Sytytän kynttilän ja katson pimeässä tuiskuavaa lunta

Tänään sytytän kynttilän ystävän äidille joka nukkui pois iltapäivällä. Rauhallisesti korkeassa iässä. Häntä olivat saattamassa puoliso ja kolme viidestä lapsesta, vanhin tytär lisäksi puhelimen kautta omasta kodistaan. Terveyskeskuksen vuodeosastolla oli myös mukana pappi - hän jonka muistan viime kesäisistä oman perheen hautajaisista, molemmista. Hyvä pappi. Tänään hän piti sängyn laidalla ehtoollisen, rukoili ja laulettiin virsiä. Sairas kuunteli virsiä, hänen huulillaan nähtiin hymy vaikka morfiini olikin saanut kipujen ohella hänet jo poissaolevaksi päivien ajan.

Virsien tauottua hän avasi silmänsä, katsoi rakkaitaan. Sulki silmänsä ja oli poissa. Käsi miehensä kädessä hän siirtyi sinne jonnekin mistä mitään emme tiedä.

Kynttilä palaa rauhasasti vieressä. Muistan entistä naapurin emäntää, häntä en koskaan kunnolla tuntemaan oppinut vaikka olinkin jo nelivuotiaasta kaveri vuorotellen kaikkien lastensa kanssa ja vieläkin pidämme yhtä.

Juttelimme eilen ystävän kanssa, hän kertoi äidin päivien olevan jo vähissä. Mietti, lähteäkö junalla pitkälle matkalle äidin luo. Ehtisikö hän vielä? Viikonloppuna olivat tavanneet mutta äiti ei juuri enää jaksanut avata silmiään. Sisko soitti iltapäivällä sairasvuoteen ääreltä ja sanoi lääkärin olevan siellä – hetki oli pian käsillä. Sisko jätti puhelimen auki, niin hänkin pääsi kuulemaan isän ja sisarustensa laulun ja papin jakaman ehtoollisen äidin kuolinvuoteen äärellä. Tilaisuus oli kaunis ja liikutti minua kovasti.

Ikkunan takana sataa lunta pimeässä. On talvi ja naapuri kolaa paksua painavaa lunta ennestään korkeiden lumikasojen päälle.

Elämä on käsittämätön retki. Ei tiedä minne menee, missä on. Ei ymmärrä kuinka tehdä, mihin tarttua. Ja kohta se on loppu. Tässä nyt. Sitten sitä ei ole enää. Mihin se menee, miksi, milloin....

Lincoln - elokuva USA:n kipeästä menneisyydestä

Elokuvajulisteessa Daniel Day-Lewis 

Steven Spielbergin elokuva Lincoln kertoo presidentti Abraham Lincolnin viimeisistä kuukausista USA:n presidenttinä vuonna 1865. Kävin katsomassa elokuvan lauantaina täpötäydessä elokuvateatterissa, ilman tarkempaa mielikuvaa minkälaista elokuvaa olin menossa katsomaan. USA:n historia on omassa tiedossani päällisin puolin; jotkut tapahtumat ja tietyt presidentit hyvinkin – sisällissodasta, rotukysymyksestä ja intiaanien/alkuperäis-amerikkalaisten asioista on mielessä tietoa jonkin verran mutta ei kovin tarkkaan.

Lincoln-elokuvaa katsoessa harmittelin, että en ollut tullut selvittäneeksi sisällissodan aikaisia asioita itselleni tarkemmin – poliittiset nimet ja osa-valtiot jotka siihen aikaan olivat mukana eivät olleet kirkkaina mielessä. Kongressin jäsenet ja Lincolnin perheen tilanne olivat itselleni niin ikään uusia. Kuinka paljon elokuvassa oli esimerkiksi perheen tilanteen suhteen fiktiota jäi itselleni epäselväksi. Mitä tapahtui perheen pojalle joka värväytyi armeijaan, jonka kanssa isä-Lincolnilla oli kahnauksia. Entä nuorin poika joka oli paljon mukana elokuvassa isän lemmikkinä – mitä hänelle sitten kävi?  Vaimo Mary kinasteli miehensä kanssa paljon; minkälainen oli heidän suhteensa perheen mustaan palvelijaan joka oli mukana kaikessa?

