Palkkaneuvottelujen ja silakkamarkkinoiden aikaan

Iltapalaksi kaakao ja croissant. Lapselle siis, ei äidille

Helsingin Etelärannassa neuvotellaan palkkaratkaisua yötä myöten. Suomessa on mielenkiintoinen tapa jättää monivuotisten palkkaneuvotteluiden päätösneuvottelut aivan viime tippaan ja istua yötä myöten median seuratessa tilannetta sankoin joukoin - kuin todella dramaattista ja suurta - miltei historiallista päätöksentekoprosessia - Etelärannan neuvottelutilojen ulkopuolella. Nytkin on synkkä ja pimeä syys-yö - sataa vettä ja Helsingissä alkaneet silakkamarkkinatkaan eivät varmasti lohtua tuo ulkona väräjäville odottajolle. Valo palaa ikkunoissa, kohta tulevat väsyneet neuvottelijat kan´meralamppujen loisteeseen sanomaan jotakin painavaa kuten "jatketaan huomenaamulla. Rahakysymyksissä ei päästy yksimielisyyteen". Ilmassa on suuren draaman kutkuttava tunnelma, aivan käsin kosketeltavana!

Meri velloo, tuuli ujeltaa ja miehet neuvottelevat. Voiko sen jäyhempää ja suomalaisempaa jännitysnäytelmää kuvitellakaan?

Niin - jättäähän sitä moni meistä muistakin aina hommat viime tippaan, jopa aivan loppumetreille. Mutta suurta osaa suomalaisten palkkoja ja elintasoa koskevat neuvottelut voisi kuvitella saatavan tehtyä muutoinkin, ehkä jopa päiväsaikaan. Vaan ei - näin on tehty iät ajat ja näin jatketaan.

On tässä meikäläisenkin palkkapussi kyseessä - oman työpaikan luottamusmiehet ovat jo väläytelleet lakkoasetta ja pyytäneet kaikkia "pysymään kotona kun se hetki tulee." Lakkovahdit silloin oville tulee mutta kun moni tekee uutoinkin etätöitä, tulee olemaan vaikea kontrolloida kuka tekee töitä ja kuka lakkoilee.

Hanhet ne siellä, sinisellä taivaalla - treenaavat lähtöä.

Ollaan jo kuun vaihteesta sopimuksettomassa tilassa. Palkka saadaan toki siltikin tilille, ei kai työnantaja lopeta palkan maksua työnsä normaalisti tekeville - niin kauan kun irtisanomiset eivät tule kohdalle ja ne tulevat sitä helpommin mitä kalliimpia me työntekijät olemme. Tilanne tuntuu siksikin kovin hankalalta - itse teen mieluummin pienemmällä palkalla töitä kun en ollenkaan töitä. Oma palkka ei tämän perheen elättämiseen riitä nytkään mutta lisätienestiä ei uskalla silti toivoa - sen sijaan saa pelätä sydän syrjällä irtisanomisia. Siksi tuo liittojen meuhkaaminen pelottaa. "Meidän vuoro" he sanovat. Niinpä niin. Mitä sanovat he kaikki jotka kävelevät lähiaikoina ulos työpaikan ovesta irtisanomislappu kourassa? Monet vuosi sitten irtisanotuista on vieläkin ilman töitä.

Kylmä tulee sitä ajatellessa. Ja kylmä tulee toden teolla jos palkanmaksu loppuu. Olen jo alkanut miettiä, kuinka monta kuukautta voi laskea saavansa armonaikaa etsiä uusi ja pieni vuokra-asunto ja jonkinlaista hanttihommaa vaikka, että jotenkin selviää. Ja mietin, voivatko lapset harrastaa enää mitään vai olemmeko kohta ihan hunningolla…

Näin siis ei pitänyt ajatella... Kyllä asiat lutviutuvat. Uskon näin. Luotan siihen. Yritän luottaa, ainakin.

Palkkaneuvottelut siis kosketttavat meikäläistä, jos hyvin käy. Silakkamarkkinat eivät mitenkään. Silakka on hyvää, jos ei liian usein eikä liian paljon syö. Perunamuusin kanssa ja lämpimänä, mieluiten. Silli on sitten jo ihan toinen asia - siihen lajiin olen kunnolla ihastunut! Nam.

Silakka olisi toki hyvää ruokaa kun painonpudotus on tavoitteena. Tavoite kilon painon alenemisesta kuukaudesta, 10 kiloa vuoden aikana on nihkeästi käynnissä. Kuukaudessa on oikeasti pudonnut kilo, soija-kuurin aloituksen jälkeen - mutta olen ymmärtänyt oikein selkeästi, että homma jatkuu vain ja ainoastaan jos saan liikuttua ainakin muutaman kerran viikossa, mieluusti tunnin kerralaan. Rahasyistä joudun jättämään eritysiruokavalion pois listalta ja liikunta on tehtävä ulkona lenkkeillen eikä missään ohjatuissa jumpissa - mikäps siinä, kunhan vain saisi itsensä liikkeelle! On se vaan kumma miten laiska  ja saamaton ihminen on! Ainakin tämä yksilö täällä näppisten ääressä. Niska- ja kaulalihakset jumissa vaan paukutan pää kenossa konetta...

