Vintage-neuleita ja kirjoja: ihanaa ajankulua!

Selailin kirjastossa käsityökirjoja – niitä on kaikenlaisia ristipistoista erilaisiin perinneneuleisiin ja kudontatöihin. Harvoin tulee vastaan sellaista uutta käsityökirjaa, mistä oikeasti haluaisi alkaa tehdä jotakin. Novitan neulelehdissä, samoin monissa muissa kaupassa selaamissani lehdissä mallit ovat jotenkin "muodottomia" ja homsuisen oloisia - tai sitten paksuja ja jotenkin liian hankalia pitää sisällä. Ne tulevat nopeasti valmiiksi - mutta eivät ole oikein kivoja. Makuasia, tietenkin. Ulkona niillä ei sitten taas tarkene. Norjalaisilla on usein kivoja ja tyylikkäitä neulemalleja, mutta niitä on hankala Suomesta löytää. Norja ja Viro ovat käsityömaina jotenkin haastavampien ja siinä mielessä tyylikkäämpien neuleiden tekijöitä.

Omat käsityöt ovat jo useamman vuoden olleet sukkien, lapasten, pipojen ja rannekkeiden neulomista. En oikein uskalla aloitta mitään suurempaa, kun pelkään homman jäävän kesken! Pari vuotta sitten sain tehtyä villapaidan itselleni, mutta koska se on paksusta brittiläisestä villalangasta (irlantilaista tai skotlantilaista), on se painava ja aika epäkäytännöllinen. Olen kyllä ikuisena vilukissana (ja aika kylmässä asunnossa asuvana) sitä käyttänyt – mutta en tarvitse useampia tuollaisia koti-löhöily-paitoja.

Nytpä törmäsin kirjastossa kirjaan, jossa on vanhoja naisellisia neuleita uudistettuna nykylangoille ja tämän päivän kokomitoitukseen. Kirjassa on kuvattuna alkueräinen 30-, 40- ja 50-luvun neule ja sen uudistettu versio. Pakko on sanoa, että monet neuleet ovat menettäneet sen viehättävän naisellisen ilmeen, kun ne on tehty paksummista langoista ja puettu huomattavasti sotavuosian aikaisia malleja tuhdimman mallin päälle – mutta silti kirjassa on monta tosi kivaa neuletta! Olen itsekin isompi ja lihavampi kuin toivoisin: jos vertaan itseäni omaan äitiini ja mummiini, olen varmasti ainakin neljä numeroa heitä isompi, jos ajattelen meitä keski-ikäisinä. Harmittaa, kun sitä antaa itsensä läskistyä ja paksuuntua. Kun ne läskit on kerran itseensä syönyt, on vaikea, siis tosi vaikea, saada ne pois. Näin tuntuu käyneen isolle osalle suomalaisia ja eurooppalaisia: olemme isompia ja lihavampia kuin äitimme ja isoäitimme.

Lainasin siis Vintage-neuleet –kirjan ja selailin sitä edestakaisin. Jaksaisinko aloittaa jonkun neuleen, pitkähihaisen jota voi käyttää talvellakin? Monet neuleet on haastavan näköistä kuvioneuletta, tehty kolmosen tai pienemmillä puikolla. Pari päivää haudoin asiaa mielessäni – sitten menin lankakauppaan ja löysin merinovillalankaa alennuksella; loppuva lankamerkki ja –väri. Ajattelin, että nyt kun ostan puolen kilon pussin lankaa, on pusero saatava tehtyä vielä näillä lumilla, että saan lankaa tarvittaessa vielä lisää!

Ensimmäiseen hihaan meni viikko.

Lanka on kivan tuntuista 100 prosenttista Palino-merinovillalankaa. Tummaa, kuusenvihreää ostin. Puoli kiloa maksoi 30 euroa – uskon, että siitä jää vähän jäljellekin. Malliksi valitsin kirjasta mielestäni kauniin ja naisellisen mallin. Nyt on yksi hiha neulottu, toinen aloitettu. Neule tehdään kolmosen ja 3,5 numeron puikoilla - ohjeen mukaan3,25 koon puikoilla, mutta minulla on puikkoja vain puolen numeron väleillä, vanhoja metallisia puikkoja vuosien takaa. Puikot ovat teräviä ja olen jo onnistunut saamaan vasemman etusormen rikki: haava on tullut kuivaan ihoon kun yritän tehdä tiukaa neuletta ohuila puikoilla!