Elokuvan värimaailma oli hyvin tummanpuhuva – hetkittäin se vaikutti melkein mustavalkoiselta, harmaan ja mustan sävyjen dominoidessa. Sisäkuvat presidentin asunnosta valkoisessa talossa ja toisaalta kongressin tilaisuuksissa – puhumattakaan kuvista taistelukentällä – olivat kaikki hyvin tummasävyisiä. Elokuva  on keskusteleva – siinä käsitellään orjuuden poistamista joka on hyvin kiistanalainen asia; Lincoln haluaa ehdottomasti, että kongressin on nopeasti äänestettävä perustuslakiin tehtävästä 13. lisäyksestä, joka lopettaa orjuuden Yhdysvalloissa. Keskustelut eri osapuolten kesken kestävät ja polveilevat – neekerien oikeuksista puhutaan ja selkeästi tulee ilmi, kuinka mahdottomalta monista tuntuu, että neekereille voisi antaa vapauden; sehän vaikuttaisi etelän talouden romahtamiseen. Ja johtaisiko se lopulta jopa äänioikeuden antamiseen neekereille? Mahdoton ajatus – ja vertauksena joku kysyy kongressissa, johtaisiko tämä lopulta siihen, että jopa naisille annettaisiin ääänioikeus? Suuri huutomyrsky seuraa tästä mielettömästä ajatuksesta! 

Mary Lincoln (Sally Field) oli mukana aktiivisesti.
Voimakastahtoinen vaimo ei oikeasti ollut mukana kongressin lehtereillä

Luulen, että monet asiat jotka nyt tuntuvat shokeeraavilta elokuvaa katsoessa – mustien kutsumista neekereiksi, niggers, niinkuin silloin tehtiin, heidän käsittelemisensä alempiarvoisina, tuskin ihmisinä, naisten rooli – on mukana elokuvassa nimenomaan näyttämässä kuinka maailma on muuttunut 150 vuoden aikana. Republikaani-poliitikko Thaddeus Stevens on mukana elokuvassa hyvin vahvana, äkeänä ja kiukkuisena vanhana miehenä. Hänen kotioloihinsa tuleva kamera näyttääkin elokuvan lopussa hyvin hämmentävän tilanteen – onko se totta, jää miettimään. Nyt asiaa tongittuani vaikuttaa, että näin (ehkä) on. Toki Spielberg tekee asiasta elokuvallisen oman tulkintansa - ja tulkintoja tuntuu olevan elokuvassa muutoinkin hyvin paljon.   
 
Elokuva tuntui rauhaallisuudessaan hetkittäin melkein pitkäveteiseltä – mutta loppuun päästyä kaksi ja puoli tuntia olikin kulunut nopeasti. Nyt tuntuu, että voisin katsoa sen vielä toistamiseen. Se, että elokuva on saanut niin paljon julkisuutta ja sellaisen määrän Oscar-ehdokkuuksia tuntuu kuitenkin hämmästyttävältä – mutta onhan kyseessä kuitenkin USA:n historia ja poliittinen historia joka on tietenkin USA:n kannalta hyvin tärkeä asia. Mielenkiintoinen kohta elokuvassa oli tietenkin itse äänestys kongressissa. Siinä kukin kongressiedustaja kertoi ääneen kantansa - Jaa vai Ei ja joissain tapauksissa pidättäytyminen äänestämisestä. Luin jostakin artikkelista, että Spielberg joutui vaihtamaan joidenkin edustajien kantaa elokuvaa varten, että elossa olevat suvun jäsenet eivät suuttuisi - jos heidän esi-isänsä olivat äänestäneet kannattavansa orjuutta. Näin sitä historiaa manipuloidaan!

Barack Obama on kuulemma pitänyt elokuvasta erittäin paljon – mitä parempaa mainosta elokuva voikaan saada, juuri Obaman uuden kauden käynnistyttyä ja kun elokuvassa on kuitenkin kyseessä on USA:n yksi kautta aikojen suosituimmasta presidentistä.  