Jätän huomenna tämän laina-läppärin takaisin assistentille joka tarvitsee tätä muualle. Saa nähdä, onko minulla toimiva kone käytössä huomenna.

Sitä miettiessä suljen tämän laitteen ja painun pehkuihin.

Ruska loistaa, syyskynnöt pelloilla

Syyskynnöt olivat meneillään monilla pelloilla, huomasin kun viikonloppuna ajeltiin halki peltomaisemien upeaa upeammassa syys-säässä. Märkä, kiiltävä musta multa paljastui kun traktori auroineen pellolla ajoi ja käänsi ruskan keltaisen sängen ylösalaisin. Syyskynnöt ovat vähenemässä mutta vielä sitä näkee tehtävän.

Maalaismaisemaa on mukava katsella. Kotoista! Pellot ovat Suomesta vähenemässä kaiken kaikkiaan - Suomessa ei kannata pian tehdä enää yhtään mitään, ei juuri viljellä maata eikä pitää karjaa. Kaikkialla muualla on halvempi tuottaa ruokaa - eikä suomalaisille ilmeisesti muu merkitse kuin hinta. Laatua ja suomalaista lähiruokaa arvostavia ei ole tarpeeksi.

Näin uutisoidaan - silti viime viikolla kerrottiin, että voista alkaa olla pula niin Suomessa kuin Ruotsissa. Kaupaksi kävisi paljon enemmän kuin saatavissa on. Aiemmin on myös kerrottu, että Venäjä ostaa kaiken sen perunan mitä suinkin Suomi sinne saa myytyä.

Ristiriitaista - mutta niinhän uutisointi usein on.

Viikonloppuna oli muuttolintujen tarkkailuviikonloppu. Huomasin moisen uutisen vasta tänään, maanantaina. Mutta eipä se asia olisi kovin meikäläistä saanut taivaalle kiikaroimaan - olen huono lintujen tunnistaja. Näin kyllä kaikenlaisia siivekkäitä kun kävin ihanassa ilmassa kävelylenkeillä. Sorsia, lokkeja ja jopa uikku-pariskunta. Nämä uikut olen nähnyt samassa paikassa aikaisemminkin; niitä on kiva seurata - sukeltavat tosi pitkiä matkoja ja aikoja.

Lauantaina oli tuulista - Saimaa aaltoili ja näytti jopa pelottavalta kun rannalla käyskentelin ja pidin kaulaliinasta kiinni, että se ei olisi irronnut tuulen mukaan. Puiden lehdet irtosivat suuriksi kasoiksi teiden varsille, puistojen nurmille - vaikka oli lämmin sää ja kaunista, oli ilmassa hyvin syksyinen väre ja virinä.

Suuri parvi valkoposkihanhia lensi ylitse kun olin äidin kanssa kävelyllä - ne kaakattivat kovaäänisesti ja syöksähtelivät eri suuntiin ilmassa. Ehkä siellä harjoiteltiin tulevaa muuttoa varten ja laitettiin uudet kesän poikaset ruotuun ennen matkan alkua. Tusinan verran joutsenia näin myös ilmassa pellon yllä.

Mahtavaa on nähdä keväisin ja syksyisin tämä hulppea luonnon esitys, niiltä pieniltä osin kuin sitä vähän ulkoileva ihminen näkee!

Sunnuntai-päivällinen mummin ja vaarin serviiseistä.
Maa-artisokka-keittoa.
Lintusia kermakastikkeella, keitettyjä perunoita, salaattia.
Karpaloita kinuskikastikkeella.

Nautimme mukavasta viikonlopusta ja hyvästä ruuasta - olo on ihan toinen kuin perjantaina jolloin sain taas kuulla hyvin masentavia uutisia tulevaisuudesta. Viikonloppu on hengäsdystauko synkkien uutisten keskellä. Pomo uumoili rankkaa tulevaisuutta ja ennusti uusia vähennyksiä nyt toteutettavien lisäksi, vielä syksyn aikana. Sitten toivotteli hyvää viikonloppua. Hänellä itselläänkin tutisee työjakkara siinä missä meillä muillakin. Hän kehottikin katselemaan ympärille ja sanoi itsekin niin tekevänsä.