Välipaloja, pikkuneuleita iltojen ratoksi

Isot neuleet ovat käsityöntekijän pääruokaa – itse olen elänyt välipalavoileipiä nauttien jo niin kauan, että tuntuu kivalta tehdä isoa työtä! Ehdin kyllä tässä välissä vauttimaan yhden välipalankin: tähdelankasukat: varret kaksinkertasita, vuosia vanhaa alpakka-lankaa, sukkaosat paksuhkoa sukkalankaa. Yritän pakonomaisesti saada lankavarastoja pienemmiksi tekemällä pois vajaita keriä, mutta nyt siis taas ostin ison pussin uutta lankaa....

Neulomisen lisäksi olen yrittänyt piristää elämää lukemalla, niin kirjoja kuin lehtiäkin.

Nautin nyt siitä, että pystyn lukemaan ja puuhailemaan, tekemään käsitöitä ja käymään kävelyllä koiran kanssa. Into ja halu mihinkään olivat niin totaalisen hukassa pitkään, että on kiva huomata, että pystyn keskittymään johonkin vielä! Elämän rytmi ja koko elämä on mullistunut, ainakin sisäisesti, niin täysin, että en ole päänuppini kanssa päässyt  vielä samalle tasolle muun elämän kanssa. Nyt tuntuu hyvältä, kun saa jotain tehtyä – vaikka se onkin tällaista pientä ja vain itselle näkyvää ja tuntuvaa elämää!



Oikea vintage: mummin esiliina sotavuosilta: käsin kirjottu essu ajalta
jolloin ei ollut telkkareita eikä tyttö voinut istua "laiskana, tekemättä mitään".
Illalla ja luppoaikoina tehtiin käsitöitä ja kapioita.

Tällaisten parissa olen viettänyt aikaani

Luin pari dekkaria. John Grisham tuntui kivalta. Pari norjalaista dekkaria odottelee yöpöydällä. Olen myös lukenut kasapäin lehtiä ja eilen löysin, kuin vahingossa, kirjahyllystä jo vuosia sitten ostamani ja lukemani Rhonda Byrnen Salaisuus –kirjan. Etsin sitä huluna viime vuonna, en löytänyt sitten mistään. Nyt se vaan tuli käteen, kun etsin lapselle hänen toivomaansa kirjaa - jota en löytänyt...

Ajattelin, että yritän taas soveltaa vetovoiman lakia eli Salaisuuden oppeja elämään – jospa se auttaisi. Oppi on lyhykäisyydessään hyvin yksinkertainen: Saat mitä uskot saavasi. Pyydä, usko ja ota vastaan. Pyydetään siis ”maailmankaikkeudelta” sitä, mitä elämässään haluaa. Uskotaan, että sen voi saada, olipa toive vaikka kuinka suuri, mahdottomalta tuntuva. Tai pieni. Kaikki toiveet toteutuvat, sanoo kirja. Jos vain uskoo ja osaa ottaa vastaan.

Kaikki on mahdollista ja kaikki mihin pystyt eläytymään täydesti toteutuu.

Mikä on salaisuus? Elämän suurin salaisuus on vetovoiman laki. Se tarkoittaa sitä, että samankaltaisuus vetää puoleensa - myönteiset ajatukset keräävät myönteisiä ajatuksia ja päinvastoin.

Pitää uskoa, että toive toteutuu. Ja ottaa vastaan.

