Yli kolmen kuukauden tauon jälkeen ajattelin vielä kokeilla, josko osaisin kirjoitella tänne vielä jotakin. Elämä tuntuu polkevan paikoillaan eikä tunnu olevan mitään uutta kirjoitettavaa - kaikki on ikäänkuin sanottu jo monta kertaa.
Alkukesä oli kylmä. Aitasssa oli juhannuksena neljä astetta, pipo päässä siellä nukuin. Sitten tuli kuuma kesä joka ei tunutunut loppuvan ollenkaan. Ihana lämpö helli, järvivesi oli kuin linnunmaitoa. Nyt kun kohta pääsemme marraskuuhun, on taas ihan tavallinen syksy - harmaa ja vettä sataa. Välillä on kaunista, sitten taas sataa. Sää on ok ja vuodenajat tuntuvat hyviltä - jokaisessa on oma vireensä ja oma, sille ominainen tuoksunsa, olemuksensa. Ilman vuodenaikoja olisi vaikea olla jos on niiden rytmissä tottunut elämään.
Onneksi työttömyys ei ota pois vuodenaikoja ja maan tuoksua. Melkein kaiken muun se tuntuu vievän. Henkisen kantinkin...
En ollut osannut arvata moniakaan asioita, silloin kun sain kuulla, että tuotannollis-taloudellisista syistä minua ei enää tarvittu työssä jota olin tehnyt 15 vuotta siinä firmassa ja 10 edellisessä. Seuraavaa firmaa ei tuntunut millään löytyvän mutta pääsinhän tekemään tukityöllistettynä hommia suuriin organisaatioihin. En ollut samanarvoinen kun palkkaa saavat työntekijät - mutta sain tehdä sitä työtä jota osasin: sain olla iloinen, että pääsin töihin ja sain ylläpitää ammattitaitoani.
Sekin on tänä päivänä iso asia, että saa käydä töissä vaikka siitä ei palkkaa maksettaisikaan. Uutta työtä hakiessa ei tarvitse kertoa, että on palkattomassa työssä. Voi kertoa, olevansa TÖISSÄ. Voi sanoa, jos sattuu haastatteluun pääsemään, että on puolen vuoden projektissa. Kätevää!
Tuttavia tai sukulaisia ei oikein enää halua tavata, ollenkaan. Hävettää oma tilanne niin. Millään ei haluaisi kertoa omasta tilanteestaan mitään - mutta miten sitten voisi jutella kenenkään kanssa....? Sukulaiset patistavat ryhdistäytymään - jokaisen pitää itsestään huolehtia ja annan huonon esimerkin omille lapsillekin. "Työttömän yksinhuoltajan lapsilla ei ole kaksinen tulevaisuuden näkymä, joten yritä nyt vähän enemmän..." Kyllähän minä yritän, ihan varmasti - mutta en vaan keksi oikeaa keinoa, en selvästikään kun en onnistu!
Monet ajattelevat, että kun olen työtön, on minulla aikaa tehdä sitä sun tätä kuten järjestellä kaappeja, järjestää kirpputorimyyntiä, tehdä vapaaehtoistyötä ja ommella itselle ja lapsille vaatteet kun niitä ei ole varaa kaupasta ostaa... Outoa kyllä, näin ajattelin itsekin jossain vaiheessa: lukisin pari kirjaa viikossa, ompelisin, neuloisin ja kirjoittaisin vaikka romaanin, miksei vaikka kaksi: yhden lasten romaanin ja toisen, jossa kuvailisin nyky-yhteiskuntaa työttömäksi päätyneen akateemisen työntekijän silmin, pienen romanssin sinne mukaan leipoen. No - ei olekirjoja kirjoitettu eikä juuri luettukaan. Lehtiä en jaksa enää käydä kirjastossa lukemassa. Tyhmistyn tyystin kun en aina jaksa uutisia telkkaristakaan katsoa.
Mihin kaikki aika on mennyt? No, niihin palkattomiin töihin, yli 460 työhakemuksen kirjoittamiseen ja elämän raamien ylläpitämiseen. Nyt ne taitavat kaatuvan joka tapauksessa: rahat ovat niin loppu kun loppu voivat olla. Puuroa, makaroonia ja pinaattilettuja ja porkkanakeittoa olemme jo syöneet edullisesti tähänkin mennessä mutta kun kodin maksut eivät enää millään hoidu, mitä sitten?
Aika masentava kirjoitus tuli. Ulkona on tummanharmaata ja vettä sataa. Viimeiset kehäkukat jäätyivät viime viikolla. Lehdet ovat melkein kaikki jo maassa ja ruska alkaa olla ohi. Kyllä se taas tästä kohenee, kunhan ensin routa vähän vielä puraisee.
Jatketaan ja jaksetaan. Yritän taas kirjoitella, jotain kivaa ja positiivistakin. Koirasta ja kissoista, vaikka!
 |
| Taivaanranta on tummanpuhuva |