YT-neuvotteluiden ja kaikenlaisten huonojen uutisten varjossa on todella raskasta elää. Koko ajan on mietittävä, mitä tehdä jos jää työttömäksi parin kuukauden päästä. Kuinka maksaa velat? Kuinka maksaa eläminen ylipäätään? Miten lapset? Asunto? Minulla ei ole senttiäkään vararahoja - sellaisten kerryttämiseen ei meikäläisellä yksinkertaisesti ole mitään mahdollisuuksia. Pakko vain uskoa, että elämä löytää uomansa joka ei ole liian vaikea elettäväksi.

Laitoin yhden työhakemuksen postiin perjantaina. Toisen teen tällä viikolla. Ei auta jäädä tuleen makaamaan, vain toivoen ja uskoen kaiken menevän hyvin kuin itsestään. Voi toki olla, että en saa uutta työtä vaikka kuinka hakisin. Ja voi olla - tosin se on epätodennäköistä - että en saa potkuja.

Olen keski-ikäinen nainen joka ei monen mielestä enää ole minkään arvoinen, missään. Silti on yritettävä - ja jotenkin keksittävä miten markkinoida itseään parempana kuin muut – jo hakemuksessa ja jos haastatteluun pääsee, siellä!

Koivikon laidalla

Koivikon laidalla talo. Sisällä perhe - äiti, kolme lasta. Kaunis talo, iso piha, puiden humina ja hiljaisuus. Tyhjyys tuntuu ilmassa kuin pieni kosketus viileää ilmaa poskella.

Talo on uusi - mutta talossa ei enää asu äidin ja lasten kanssa muita. Se ihan tuiki tavallinen tarina, samanlainen kuin niin  moni joka vuosi kokee on tapahtunut nyt täällä, tässä talossa: Perhe rakensi hienon suuren talon, suunnitteli ja laittoi kuntoon yhdessä. Vihdoin on saatu elämän puitteet hienoiksi ja asiat kuntoon, nuorin lapsi on vielä pieni mutta menee pian kouluun. Mutta sitten ei enää aikuisten onni kestä. Kestä mitä? Yhdessä olemista, elämää - toista.

Tällaisen tarinan kuulin taas. Se muistuttaa tosi paljon omaani, vuosien takaa. Tämä tarina repi auki omat vanhat haavat jotka olin syvälle jonnekin yrittänyt kaivaa. Mutta eiväthän ne sieltä syvältä mihinkään häviä, muhivat ja pulpahtelevat pintaan tämän tästä.


Syksyn kyyneleet
maahan valuvat



Katsoin kuinka lasten äiti istui tuolissaan hiljaa, yritti naureskella kun lapset telmivät, temusivat ja esiintyivät. Koko ihminen oli kuin kokoon häthätää taitettu, tikuista koottu lintu, suppuun sullottu ja hapuilevakatseinen - yritti näyttää urhealta, hymyillä ja pitää lankoja käsissään "mitäpä tässä, kyllä asiat järjestyvät". Sitä hän hoki monta kertaa ääneenkin, samalla kuin näytti siltä, että hajoaa koko ihminen aivan palasiksi pian.


Laitan omaan tulkintaani liian tuttuun tarinaa, katson toista kuin entistä itseäni. Itkin silloin saavillisen, yhden lammen verran suolakyyneleitä vuodatin. Vuoden päivät tai yli itkin ja itkin vain. Kurkun kipeäksi, silmät turpeiksi ja punaisiksi. Rukoilin apua, toivoin parannusta. Pyysin, että mennään terapiaan, mennään ja harrastetaan. Ollaan yhdssä, tehdään juttuja...

Nyt näin toisessa itseni - ja ymmärsin, tietenkin, meitä olevan maailman täynnä - itseen ja elämään pettyneitä ihmisiä joiden kuvitelma ja halua onnistua ajoi päin seinää... Olin niin monta vuotta hajoamispisteessä silloin kuin oma avioero lähti liikkeelle, koen sen tuskan ja tunteen vieläkin.



Siitä on jäänyt väsymys joka ei tunnu koskaan hellittävän. Ikävä ja kipu, suru ja luomien takana jatkuvasti polttavat kyyneleet. Silmiin sattuu - minulla vielä ja vielä vaan. Ja niin kai tällä toisella äidillä vielä pitkään. Tai sitten hän selviää nopeammin ja helpommin. Ehkä.

Jotkut ihmiset tuntuvat pääsevän elämän suurista kriiseistä ohi ja läpi voittajina, toiset kompastelevat ja tuupertuvat, nousevat mutta tuntuvat silti hajoavan aina vain uudestaan... Melankolinen maku on kaikessa sen jälkeen... Elämä ei ikään kuin osaa ottaa tuulta purjeisiin enää - purje on hajalla. Miten sen saisi paikattua; voisin vielä yrittää näin monen vuoden jälkeenkin. Jos vain osaisin.