Helppoa. Vaikea uskoa, tosin.  Mutta tuo viimeinen lause pitää pyyhkiä mielestä ja toivoa, uskoa ja ottaa vastaan. Minulla on toiveita – monta, paljon. Voin vaikka toivoa ja pyytää hoikempaa ja tervettä olemusta iselleni.Voin toivoa työtä, hyvin tarkkaan mietittynä mikä työ olisi. Voin toivoa ja pyytää itselleni hyvän ja itselleni sopivan miehen. Voin toivoa rahaa. Ja mitäpä jos toivoisin uuden auton! Hienon saksalaisen auton, hybridi-mallin! Jess, näin teen.

Mietin tarkkaan pari asiaa. Päätän satsata niiden miettimiseen: uskon ne saavani. Kirjoittelen heti tänne, kun saan toiveen tai toiveet toteutettua! Alan positiiviseksi, yritän olla pirteä ja energinen: uskon, että onnistun!

 

 

 

Kissojen kuukausi on täällä.

Kolli ennen sillivarkautta, silloin kun pihalumi oli vielä valkoista

Maaliskuun on kissojen kuukausi - sanottiin ennen, maalla ainakin. Kissat mourusivat ja melskasivat pihapiirissä, kollit tappelivat ja ärjyivät ja kissaneidit seurasivat tapahtumia jostain korkealta, puistelutelineen yläpuulta, esimerkiksi..

Meillä kolli ei moista enää tee - 13 vuotta ja kaupunkimainen miljöö jarruttavat kollin taipumuksia. Olihan se aikaisemmin kova poika tappelemaan, täytyy myöntää. Se piti hakea sisään mouruamasta, vaikka on ruuna, leikattu jo nuorena poitsuna kun hormonit alkoivat hyrrätä liian kiivaana. En tiedä, menikö leikkaus pieleen kuten edelliseltä kolliltani joka löytyi itse teosta naapurin narttukissan niskasta. "Piilokives" vastasi eläinlääkärin, kun ihmettelin asiaa. Jaha. Ei ollut sitä kyllä leikkausta tehdessä kertonut... Tämä episodi tapahtui viime vuosituhannella, joten vanhentunut asia.

Tämä nykyinen kolli saapui  kotiin yöstä pää verta vuotavana ja iso viilto poskessa helmikuun puolella. Luulen, että se oli joutunut tappeluun jonkun toisen eläimen kanssa; se vaikutti pelokkaalta. Muiden kollien kanssa se on hyvin uhmakas ja reviiritietoinen. Pihapiirissä oli kerran iso kettu; sen nähdessään kolli hävisi tunneiksi salamana jonnekin, katosi kuin pieru Saharaan: muuttui ensin suureksi ja pörheäksi palloksi ja vips, hävisi tyystin jonnekin hyvään piiloon. Ketun se näki avonaisesta ikkunasta. Itse ihailin suurta eläintä jolla oli valtava häntä.


Kevätesikotkin kuuluvat maaliskuuhun.
Ihania!

Tai sitten on kolli tapellut rotan kanssa. Niitähän on nykyisin kuulemma enemmän kuin ihmisiä Suomessa. Vanhimman lapsen opiskeluasuntolan roskakatoksessa niitä kuulemma näkee joka yö, jos haluaa. Ovat kuulemma isoja ja "ällöttäviä".  Tulevat päälle, jos menee liian lähelle. "Täytyy kolistella ja laittaa valot päälle ja saappaat jalkaan, kun menee viemään roskia pimeällä.".

Tämä oma kolli kävi hetki sitten lipasemassa sillit kitusiinsa kahden voileivän päältä keittiön pöydältä, kun olin puhelimessa. Tekisi mieli löylyttää koko otus, mutta enpä silti saa enää niitä sillejä takaisin, joten nukkukoon tuossa vieressä ihan rauhassa. Kollilla on munuaisvaiva joten sen ei tosiaan pitäisi syödä suolaista. Neljä suurehkoa matjessisillipalaa pumppaa nyt suolaa kollin munuaisiin: ei voi mitään. Oma vika, mitäs varasti....

Tällainen eläin-päivitys tuli sanailtua. Ihan muusta piti kirjoittamani. Tehdäänpä sitten toinen kirjoitus tuonnempana.

