo sain vitsailtua hänelle pariinkiin otteeseen: äiti on saanut elämänsä ensimmäiset nopeus-sakot! Äiti sai syksyllä  taas ajokorttinsa uusittua; iän perusteella se pitää . Hän sitten ajoi veljen kanssa autolla tänne meille, yli kolmen tunnin ajomatkan parisen viikkoa sitten kun meillä oli sukutapaaminen. Äitipä päräytti "peltipoliisiin" siinä meille muille tutussa valtatien kohdassa jossa on pieni pätkä 60 kilometrin rajoitusta. Tosi kierosti on siihen sitten laitettu peltipoliisi joka onkin yksi Suomen maanteiden eniten sakkorahaa keräävistä vempeleistä. Äiti ajoi huimaa 68,5 kilometrin vauhtia (luuli, että nopeusrajoitus on 70 km/h) ja kamerahan siitä välähti. Sakko rapsahti postiluukkuun viime viikolla: 85 euroa. Voi pyhä  jysäys!

Äidin ensimmäiset nopeus-sakot tulivat yli 60 vuoden autolla ajon jälkeen. On sekin nyt koettu sitten! Hih.

----- 

Elämä menee nopeasti kun katsoo taaksepäin. Eteenpäin katsoessa ei mikään ole selvää ja aikaa tuntuu olevan vaikka kuinka paljon.

Omaa näkökenttääni haittavat edessä oleva sankka sumu ja kovat pelot - selviänkö ylipäätään? Jaksanko yrittää, uskoa? Toisaalta, jos yrittää parhaansa ja etsii ratkaisua, elää joka päivän parhaansa kykynsä mukaan - niin kyllä elämä aina jollain lailla kantaa. On kantanut tähänkin saakka.

 

Kahvikupposen äärellä, torttuja nauttien. Jutellaan.

Äiti kantaa suurta huolta minun tilanteestani.  Hän tuossa juuri kertasi pöydän ääressä niitä asioita joita minulle on elämässä tapahtunut, niitä joista hän tietää. Onneksi ei kaikkea tiedäkään! Ja onhan niitä kaikenlaisia ollut, hyviä ja huonoja. Ja niitä jotka ovat syösseet kanveesiin, ovat lyöneet alas ja tuntuneet niin synkiltä, että ei millään enää jaksa, ei voi ylös nousta. Avioero. Rakkauden, ystävyyden ja välittämisen loppu. Sinisilmäisen rakkauden ja naiviuden loppu väkivaltaan ja toisen  tallomaksi. Kaikenlainen hyväksikäyttö. Työttömyys. Ystävien kaikkiominen. Antaa mennä vaan-fiilis. Kuoleman kaipuu.

 

Mutta onneksi on aina ollut elämisen innoittajia. Lapset. Oma äiti joka tälläkin hetkellä on ainut joka uskoo kaiken vielä kääntyvän hyväksi. Oma uskoo sen suhteen horjuu eestaas kuin kellon heiluri.

 

Äiti miettii kuolemaa paljon. Hän kertoi eilen taas istuessamme ja jutellessamme kahvipöydässä tuntevansa, että kuolema tuntuu kuin se olisi matkalle lähtö. Kertoi, että hänellä on tunne kohta lähtevänsä matkaan - sille matkalle ei vain tarvitse laukkuja pakata. Siltä matkalta ei lähetetä kortteja, ei oteta ketään mukaan. Sieltä ei tule tekstiviestejä eikä soittoa. Sille matkalle jokainen lähtee, kerran.

 

Sibeliuksen päivän
lippu salossa

Se itkettää minua, en haluaisi hänen lähtevän. Itsekäs toivehan se on - meillä on hyvä suhde, nyt aikuisena. Täytyyhän toisen antaa mennä kun sen aika on. Oma aikani voi hyvinkin tulla ennen häntä. Sitä en toivo, en millään. Olisi aivan hirveä tuska vielä kokea oman lapsen kuolema. Olen tuonut paljon huolta ja murhetta hänelle, vuosien aikana. Nyt en halua enää antaa mitään aihetta huoleen - vaikka sen näin työttömänä ja yksin eläjänä, yksinhuoltajana sen teenkin, koko ajan. En onnistu niinkuin haluaisin. Elämä on rikkinäistä ja säröjen paikkailua. Äiti toivoo minulle työtä ja miestä - rukoilee ja huolehtii niin paljon. Hän näkee minun elämässäni samoja piirteitä kuin omien vanhempien elämässä - kun se alkaa luisua alaspäin, on vaikea pysäyttää liuku. Ja nousu on aina vain vaikeampaa.

 

Äiti tietää lähtönsä koittavan, hän on siihen omalta osaltaan valmis. Toisaalta hän sanoo pelkäävänsä, että hän elää vielä satavuotiaaksi. "Jos olen hengissä tammikuussa, käydään konsertissa ja näyttelyssä" hän myös suunnittelee.

Ei sitä asiaa niin paljon ehkä tarvitsisi miettiä. Kun ei asiaa tiedä, kuitenkaan. Aina se hetki tulee yllätyksenä.

 

Monet yöt ovat vaikeita, mutta nitrot ovat tähän saakka aina auttaneet. 

 

Suunnittelemme talvella Helsingissä käyntiä kuitenkin, yhdessä. Ja jospa vaikka kävisimme Tallinnassa laivalla, kunhan kelit paranevat. Vaikka helmikuussa.

 

Tämä vuosi on ollut tosi raskas. Kaksi kuolemaa ja työttömyys. Tipahtaminen alas, alas kohti suurta toivottomuutta. Puhti on poissa, itkettää ja väsyttää ja joka kohtaan sattuu jotenkin. Vieläkö tästä voi nousta? Kyllä, kyllä....... Mutta miten, milloin? Jaksanko vielä, nyt yksinäisempänä kuin koskaan. Mistä otan kiinni?