Tällä äidillä on mies muuttamassa pois kotoa, ero on päätetty jo ennen kesää. Lapset oirehtivat, kukin laillaan. Mies on vahva ja uhoa täynnä niinkuin ne usein ovat; mies omistaa mielestään kaiken mitä puolisot ovat yhdessä hankkineet, hän "sallii vielä" lasten ja äidn asua talossa mutta kuinka kauan....? Naisen omaa ei ole mikään ,hän on vain asunut miehen kustannuksella siinä ohessa, synnytellyt lapsia ja niitä hoivannut kun mies on puurtanut ja tehnyt töitä. Mies on ollut poissa kotoa viikot ja viikonloputkin usein, tullut milloin tullut. Niin tuttua oli tuokin - poissa oli minunkin lasteni isä, ulkomailla bisnestä tekemässä, kalastamassa ja edustamassa, syömässä viran puolesta asiakkaiden takia illallisia ja juomassa viinejä, konjakkeja ja koktaileja.

En tiedä, onko miehellä jo uusi nainen kiikarissa ja katsottuna; se käy yleensä hyvin nopeasti. Mies löytää uuden - joskus tietenkin nainenkin. Itse olin siinäkin taitamaton. Tässä killistelen yhä ja olen ongelmakimppu vailla vertaa - mies elelee kirjaimellisesti paksusti ja viettää ilmeisen mukavaa elämää niin omien sanojensa kuin muidenkin kertomusten mukaan. Mies osaa ja ehtii, pystyy ja saa usein kuten haluaa.

Elämää ei kai kukaan oikeudenmukaiseksi tarinaksi kuvittele. Kateellinen ei saisi eikä kannata olla. Mutta silti, kun katsoo näitä tavallisia tarinoita, tulee suru silmään ja miettii, miksi näin.

Voimia toivotin. Olenko minä sellaista toivottamaan; minä jolla ei ole voimia mihinkään...?

Viikonloppuna rentoutuen

Kisu ottaa rennosti!

Viikonlopuista on tullut henkireikiä - niin kai se on monelle ollut iät ja ajat mutta itse en ole ajatellut sillä lailla oikeastaan koskaan. Elämä on elämää, mitä sitä liian tarkkaan jakamaan erilaisiin palasiin, olen ajatellut. Tehdään asiat kun ehditään, palkkatyöt ja kotihommat voivat hyvin limittyä "mitä väliä sillä on mitä milloinkin tekee?" Näin olen miettinyt aina tähän syksyyn saakka.

Nyt kun työelämä on tullut paljon haastavammaksi ja rankemmaksi, muuttunut monella tapaa viimeisen vuoden-kahden aikana - oikein erityisesti kevään jälkeen meidän työpaikallamme - on oma ajatus työstä muuttunut. Työilmapiiri on huonontunut, koko ajan on irtisanomisuhka pään yllä. Vaatimukset kasvavat jatkuvasti. Kukaan ei kiitä tehdystä työstä, päinvastoin: tyytymättömyys tuntuu olevan päällimmäisenä: "Mikset et tee enemän, paremmin? Miksi et ota enemmän vastuuta kun näet jossain puutteita?  Paljon enemmän pitäisi tehdä koko ajan, oman "normaalin" homman lisäksi on tehtävä paljon tehtäviä joita muut eivät tee tai töitä jotka ovat jääneet tekemättä kun porukkaa vähennetän tai jää pois syystä tai toisesta.

On siis tullut selvästi tarve tehdä jotain ihan erilaista kuin mitä työasioiden kanssa tekee. Ajatella muuta kun töistä oin mennyt paljolti maku ja etenemismahdollisuudet tuntuvat hävinneen olemattomiin. Siitä varmaan johtuu, että esimerkiksi käsityöt ovat tulleet tärkeiksi: on ihana istua ja vain tehdä jotain "naisellisen turhaa" eli sellaista josta ei edes töissä mitään sano, ei kellekään kerro mitään.

Miesvaltaisessa työpaikassa ei viitsi noin ylipäätään jutella kotiasioista - eikä niistä kukaan koskaan mitään minulta kysykään. En edes tiedä, mitä työkaverit minun elämästäni tietävät - tuskinpa juuri mitään. Monet tietävät, että minulla on lapsi tai lapsia. Pomo tietää, että olen kolmen lapsen yksinhuoltaja. Itse tiedän työkavereista, että monet metsästävät, kaikilla on perhe ja lapsia. Mutta enpä paljon muuta - meillä ei ole hirveästi sosiaalista kanssakäymistä kuten moinissa työpaikoissa tuntuu olevan - ei koskaan käydä esimerkiksi kaljalla töiden jälkeen. Ei ylipäätään tavata työajan ulkopuolella.

No - nyt taas eksyin aiheesta tosi kauas pois.