Kotoilua seinien sisällä

Eläimet liittyvät kotoiluun

Imuroin kämpän, puistelin matot ja pyyhin pölyt. Vaihdoin taulujen paikkaa ja laitoin tuolin nurkkaan, jossa viimeiset vuodet on asunut marsu - häkki on nyt viety ulos; se pitäisi vielä pestä ja laittaa vaikka myyntiin verkko-kirppikselle.Voisihan siitä saada pari kymppiä, ehkä. Uutta marsua tai kania meille ei tule. Meillä on koira - vilkas ja aina mukana koheltava nuori hurtta, joten jyrsijää ei enää oteta. Yksi täällä vielä on, chinchilla, mutta marsut ja hamsteri ovat poistuneet rivistä.

Kaupan lattialata löytyi nuppu.
Ilahduttaa vaasissa

Kotoilu on uusi sana - mukava kotona puuhaamiseen liittyvä. Sitä on siis harrastettu viikonloppuna. Kaikki lapset ovat olleet kotona käymässä ja oleilemassa, syömässä ja tuomassa eloa ja liikettä asuntoon, jossa meitä asuu muutoin vain kaksi ihmistä kolmen eläimen kanssa. Hyvä niin - ja toisaalta on oikein hyvä, että vastuuta ei ole itsen lisäksi kuin yhdestä ihmisestä ja eläimistä. Tietenkin vastuu omista lapsista on mielessä koko ajan, vaikka ovatkin jo 18 äyttäneet, mutta he pärjäävät jo omillaan - heidän on tarkoitus pärjätä. Onneksi he kuitenkin käyvät usein kotona, autan heitä. Ja he minua.


Lauantain ruoka ja välipala.

Leivoin lihapiirakan, sellaisen vanhanaikaisen pellillisen. Siitä tykätään, vähän jäi vielä illaksi tai huomiseksi. Tänään syötiin kanaa, sellaista uutta valmiiksi kuivamarinoitua lähituottaja-kanaa jota markkinoidaan ketun kuvilla. Onko ihminen se kettu, joka mielikuvallisesti syö lähikanalan lihat? Ehkä, hyvinkin.  Kana ei kypsynyt oikein kunnolla, oli vielä punainen sisältä vaikka paistoin ja haudutin niitä kauan. Toivottavasti oli terveistä eläimistä, kuitenkin! Runebergintorttua ja suklaavanukasta nautittiin jälkiruuaksi ja välipalaksi.

Helmikuun alun herkku. Paras itse tehtynä, aina!

.

Pipohan siitä syntyi

Kirjava lanka löytyi
omista laatikoista...

Neulominen kuuluu kotoiluun! Sitä olen viime aikoina taas tehnyt - kiva on taas neuloa, tässä meni monta kuukautta tai jopa reippaasti ylu puoli vuotta, että en pystynyt edes käsitöitä tekemään, en jaksanut lukea enkä oikein mitään. Täällä sivullakaan en käynyt, ei tullut mieleenkään kirjoittaa tai lukea muiden kirjoituksia.

Sitä työttömyyden ja masentavan elämäntilanteen, rahattomuuden ja toivottomuuden aiheuttamaa alavirettä, masennusta. Mistäpä minä oikeasti tiedän mitä se on kun ei jaksa eikä mikään huvita. Mitä hyvänsä yrittää, kaikki vaan tuntuu valuvan ohi, hukkaan ja itse on ulkopuolinen kaikessa.

Rowanin baby merino-silkki-lanka on ostettu Virosta kesällä

Joka päivä on ihme, että saa olla ja elää. Lapsikin on tuossa vielä, olemme hengissä. Eläimetkin, Ja isommat lapset opiskelijapaikoissaan.