Se, että Lincolnin murhaa ei näytetä elokuvassa vaan se tulee esiin muutoin on hyvä valinta. Lopun paatoksellinen kansanjoukko-tapahtuma jossa jo murhattu Lincoln nähdään sumeasti, kuin unenomaisesti, puhumassa kansanjoukolle, on jotenkin liian paksun paatoksellista. Se ei iskenyt.

Olen iloinen, että kävin katsomassa elokuvan. Se antoi lisätietoa ja sai kiinnostuksen heräämään Yhdysvaltojen historiaan muutoinkin kuin päällisin puolin - nyt on mielenkiintoista lueskella mitä tapahtumista kirjoitetaan historiankirjoissa.

Työhaastattelussa ja sen jälkitunnelmissa

Junalla pääsee. Jolleivat ole myöhässä ja peruttu.
Mutta miksi ne ovat niin tyhjiä?

Perjantai-aamuna putputtelin junalla hyvän matkaa päästäkseni työhaastatteluun. Hyvin pääsin perille, ehdin jopa kuljeskella ja katsella paikkakuntaa hiukan tarkeminkin. Kahvilaa en löytänyt mutta onneksi pääsin ennen haastattelua käymään naistenhuoneessa – pelkäsin jo, että jollei sellaista pian löydy, käy huonosti...

Haastattelussa sitten vastailin mitä moninaisempiin kysymyksiin joita minulle esitti useampi haastattelija. Haastattelijat istuivat kaikki suuren pöydän toisella puolella, kirkas ikkuna takanaan. Itse istuin yksin pöydän toisella puolella, suoraa haastattelijaryhmää vastapäätä ja yritin näyttää fiksulta, filmaattiselta ja siltä, kuin tämänkaltainen tilanne olisi meikäläiselle mitä luonnollisin.

Omasta mielestä haastattelu meni hyvin. Mutta miten se meni heidän mielestään, jotka uutta työntekijää palkkaavat, on arvoitus – miten persoona vakuutti, miten kokemus ja osaaminen. Olinko osaava ja sellainen kuin mitä he etsivät – vai en. Porukka haastattelee kaksi kokonaista päivää yli tusinan hakijaa ja seuraavalle kierrokselle valitaan noin kolme kandidaattia. Heistä sitten katsotaan, ketkä lähetetään testeihin ja suurimpien johtajien tapaamiseen.

Saa nähdä mitä tapahtuu. Jätän asian pohdinna pois mielestä ja keskityn seuraavien hakemusten tekoon.  Niitä on tuossa plakkarissa kuusi uutta odottamassa.

Illalla lueskelin tuoretta Talouselämä-lehteä ja siellä mielenkiintoista juttua nimeltä "Seuraava voit olla sinä: insinööri ja ekonomi ovat uudet työttömät" jossa samoihin aikoihin itseni kanssa työttömäksi jäänyt insinööri Mikael Lönnqvist kertoi työttömän arkeaan, miten on selvinnyt menneet kuukaudet. Hänen mielestään kannattaa pitää huoli, että koko ajan on ”kierrossa” kymmenisen hakemusta. Tämä kyseinen insinööri viilasi CV:tään koko ajan ja teki tosi tiukasti töitä uuden työn saamiseksi. Jutussa oli kuvia miehestä kotonaan – kaunis koti jossa takka paloi ja keski-ikäinen mies käyskenteli siistissä ja keskiluokkaisessa kodissaan, hienossa talossa Espoossa.

Jutun lopussa kerrottiin, että kyseinen insinööri on saanut töitä lehden mennessä painoon. Onnea uudelle työlle, siis! Kova työ työn eteen tuotti tulosta.

Junassa istuessaan miettii kaikenlaista. Kuten nyt tätä:
Miksi asemalla, raiteiden välissä on suuria paperinkeräyslaatikoita?

Minulla ei ole kymmentä hakemusta kierroksessa samaan aikaan. Mututama kyllä on. Olen myös tehnyt vasta muutama päivä sitten excel-taulukon johon merkkaan kaikki hakemukset ja niiden tilanteen. Kuinkahan paljon rivejä siihen minulla tuleekaan? Nytriviä tulee kuusi lisää.