Syksyn omaa punaista

Viikonlopun henkireikä on sisällään pitänyt neulontaa, kaupungilla lapsen kanssa käymistä - käytiin kävelyllä, lenkillä pururadalla jossa testailtiin seniorivempaimia! Senioreille on tehty yhden pururadan varteen erilaisia kuntoiluvälineitä - en keksi miten ne poikkeavat toisaalta lasten kiipeilylaitteista ja toisaalta tavallisista kuntopolun varrella olevista venytys- ja muista telineistä... No, tällaisissa kiipeiltiin ja vimputettiin ja vaaputettiin itseämme! Sitten saunottiin. Istuttiin sohvalla ja minä neuloin vihreää villatakkia - minulla on nyt kaksi villatakkia samaan aikaan tekeillä, kirjava ja kuusenvihreä. Molemmat olisi kiva saada valmiiski ihan lähipäivinä.

Tänään vietimme mukavan iltapäivän yhden koululaisen kotona - oikea kotikonsertti! Lapset lauloivat ja yksi äiti soitti pianoa ja lauloi. Tosi mukavaa!

Leipä on hyvää! Rieskaa ja ruisleipää
- valkeeta ja ruskeeta leipää ja voita päälle: A vot!
Niillä on pärjätty pitkälle.
Nyt pitäisi ihan ilman olla. 

Laihdutus ei suju. Herbalife ei selvästikään ole meikäläisen juttu; menen niistä tuotteista aivan umpeen ja mahan ympärysmitta on kasvanut supistumisen sijaan. Tuttava - joka on laihduttanut 22 kiloa viimeisen parin-kolmen kuukauden aikana karppaamalla eli jättämälä kaikii hiilihydraatit pois - kertoi, että Herbalifen pulverit ovat puhdasta proteiinia ja jos syön niitä, ei pitäisi syödä hiilihydraatteja, muuten käy kuin minulle on käynyt... Kukaan Herbalifelta ei moista ole kertonut, kehottavat vain juomaan vettä. ja minä juon, juon, juon ja juon. Juoksen vessassa koko ajan mutta muuta en sitten huomaakaan. Voi yhen kerran! No, tänään olen syönyt ruisleipää - jätän leivät nyt vaikka viikoksi niin katsotaanpa mitä käy! Menen varmaan lopuulisesti umpeen sitten; jos ihminen ei syö yhtään kuituja niin huonosti käy! Ne herbalifen kuitukapselit tuntuvat olevan ihan outoja kun nekään eivät saa mahaa toimimaan vaikka niitä söisi minkälaisia määriä!

Ammattiyhdistystapaaminen

Olen sortúnut orkideaan vaikka vannoin, että en ikinä.
Tämä vartioi makuuhuoneen ikkunaa.

Vettä sataa, sataa, sataa... Lotisee ja roiskuu, litisee ja valuu... Tänään ja eilen, toissapäivänä ja viime viikolla. Ei huvita mennä lenkille vaikka liikkua pitäisi.

Hyvä tekosyy pysyä kotona, kun vihdoin tänne saa kömmittyä kaupan kautta ja saa ruuan tehtyä, tiskattua ja siivottua jäljet... Sitten vain haluaa istua alas neulomaan, lukemaan. Tai kirjoittamaan tänne jotakin. Kuten taasen nyt!

Tänään kävin työpäivän päätteeksi kuuntelemassa mitä meille työntekijöille ammattiyhdistysihmiset, luotot, kertoisivat tulevista palkkaneuvotteluista, palkoista yleisesti, ylitöiden korvauksesta, matkustuskorvauksista sun muista työhön liittyvistä asioista. Enpä ole näissä kokouksissa ennen käynytkään - olen ajatellut, että asiat menevät kuten työnantaja päättää ja kuinka omat työt onnistuvat. Jos ei saa tulosta aikaiseksi, ei ole myöskään oikeutusta palkkalistoilla olla, olen tuumannut. Nämä ajatukset eivät toki mihinkään ole muuttuneet - varsinkin näin huonojen aikojen ja Kreikka-vakuus-keskustelujen tiimellyksessä on varsin hyvin ymmärtänyt, että oma työ voi mennä alta milloin vain - ei siihen mikään ammattiyhdistys voi mitään sanoa. Tai jos työt siirretään Kiinaan, Intiaan tai Romaniaan, ei siinä auta pahemmin ammattiyhdistys-puheita pidellä. Luulen.

Iltapuhteella neulotaan.
Villatakin hiha tuloillaan tässä.