Ensimmäinen versio ei onnistunut. Yritetään vielä toisen kerran

Nyt kotoilen. Keitän teetä. Kynttilät palavat pöydillä. Neulon ja järjestelen paikkoja. Istuttelen kukkasipuleita multaan ikkunalle. Purin pipon jonka tein pari viikkoa sitten, neulon siitä toisenlaisen. Mietin, laittaisinko aika ätläkkään vaaleanpunaiseen toisen värin kaveriksi. En nyt sitä tee - saa nähdä, voiko noin pinkkiä väriä oikein pitää... Olen tehnyt alkuvuonna useita pereja lapasia ja sukkia jo pois annettu osa niistä.


Alpakkalankojen jämistä tuli lapasia. Kaksinkertaisena neuloin.
Lapsille kelpasivat!

Nyt olisi jo kiva lukea vaikka päivän lehti joka aamu - jo jaksaisin sen tehdä, jaksaisin keskittyä ja lukisin kiinnostuneena, mistä puhutaan. Enää ei kaikki tekeminen tunnu siltä, että ei huvita, ei jaksa. Se lyijy joka virtasi suonissa kesällä ja syksyll, on onneksi nyt ainakin laimentunut. Nyt alkaa jaksaa. Näkee kaikkea kivaa, ei usko, että elämää ei enää ole....Näin ainakin tällä hetkellä. Kaikki on hennon langan varassa, tuntuu.

Rahaa sanomalehden tilaamiseen ei tietenkään ole - mutta voinhan tässä selailla ilmaisjakelulehtiä. Niitä tulee paljon - tai ainakin mainoksia jotka kertovat kaiken superhalpuudesta. Kumma, kun se ei itsestä siltä tunnu.... Olen lukenut tarjouksia tarkkaan viime aikoina! Ja onhan noissa lehdissä sivujen täytteenä aina vähän muutakin kuin mainoksia - vain vähän, mutta kuitenkin. Eihän sitä kaikkea voi tietääkään.... Luen kyllä joitakin oikeitakin lehtiä, sentään! Suomen Kuvalehteä ja Talouselämää tankkaan melkein koko viikon, kun ne perjantaina ilmestyvät.

Kylläpä sitä lunta nyt tulee!

Maisema päivän valjettua, yhdeksän tietämissä

Aamu alkoi lumitöillä: hitsi, että se on nyt painavaa, märkä lumi Ja sitä on paljon!

Mustarastaat ne siinä istuksivat

Jo puolen tunnin huhkimisen jälkeen valui hiki selkää pitkin talvipusakan ja vaatteiden alla. Rintojen välissä tunsin hikinoron valuvan kun työnsin lumikolaa eteenpäin... Huh huh; olin tosissaan märkä kun raahauduin sisään kahville, tuossa jokin aika sitten! Fyysinen työ rasittaa - mutta hyvää se kai kropalle tekee.

Muistelin siinä kolatessa lukeneeni, että moni mies saa joka vuosi sydänkohtauksen lumitöissä, kolatessaan lunta ns kylmiltään. Koskeeko tuo riski naisia, mietin. Kuvittelisi, että kun miehillä on isommat lihakset ja heidän on helpompi saada lumikolalliset kuljetettua pois, olisi riski heikommilla naisilla isompi. Tiedäpä häntä. Rankka homma se oli, joka tapauksessa!

Pakkasasteita ei oikein ole, vain pari miinusta mittarissa. Puut ovat kovilla kun valtavan painava ja märkä lumi painaa oksia ja runkoja. Kohta, kun pakkanen kiristyy, tarttuu lumi tiukasti kiinni minne ikinä se onkaan satanut. Yritin heilutella oksista pois lunta siellä, missä sen pystyi tekemään.

Linnut halajavat ruokaa. Olen tässä vuosien varrella laittanut talvisin syötävää linnuille - joka vuosi niitä on nyt sitten enemmän ja enemmän. Kun muutimme tähän yli kymmenen vuotta sitten, ei täällä ollut linnun lintua: olin tosi pettynyt ja aloin laittaa syötävää esiin, ostin lintulaudan. Ensimmäisenä vuonna ei tullut vielä siivekkään siivekästä. Orava kyllä kävi, ja pari metsähiirtä.

Kolli tarkistaa lintujen paikat.
Tällä kertaa se oli vain seurana ulkona.