Työn hakeminen on toden totta kovaa työtä. Tuo lause muuttuu todemmaksi kuin tosi, päivä päivältä selvemmin sen huomaa. 

Perjantaina kotiin tultua olin aivan kanttu vei. Mitään en jaksanut – en ollut tietenkään nukkunut edellisenä yönä ja kai sitten jännitin haastattelua niin paljon, että kun vihdoin pääsin kotiin – junalla joka oli puoli tuntia myöhässä syystä jos toisestakin – en jaksanut kissaa sanoa. Kaaduin sohvalle ja nukuin pari tuntia. No, olin kyllä tehnyt lapselle syötävää sitä ennen.

Kukkasia ja neuleita - työhaastattelun odotusta

Upea talvisää. Pakkasta kymmenisen astetta ja aurinko paistaa kirkkaan siniseltä taivaalta, aurinko saa hangen sädehtimään. Kuusissa on paljon käpyjä - syvän vihreät kuuset ja niissä roikkuvat kävyt ovat pihkasta tahmean näköisiä. Mitä niistä pitää orava...?

Ladut ovat parhaimmillaan. Olisipa kiva hiihtää - aikaa on ja sukset ja sauvat nojaavat varaston seinään odottamassa ladulle pääsyä.

Mutta monot ovat jossain täysin tietymättömillä. Etsin niitä eilen kaikki mahdolliset kaapit, nurkat ja sopet läpikäyden – samalla siivoten. Ei löydy, ei. Harmittaa niin prrrrrkuleesti! Annoin monot lapselle lainaksi männä talvena ja nyt niitä ei enää ole missään. Rahaa uusiin ei tietenkään ole, ei mitään järkeä ostaa monoja näillä rahavaroilla näinä aikoina kun ne ovat kaupoissa kaikkein kalleimmillaan. Yritän käydä jostain kirppareilta ja netin vastaavista kyselemässä.  

Itkujen itku. Lähden siis vain kävelylle ihan kohta. Hyvä sekin.
  

Äidin orkidea, yksi monista

Taaimmaiset kukat puhkesivat
tänään. Valkoinen on ollut
kukassa joulukuun alusta

Orkideat ovat kivoja kasveja. En ole koskaan ostanut itselleni orkideaa – niillä on vaikean kukan maine. Sen sijaan olen saanut viimeisen noin kolmen-neljän vuoden aikana kolme orkideaa lahjaksi – kaksi äidiltä ja yhden veljeltä, kun  ovat tulleet meille syömään ja viettämään iltaa. Olen saanut kaikki kolme erilaista orkideaa viihtymään niin, että ne tekevät kukkaa jatkuvasti. Yksi kukkavana kukkineen voi kestää elossa yli kuukauden, jopa kaksi. Sitten kukka lepäilee hetkosen ja alkaa taas kasvattaa uutta vanaa johon hiljalleen putkahtaa nuppuja. Eilen avautui rusekansävyiseen orkideaan – se on kai Cymbidium – kolme kukkaa. Se on pieni määrä – mutta ihanaa, että niitä taas tuli. Toinen kukkavarsi on nupulla, viisi nuppua odottaa puhkeamistaan. Kaikki kolme orkideaa ovat nyt kukassa - samoin lehtikaktus vääntää jo kolmansia kukkia talven aikana! Kissa pudotti yhden kaktusruukun ennen joulua - kukka meni juuren reunasta poikki, laitoin sen mukiin jossa vettä. Nyt se kukkii siinä, samalla kun kasvattaa juuria! Ihailtavaa sitkeyttä kukassa; elämä voittaa, selvästi. Siitä vaan oppia ottamaan!!!

Täytyy pian selvittää kuinka orkideoja pitäisi lannoittaa ja lisähoitaa – kukkavanoihin on alkanut tula vähemmän kukkia kuin ennen. Kastelen niitä sadevedellä; näin talvella sulatan lunta ja annan sitä. Niille ei pitäisi koskaan antaa raanavettä, sanoo äiti jolla on parikymmentä orkideaa ja joita hän hoitaa niin, että ne saavat jatkuvasti uusia kukkia.