Silti - oli hauska kuulla, että näitäkin asioita miettii iso porukka siellä jossain taustalla. Se, että työntekijällä on oikeuksia vaikka maailma pyöriikin osakkeenomistajien edun ympärillä ja tulosta on tehtävä vaikka kuinka selkänahasta on toki ollut puheenaihe jo kaukaisista ajoista lähtien. Tehtaan työläiset ja palkolliset ovat hakeneet oikeuttaan omalla tavallaan kuten historia opettaa ja kuten vanhemmat sukupolvet osaavat kertoa. Mutta ihmiset joilla on korkeakoulututkinto ja jotka istuvat pöytien ääressä tekemässä työtään - saman koulutuksen turvin kuin yritysten johto; kuinka he voisivat vaatia omia etujaan sen koulutuksen jälkeen jonka ovat saaneet? Eikö jokaisen insinöörin, juristin ja ekonomin ole kuitenkin omilla aivoillaan osattava ajatella, että ei firmassa voi omaa etuaan ajaa tai  ajatella - yhteinen firman etu on kaikkien etu, vaikka sitten itse kärsisi kuinka. Näinhän on - vai onko?

Kokouksessa selitettiin, että ei ole oikein tehdä palkatonta ylityötä jatkuvasti. Hah - vai ei! Sanottiin, että työmatkat omalla ajalla on saatava loppumaan - toinen hah! Miten voi mennä työmatkalle vaikka Pariisiin jos sinne mennään työaikaan? Aina on kuljettu omalla ajalla - kokoustettu päiväaikaan ja matkustettu illoin, aamuin ja öin työajan ulkopuolella ja tehty vielä rästiin matkojen takia jäävät työt muutoin työajan ulkopuolella. En usko, että tätä asiaa saadaan korjattua ainakaan kymmeneen tai kahteenkymmeneen vuoteen! Miten ihmeessä jo kuralla olevat firmat voisivat alkaa maksaa rahaa ylitöistä ja matka-ajasta? Aasialaiset tai monet muut ulkomaalaiset eivät varmasti moisia etuja vaadi - ja saavat työt!

Olen skeptinen. Ja varsinainen lammas kun en halua ärsyttää työnantajaa. Olen pelkuri - koska en halua menettää työtäni! Miten sitten eläisin? Mieluummin pitkät päivät ja pienehkö palkka - kuin ei töitä eikä palkkaa ollenkaan.

Irtisanomiset ovat alkaneet

Vahva runko, juuret syvällä.
Syksy tiputtaa lehtikuusen neulaset.

Hyvä työkaveri on saanut lopputilin, osana firman säästötoimia. Hän on ensimmäinen, jonka kuulen olevan irtisanottu - tällä kierroksella. Tämä aika, kun irtisanomisista kerrotaan, kestää vielä pari viikkoa, jopa yli. Porukka jota on irtisanomisista varoitettu, on varpaillaan. Jotkut ovat masentuneita, huolissaan. Jotkut hakevat apua työterveysasemalta, toiset jäävät sairaslomalle. Osa on kuin mitään ei olisi tapahtumassa - näennäisesti kuin aina ennenkin. Hiljaista on työpaikalla, vaikka töitä on valtavasti. Kahviautomaatille ei kokoonnuta kahvia hakemaan entiseen tapaan.

Monet ovat poissa työpaikalta, työpöydät ovat tyhjinä. Sairaina? Lomalla?

Olen aivan ällikällä lyöty työkaverin kohtalosta - kaikkein vähiten olisin uskonut hänen joutuvan lähtemään. Meillä on yhteinen projekti meneillään jossa hän on keskeisessä osassa. Hänelle itselleen asia tuli täytenä yllätyksenä sen jälkeen kun esimies kutsui hänet irtisanomisia varten varattuun alakerran neuvotteluhuoneeseen kuulemaan "totuus". Tämä työkaveri on iloinen ja erittäin aikaansaava ihminen; tekee paljon töitä ja on saanut johdon tunnustuksia aivan vähän aikaa sitten, uuden vastuualueen vain vajaat puoli vuotta sitten. Tänään kyselin häneltä, kuinka saisimme projektia eteenpäin; jokin jumitti eteenpäinmenoa reilun viikon ajan ja halusin mennä eteenpäin, sada asian loppuun.

Hän kertoi, että johtaja ei enää 10 päivään ole vastannut hänen puheluihinsa eikä meileihinsä. Nyt hän tietää syyn: ei johtaja joka varmasti on tiennyt irtisanomisesta jo pitkään, vastaa enää hänelle. Miten johtaja olisi voinut puhua tulevaisuuden tekemisistä ihmisen kanssa jota on sanomassa irti pikipuolin. Tosin irtisanomisen teki hänen oma esimiehensä joka puolestaan raportoi johtajalle joka ei enää vastannut meileihin eikä puhelimeen.

Tämä työkaverini oli saanut erinomaiset arvosanat edellisessä työarvioissaan ja saavuttanut kaikki tavoitteensa. Nyt harmittaa, että en tehnyt hänen kanssaan toisia, sovittuja projekteja valmiiksi ajoissa. On melkein huono omatunto; nyt ei enää ole mahdollista näitä asiota tehdä. Olisi ollut hienoa saada yhteisiä projekteja valmiiksi ja viestitettyä eteenpän.