Nyt linnut ovat tulleet, katselen niitä keittiön ikkunasta - kissatkin katselevat niitä pitkin päivää, ikkunan äärellä maaten. Kolli oli ilmeisesti vienyt yhden linnun tammikuussa - löysin takapihalta sulkia ja höyheniä. On saalistaja voinut olla kettukin, sellainenkin on tässä pihapiirissä nähty - uhkean pörheä ja tuuheahäntäinen. Haukatkin saalistavat, mutta vievät saaliin pois joten sen syyllisyyteen en usko nyt. Jokaisen on kuitenkin syötävä - kissa nyt tietenkin saa kotona ruokaa.

Talitintit, sinitiaiset ja mustarastaat käyvät päivittäin ruokailemassa mutta niin käyvät variksetkin. Varpuset ovat  nyt hävinneet - niitä oli vielä ennen joulua. Olisi kiva, jos tulisi punatulkkuja ja tilhejäkin; olen nähnyt niitä muualla mutta en omalla pihalla. Viime viikolla vielä näin suuren suuren tilhiparven lähi-vaahteroissa ja sitten ilmassa, tekivät sellaisia suuria parvipyrähdyksiä jotka muistuttivat kalaparvien lehahtelua luonto-ohjelmissa. Hienolta näytti! Tilhien helinä on myös ihanaa, herkkää kuunneltavaa!

Nyt toivon pakkasia, että pääsisi hiihtämään! Pääseehään sitä nytkin, mutta pakkasella se on kivempaa! Pakkasta odotellessa kävelylle, kun lumityötkin on tehty! No - taivas on harmaa ja lunta satelee yhä vain, pääsen varmasti kohta uudestaan kolaa lykkimään!

Kävelylle lumiseen maisemaan, mars!

Marsu nukkui yöllä pois tästä maailmasta

Marsu vielä hyväkunoisena

Aamulla herätessä tiesin sen: Marsu on kuollut.

Keittiöön mennessä se ei sitten uikuttanutkaan, niinkuin yli kuuden vuoden aikana aina. Eilen se vielä pyysi ruokaa ja söi sitä mielellään. Illallakin annoin sille vielä lesepuuroa ja mantelin, kauraryynejä ja heinää. Kaikki se söi. Pidin sitä sylissä ja silittelin. Se oli jo poissaoleva, takajalat olivat jäykät. Viikon, tai ehkä ylikin, arvasin ja näin, että marsun aika on pian koittanut.

Aamulla oli pää painunut heiniä vasten, ei enää noussut tarkkailemaan, ruokaa ei enää tarvitse antaa.

Eläimestä luopuminen on aina vaikeaa - tämäkin marsu-poika on on ollut osa meidän perheen elämää yli  kuusi vuotta.

Kesäisin marsuhäkki vietiin ulos, nurmelle ne pääsivät veljen kanssa kauniilla säällä, vain häkin yläosa nurmella, etteivät linnut tai muut eläimet hyökkää niitä saalistamaan. Siellä ne kalusivat sitten ruohoa mahantäydeltä.

Isoveli

Isoveli kuoli jo syyskuussa 2012.

Elämä jatkuu.

Ruuan halpuutuksesta vuoden markkinointiteko?

Prisman hedelmätiski. Ei ole halpuutettu täällä, ei tokikaan

"Salaattia ostetaan jos rahaa jää" luettiin television ruoka-keskustelussa sinne lähetetty viesti. Ruokakeskustelu puhuttaa - S-ketjun markkinointitemppu jolla ne saivat muutaman kymmenen tuotteen hinnanalennuksen Prismoissa koko viikon suureksi uutiseksi. Nyt jopa koko A-studio puhuu aiheesta ruuan hinta. Keksivät vielä uuden sanankin: halpuuttaminen. Tuleekohan tuosta vuoden uus-sana? Yksi vuoden markkinointitekoja tämä ainakin on, sen voi sanoa. Kuinka moni saa oman markkinointikampanjansa pääuutiseksi ja koko median puhumaan asiasta viikon ajaksi - tai vielä pidempää`?