Kuvatessa katkaisin kukan
irti. Harmin harmi.
 

Huomenna menen työhaastatteluun. Olen käynyt työnantajan nettisivuja läpi niin, että tiedän paikasta maljon kun menen aamulla haastatteluun. Kyseessä on ensimmäinen, lyhyt puolen tunnin haastattelu ja meitä on kuulemma lähes 15 haastateltavaa. Yritän parhaani, katsotaan mitä seuraa. Tammikuun alussa kävin toisessa haastattelussa – siitä paikasta ei ole kuulunut yhtään mitään sen jälkeen. Näin niissä usein käy; firmat ja työnantajat eivät koe tärkeäksi informoida niitä joita eivät palvelukseensa valitse. Minusta olisi hyvää yrityksen viestintää, että hoidettaisiin yhteydenpito myös heihin päin; ihmisiin jotka ovat osoittaneet heihin päin kiinnostusta ja voisivat täten olla myös jatkossa mahdollisia työntekijöitä tai muuten hyviä ”viestinviejiä”.

Nämä neuleet sopisivat vaikka hiihtoladulle.

Emme tosin tällä hetkellä elä aikakautta jolloin kohteliaisuus ja oikeasti hyvä käytös ja huomioonottaminen olisivat käytössä. Elämme super-itsekästä aikaa jolloin kaikki mistä ei ole suoraa hyötyä, karsitaan pois. Kohteliasuudesta ei usein ole hyötyä – silloin kun lasketaan olevan, kuten median kanssa, ollaan sitten toisaalta liiankin mielinkielin.

Neuloin kirjaville lapasille pariksi pipon. Tuli hiukan kireä – ja lankaa jäi, piru vie, vieläkin jäljelle. Sukat pitää vissiin vielä tehdä että pääsee moisesta langasta vihdoin eroon...

Valtaa ja sen kääntöpuolta

Juuri  vannoo USA:n toisen kerran valittu presidentti Barack Hussein Obama virkavalaansa Washingtonissa. Todella mielenkiintoista katsoa kuinka valta maailman mahtimaassa näkyy ja näytetään. USA:n politiikka ja tekeminen vaikuttavat valtavasti - tavalla tai toisella - suureen osaan ihmiskuntaa, myös oman maansa ulkopuolella. Ja ovathan juhlallisuudet hienot ja hulppeat katsoa.

Elokuvissa keittiön pöydän ääressä!

Eilen illalla katsoin vuonna 2011 tehdyn elokuvan "Vallan kääntöpuoli" (The Ides of March) kuvitellun demokraattiehdokkaan Mike Morrisin presidenttivaalikampanjasta USA:ssa. Filmin on ohjannut George Clooney ja hän myös näyttelee toista pääosaa. Toinen pääosa elokuvassa on kampanjapäällikkö Stephen Meyersillä (Ryan Gosling).Valta, vallanhimo, likainen kulissipeli ja puheiden ja poliittisen retoriikan täydellinen valheellisuus ovat pahaa katsottavaa vaikka olisi jo kuinka poliittiseen peliin kyynistynyt katsoja. Todennäköisesti juuri tämä koko homman iljettävä likaisuus ja "pahuus" ovat täydellisen totta - näin voi sanoa pinokaupalla polittisia dekkareita ja muita kirjoja lukeneena ja useamman filmin ja TV-ohjelman nähneenä. Peli ja kisa vallasta on raakaa - on aina ollut ja tulee aina olemaan. Filmin tarina oli muutoin hyvin naivi ja jopa korni - ihan höhlä! Silti se oli mukava katsoa - jostain syystä poliittinen ja taloudellinen maailma eri osa-alueiltaan kiinnostavat minua tosi paljon! Filmin tarina ja hahmot jäivät elämään mielessä ja palasivat yöllä ja vielä aamullakin mieleen.

Näin kerrotaan filmin esittelyssä: "Vallan kääntöpuoli kurkistaa demokraattisen prosessin julkisivun taakse ja tuloksena on hyvin ohjattu ja näytelty poliittinen draama, joka lopulta kuitenkin jää varsin hampaattomaksi."