Nyt nämä kaikki jäävät tekemättä. Niin kuin moni muukin asia. Saa nähdä, keitä kaikkia vielä joutuu lähtemään  - ja mihin itse tästä joudun ja ajaudun.

Firmassa kustannukset on jäädytetty jopa niin, että jos työpuhelin tai tietokone hajoaa, uutta ei saa hankkia. Koska näissä vanhoissa koneissa ei ole takuutakaan enää jäljellä, on todellinen haaste saada jostakin toimiva kone jolla tehdä työ. Itsellänikin on kierrätyskone - onneksi sellainen sentään löytyi kesällä.

On vaikea elää maailmassa, jossa työpaikka ja siitä saatava palkka takaavat ihmisarvon siinä mielessä, että ilman rahaa ei voi maksaa elämiseen tarvittavia asioita eikä noin ylipäätään kuluttaa ja ilman kuluttamista, ilman rahaa ei voi yhteiskunnassa elää.

Nyt työpaikasta voi joutua pois aivan yllättävästi myös hyvä ja tuottelias työntekijä - koska palkkakustannuksissa pitää säästää. Osakkeenomistajan parasta on ajateltava koko ajan! Yleensä osakekurssit nousevat heti kun irtisanomisuutisia kerrotaan.

Työntekijöitä kutsuttiin joskus työnantajan tärkeimmäksi resurssiksi. Siitä on jo aikaa – joku onnistuu tuon latteuden vieläkin joskus sanomaan ääneen. Nykyään työntekijä kustannus, tai resurssi josta tulevat kulut pitää minimoida. Työntekijällä ihmisenä  ei ole enää väliä, vain tuottavuudella ja sillä, että kassaan saadaan rahaa ja katteet ovat hyvät. Työt joko siirretään tehtäväksi halpamaihin, tai sitten joku toinen työntekijä tekee ne omien töidensä ohella.

Surullista. Tai surkeaa, oikeastaan.

Yritän itsekin keksiä jotakin muuta elannoksi, pian. Tämä odottelu ja pahimman pelkääminen on äärimmäisen raskasta. Äskeinen tieto työkaverilta sai olon matalaksi. Sitä turautumista tänne purin...

Kurt Masur ja Jonathan Franzen

Kohta se alkaa! Sali on täyttymässä hiljalleen

Perjantain konsertti oli upea kokemus!

Istuin perjantaina Musiikkitalon täyden konserttisalin yläritsillä orkesterin takaoikealla. Katselin salin täyttymistä ja orkesterin paikalle tuloa ja näin kapelimestarin työskentelyn ikäänkuin muusikoiden puolelta - päinvastoin kuin perinteisessä konserttisalissa jolloin yleisö näkee kapellimestarin vain selkäpuolelta. Orkesterilaiset näkyvät myös puhaltajista jousiin selkeästi, kokonaan - jos joku soittajista lukisi nuottitelineeltä jotain muuta kuin nuotteja, se paljastauisi tässä "kattauksessa" oitis! - No enpä usko heidän moista tällaisissa konserteissa tekevän tietenkään, mutta olenpa kuullut joidenkin takarivissä istuvien lukevan sarjakuvia tai iltapäivälehtiä kun omassa soittamisessa on tauko ;-)

Ylälämpiön ikkunasta näkyy junia
ja vanha makasiiniraknnus

Uusi musiikkitalon rakenne on aivan erilainen kuin perinteinen konserttisali - yleisö istuu orkesterin ympärillä, joka puolella, ylöspäin jyrkästi menevissä kerroksissa. Tilanne on erilainen ja uusi niin yleisölle kuin muusikoillekin ja vaatii varmasti molemmilta osapuolilta tottumista. Luulisin, ainakin. Täytyy kysellä soittajien kommentteja kun siihen tilaisuus suodaan. Yleisön edustajana voin sanoa ratkaisun olevan mielenkiintoinen ja musiikin kuuntelun ja nautinnan kannalta oikein hyvä. Se, että sali oli niin valtavan tumma, hämmästytti hiukan, Finlandia-talon valkoisen tilan jälkeen. Valoja ei sammutettu konsertin ajaksi - sitä ei tarvitse tehdä ja korkealla pimeässä voi tulla aika pelottavaa jos seillö olisi aivan pilkkopimeää.

Korkean paikan kammo hiukan häiritsi monen istuutumista paikoilleen mutta kun oli asettunut paikoilleen, olivat näkymät hulppeat - koko paikka oli näkökentällä katseen hallittavissa. Vilkuttelin vastapäätä istuvalle äidille joka oli katsomon toisella puolella - hyvin näkyi! Muusikot soittivat alhaalla ikäänkuin sivuilta levenevän kattilan pohjalla ja ääni kulki ylöspäin hienosti.