Robert Harrisin kirja jota olen juuri nyt lukemassa "Salaliitto" kuvaa valtataistelua Caesarin ja Ciceron aikana Roomassa ennen ajanlaskumme alkua. Tutun kuuloista on kisa vallasta silloinkin. Kerron kirjasta lisää muutaman päivän päästä kun saan sen luettua!

Menepä katsomaan vielä Obaman virkaanastujaisia! Puhe, kulkue, koko proseduuri; ne tulevat olemaan lehdistön ja poliittisten analyytikkojen tutkittavana ja tarkan analyysin kohteena lähipäivinä ja -viikkoina.

Että on kylmä!

Pakkanen paukkuu nurkissa ja sähkönkulutus nousi  piikkiinsä Suomessa viime yönä. Ensi yöstä tulee vieläkin kylmempi, kuulemma.

Ja kylmähän tuolla on - ainakin jos ikkunasta katselee ja tiirailee mittarin lukemia keittiön ikkunalasin takaa. Mutta yllättäen ulkona onkin super-ihanaa kun laittaa kunnolla talvivaatteet päälle, lämpimät saappaat jalkaan - tai huopatöppöset jos sellaiset kaapista löytyy. Kunnon lämmin pipo päähän, karvarukkaset käteen ja ulos vaan kävelemään. IHANAA! Sininen taivas, kimaltelevat hanget ja jalan alla narskuva lumi: että on kaunista ja tunnelmallista.

Olen nauttinut talvikelistä muutaman kerran puolen tunnin tai tunnin kävelyllä viikon aikana.

Olen jälleen, tauon jälkeen, aktivoitunut työnhakijana - siihen on mennyt neljästä kuuteen tuntiin joka ikinen päivä. Tuloksia saa vielä odotella, mutta nyt yritän pitää vauhdin ja innon yllä siihen saakka kunnes se työpaikka kilahtaa näppeihin. Hmm... Juu, kyllä se sieltä tulee. En tiedä kilahtaako - palkka ainakin on näissä hakemissani töissä pieni mutta eipä se haittaa. Pääasia, että töitä nyt ylipäätään saisi. Ihan palkattomia hommia en ole nyt enää juurikaan hakenut. No - olin kyllä tiistaina nelisen tuntia tilaisuudessa jossa meitä työttömiä akateemisia ja "hyvän työhistorian omaavia, aktiivisia työnhakijoita" kehotettiin ja kannustettiin pitämään aktiviteeettia yllä. Meitä kannustettiin hakemaan harjoittelupaikkoja ja töitä joista ei ensimmäisen kuuden kuukauden aikana makseta palkkaa, mutta saisimme kuitenkin siitäkin työstä merkinnän CV:hen ja voisimme osoittaa olevamme töissä. Kenenkään muunhan ei tarvitse tietää, että työ on palkatonta - olisimme ikäänkuin osa normaalia yhteiskuntaa eikä meidän tarvitsisi hävetä tilaamme muiden joukossa.

Tusinan verran keski-ikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia, istui suuren pöydän ympärillä. Esittelykierros paljasti, että kyseessä todellakin oli ryhmä jossa oli  huikeasti osaamista ja kokemusta. Suurin osa oli vielä jokunen aika sitten ollut johtajan tai päällikön tittelillä yrityksissä töissä. Konsultti selitti meidän irtisanomisemme sillä, että vastuupaikalla ja kauan töissä olleille maksetaan enemmän palkkaa joten kun firma alkaa säästää, on helppo sanoa irti henkilöitä joiden palkkakulut ovat suurempia kuin nuorilla ja kokemattomilla. Vähän ontuva selitys, mutta miksipä siihen mitään sanoa. Tässä vaiheessa, enää. Who cares?

Kuohuvaista

Meidät tilaisuuteen kutsunut konsultti korosti useampaan kertaan, että olemme "työttömien työnhakijoiden kermaa" . Tämän oli tarkoitus olla kohteliaisuus - mutta en nyt tiedä kuinka ihanaa on olla työttömien kermaa... Voi kiesus sentään. Työtön on työtön. Piste. Vähän kuin pilkantekoa - mutta eihän tässä saa liian herkkähipiäinenkään olla.