Kiitos!

Kurt Masurin johtamista oli hieno seurata. Jo iäkäs mestari mutta kyllä hän jaksoi työnsä hoitaa mitä loistavimmin! Mozartin Lintziläinen oli upea kokemus ja toisen puoliskon yli tunnin mittainen Brucknerin seitsemäs sinfonia niin ikään aivan mahtava. Itse en Bruckneria tunne kovinkaan hyvin mutta nautin konsertista siitä huolimatta. Äiti tuli salista liikuttuneessa tilassa, itkua pidätellen - kokemus oli ollut hyvin, hyvin syvällinen. "Kuinka joku ihminen on voinut tuollaisen tehdä?" hän kyseli - tarkoittaen varmasti sekä säveltäjää että koko orkesteria dirigentteineen samalla lailla. Helsingin Sanomien konserttiarvostelu tänään oli myös positiivinen.

Musiikki - ihana kun siitä saa ja voi nauttia!

Helsingin Sanomien arvostelu kuvan kera

VR:n lipunmyynti Helsingissä
- hienot puitteet ja kahviakin tarjolla

VR:n lipunmyynnissä tuli myös vietettyä paljon aikaa. Koko VR:n systeemi on uudistunut ja jumittaa rankasti. Junalla kulkeminen on Suomessa kallista ja jotenkin hirveän hankalaa - vuodesta toiseen. nyt syy on lippu-uudistus, talvella lumi ja pakkanen, kesällä kesälomilla oleva hemkilöstö ja konduktööripula... Syitä on aina. Uusia ja vanhoja. Ennen muinoin, kun juna oli normaali kulkuväline eikä tällainen outo erikoistapaus johon ei voi ollenkaan luottaa,  junaan pystyi vain menemään ja maksamaan konduktöörille ja perille pääsi aikataulun mukaisesti. Nyt lipun varaus on aikaa vievää ja hankalaa - ja toden teolla, junalla matkustaminen aivan käsittämättömän kallista. Kun vertaa henkilöautolla matkustamiseen, varsinkin jos on useampi kuin yksi matkustaja, on hinta moninkertainen! Sen lisäksi on hankala kuskata  tavaroita - korkealle hyllyille tavaroiden pusaamine on työlästä ja esim. kissan kuljetus laatikossa on hankalaa kun Suomi tuntuu olevan täynnänsä allergisia ihmisä joten eläimille on omat paikkansa - eikä sellaisa automaattisesti löydy vain junaan astumalla.

Junamatkustus olisi kivaa - haaveilin juuri ääneen lapsille, että olisi kiva ottaa kirja, neule ja viltti kainaloon ja mennä junalla vaikka Lappiin - katsella ulos ikkunasta syksyistä maisemaa, lukea kirjaa, neuloa tai virkata käsityötä ja vaikka nukahtaa välillä junan kolkkeeseen. Nuorimmaoinen oli heti välittömästi halukas tulemaan mukaan! Reissulla voisi käydä kahvilla tai olusella ravintolavaunussa, jutella ehkä jonkun kanssa siitä tai tästä - ja tuntea rauhaisan auvoisaa oloa samalla kuin matka taittuisi, ei tarvitsisi itse ajaa. Saisi vaan matkustaa rauhaisasti, ilman paineita yhtään mistään! Tällaisesta haaveilen - ehkä moinen toteutuu joskus. Tai sitten ei. Pitäisi olla vain enemmän rahaa ja aikaa moiseen!

Näin tänään. uklaa on tuliainen mummilta lapsenlapselle - yhden pienen söin itse!

Tänään on sunnuntai ja nautin päivän levollisesta tunnelmasta. Taustalla soi  levy - kuinka ollakaan - Brucknerin sinfonioita. Vanha CD on ihan ok, vaikka ei mikään varsinainen mestariäänitys olekaan.

Kirjoitan nyt tätä tekstin pätkää mutta kohta jatkan tälle päivälle säästämieni lehtien lukemista. Luin juuri äsken Suomen Kuvalehden artikkelin "Manhattanin lintumiehestä Jonathan Franzenista" ja kiinnostuin kovasti. Voisi katsella hänen kirjojaan lähemmin kirjakaupassa. olisikohan kirjastossa - hmmm. Lehden jutun lopussa oli luettavissa sitaatti mieheltä: "Ihmiset katsovat mieluummin televisiota ja roikkuvat netissä kuin syventyvät hitaasti etenevään romaaniin, vaikka voisivat saada siitä tärkeitä oivalluksia elämästä ja ihmisenä olemisesta". Näinhän se on, samaa mieltä... Ja täällä netissä olen nyt minäkin taas, myönnän. Raapustamassa omia pikku-juttujani. Television ääressä ei aika juuri kulu mutta töissä, työmatkoilla ja kotihommissa sitten sitäkin enemmän.