Olin myös omassa työttömien vertaistukiryhmässä. Se on hyvä porukka, keskustelut ovat hyviä, huumori on tummahkoa mutta ah niin herkullista -istummehan samassa kiikkerässä veneessä kaikki.

Yksi porukastamme putosi pois jo alkumetreillä koska hän sai heti ensimmäisen kerran jälkeen työpaikan. Hienoa - mutta valitettavasti hän on täysin palkattomassa työssä, kahden vuoden työttömyyden jälkeen. Saa toki työttömyyspäivärahansa.  Hän pitää kuitenkin saamastaan työstä ja jäi siksi pois tapaamisista. Toinen jäsen jää pois tällä viikolla koska hän sai juuri vuoden vuorotteluvapaasijaisuuden. Hän sitten tarjosi tosi hyvää, itse tehtyä suklaakakkua meille muille viime kerralla. Kolmas jää pois ensi kerran jälkeen - työsopimus oli vielä allekirjoittamatta joten hän ei hehkuttanut asiaa kamalasti. Ensi kerralla lupasi tuoda kakkua - jos nimi on saatu paperiin!

Kiva kun kavereille on käynyt hyvin. Kyllä se meille muillekin tulee vielä, työpaikka. Itse olen pusannut neljä hakemusta tällä viikolla, meilaillut yhden työnantajan kanssa joka kehotti laittamaan hakemuksen avoinna olevaan työhön. Nyt on ihan hyvä fiilis - katsotaan miten tässä käy! Olen nyt hakenut työtä kunnista ja valtiolta, sekä määräaikaisia että vakihommia. Ja listalla on vielä muutama työ hakematta. Olen huomannut, että kolmen työn hakeminen on ehdoton enimmäismäärä yhdessä päivässä. Kun on tutustunut työnantajan tuotantoon, henkilöstöön ja koko sen edustamaan maailmaan ja kaikkeen mitä siitä yrityksestä/kunnasta tai valtion laitoksesta on sanottu ja kirjoitettu, mitä johto tekee ja ajattelee.... se vie aikaa! Sitten hakemus oin tehtävä sellaiseksi, että lukija huomaa hakijan tietävän jotakin ao yrityksestä.

Neulominen on terapiaa...
mutta kuka käyttäisi lopputulosta?

Joka päivä olen neulonut jotakin terapeuttista. Viimeksi nuo "terapialapaset". (Uhh) Teen sitä enemmän ja vähemmän salaa, neulomista. Olen kuin alkoholisti tai salatupakoija neuletteni kanssa. Häpeän tekosiani, neulon silti, piilottelen neuleita sohvan taa tai pusseihin jonnekin nurkkiin. Ympäristö ei ymmärrä neulomisintoani vaan pitää sitä lähinnä tyhmänä. Voisin tehdä jotakin järkevämpää neulomisen sijaan... Tästä voi olla samaa mieltä varsinkin silloin kun joku työ epäonnistuu. Aina ei lopputulos ole niin kiva kuin toivoisi....

Kotoilua ja pohdintoja tulevasta

 

Tällaiset sukat syntyivät viimeksi..

Päivä mennä hurahti kaikenlaisen kotipuuhastelun parissa. Omatunto soimaa - miksi en hakenut työpaikkoja? Miksi en käynyt kunnon lenkillä? Miksi en tehnyt mitään järkevää? En osaa vastata muutoin kuin sanomalla anteeksi, olen ollut laiska. Haen kolmea työpaikkaa vielä ennen nukkumaanmenoa. Ihan varmasti. Olen ne työpaikat jo listannut kalenterini sivulle tänä päivänä haettavaksi. Samaten ilmoittaudun kahdelle eri kurssille. Kunhan saan tuon lapsen sänkyyn ensin...

...ja hyvähän niissä on tassutella

Miten sitten olen saanut päivän kulumaan? No, erittäin helposti! Täällä netissä menee liiankin helposti tunti jos toinenkin. Täällä voi höpistä ja kirjoitella asiasta kuin asiasta vaikka kuinka paljon. Voi lukea lehtiä ja ylipäätään käyttää aikaa istumalla ruudun ääressä, huonontamalla samalla kuntoaan ja levittämällä peräpeiliä ihan rajattomasti. Tästä istumisen riskistä on tänään uutisoitu laajemminkin. Ylös siis pitäisi nousta!

Luin myös pari tuntia lehtiä ja kirjoja. Neuloin - mutta ihan vähän vaan!

Pesin pyykkiä, silittelin puolisen tuntia, ehkä jopa tunnin. Tein ruokaa - kasakkakeittoa MTV3:n ohjeen mukaan - tosin ilman smetanaa ja persiljaa. Paistoin lettuja pienehkön pinkan - kuutisenkymmentä pikku-lettua sain tehtyä, noin 7-8 desistä maitoa. Jäljellä on tällä hetkellä kaksi lettua. Että saivat lapset sitten lettuja syödäkseen! Mummin kesällä omasta  metsästä keräämistä vaapukoista tehty hillo oli herkullisen hyvä lettujen maistaja! Mmmm.

Lettuja pitkästä aikaa!

Eilen illalla lapsi halusi hiihtämään. Emme löytäneet kuin yhdet monot ja yhdet sukset - yksi hyvä monopari on kateissa. Harmin paikka - mutta menimme hiihtämään sitten niin, että lapsi pukeutui hiihtovermeisiin, äiti tuli mukaan seuraksi, jalkamiehenä. Niinpä lapsonen sitten hiihteli metsään tehdyllä valaistulla ladulla tunnin verran ja äiti katseli metsän reunaan parissa vuodessa noussutta uutta asuntoaluetta. Entinen pelto on nyt ihka uusi alue jossa kymmenet omakoti- ja rivitalot seisovat ihan liki toisiaan. Yksi kerrostalokin oli noussut ihan metsän reunaan. Hämmentävää! Ei kaupan kauppaa tai muutakaan palvelua mutta kymmenittäin hienon ja kalliin näköisiä taloja pienine pihoineen. Ikkunoissa ei vielä verhoja, nuoria ihmisiä näkyi ikkunoittensa takana puuhailemassa. Yksi mies istui suuren talon autiossa keittiössä läppärinsä ääressä hyvin tyhjän näköisessä kodissaan. Jotenkin kolkon oloista.



Pellolle on noussut kymmeniä hienoja taloja!

Tänään illan suussa kävin kuuntelemassa syksyllä yläasteelle siirtyvien lasten vanhemmille järjestettyä infotilaisuutta. Sali oli täynnä vanhempia janoamassa tietoa kuinka toimia.

Yläasteelle pitää pyrkiä! Pitää valita linja - meillä on nyt tuskaa kotona kun lapsi hermoilee, pääseekö haluamalleen luokalle. Hän haluaisi luonnontieteelliselle, liikuntapainotteiselle ja musiikkiluokalle. Yhdelle vain voi mennä, haluamilleen linjoille pitää pyrkiä parin viikon aikana tammikuussa ja linjat järjestää tärkeysjärjestykseen. Soveltuvuustestit pidetään helmikuun alussa. Todistus ja keskiarvo, opettajien ja vanhempien lausunto sekä valmentajan suositus tarvitaan. Liikuntapainotteiselle haluavat "kaikki" mutta vain harva sinne pääsee. Yksi luokallinen. Hakijoita on yleensä kuulemma jopa viisinkertainen määrä verrattuna sisään otettaviin. Miksi ei perusteta useampia liikuntaluokkia, voi kysyä. Miksi vain yksi?

Huh huh. Isoilla lapsilla ei muutama vuosi sitten ollut tuollaista - mutta heidän kohdallaan oli itsestään selvä minne menevät - valinnanvaihtoehtoa ei ollut. Nyt on - ja stressi 12-vuotiailla huipussaan. Lapset juttelevat puhelimessa ja miettivät, mihin kannattaa hakea, missä testeissä voisi pärjätä. "Entä jos ei pääse minnekään mihin haluaa?"