Voihan siitä puhua, niinkuin mistä muustakin. Ei se ruoka puhumalla halpene ja jos yksi kauppaketjun osa laskee muutaman tuotteen hinnan, ei onni siitä urkene... Oltermanni ei tule jatkossakaan nousemaan ostoskoriini vaikka juustosta tykkäänkin, ei myöskään ne limsat ja olut jotka laskettiin. Sininen maito kyllä, ja tietenkin reissumiehet. Molempia saa kyllä yjä halvemmalla Lidlistä - ja sieltä saa halvemmalla myös bihanneksia ja hedelmiä jotka suomalaisssa kaupoissa ovat liian kalliita minun perheelleni. Porkkanat ovat meillä narskutettavana, appesiineja myös on onneksi pystynyt vähön ostamaan viime aikoina. Jonkun mielestä ruoka on aina hintansa väärti - mutta surku vaan sitten, jos siihen ei rahaa ole.


Lounas tiistailta: pinaattikeittoa, kananmuna ja piirakka.
Lasi vettä. Reilun euron ateria.

Lamakautena saa työtömäksi ollut joka päivä olla onnellinen, jos on illalla hengissä ja oman kodin seinien sisällä. Tai siis, pankinhan nämä seinät ovat - mutta onnellinen saa siis olla, jos saa sisällä olla ja asua. Ja kun kotona vielä on lämmintä, valoisaa ja jotakin syötävää, niin perustarpeet on tyydytetty! Lapsikin ruokittu ja omassa huoneessaan saa puuhailla. Pääsemme suihkuunkin, meillä on pesuaineita. eläimetkin olemme pystyneet hoitamaan.

Ajattelen tosi paljon omia isovanhempia jotka saivat eläissään kokea todellista hätää sotien ja köyhyyden helmmoissa. Heillä oli oma tupa, talo maaseudulla joka lämpeni puuhellan avulla, ruoka siinä samassa tehtiin - ja ruokana ei tosiaan ollut lihaa joka päivä. Vaarin metsäsätämää jänistä ja kalastamaa kalaa sekä itse viljeltyä viljaa, perunaa ja juureksia syötiin.

Oltermanni-juuston halventaminen oli niin iso juttu S-ketjulle,
että kaupat asettelivat pahviset jätti-juustot asiasta kertomaan.
Markkinointia totisesti!

Siihen nähden nyt on hyvin. Ja jollei olisi asuntovelkaa, olisi meilläkin helpompaa - pankki vaan ei työtöntä hemmottele, velat on maksettava vaikka ikä olisi. Siis jos ei ole valtio nimeltä Kreikka joka ei ilmeisesti maksa takaisin velkojaan - ja minkäs me sille sitten voimme. Kreikkalaiset elävät eri taivaan alla - eikä heilläkään, tavallisilla ihjmisillä kai kamalan helppoa ole. Lämmintä on meitä enemmän, valoa ja sillä lailla helpompaa, ehkä....

Tein alkuviikosta ison kattilallisen hernekeittoa. Hyvää - mutta kun sitä on syönyt neljä päivää, alkaa jo tökkiä. Lihapullia syömme seuraavaksi. Teen niitä uunissa, samaan lämpöö laitan sitten sämpylät heti perään.

Viikonloppuna saadaan vielä jälkiruokiakin: tässä tulee sitruunavispipuuroa.
Hyvää! Ja edullista: pari euroa iso kulhollinen!

Menojen ja tulojen pitää olla balanssissa, se on selvä. Mutta ihminen joka joutuu työttömäksi kesken hyvän urapolun, saa kantaakseen usein hyvinä aikoina kerääntyneet velat - kun palkka tippuu pois ja usein samalla menee myös puoliso, ei kulutusjuhlista jää kuin haalea muisto elämään. Ja aika ankea arki. Pitäisi osata jotenkin  kääntää kurssi - kun vain osaisi!

Köyhyys kyykyttää. Ja se on tosi nöyryyttävää. Se kutistaa, supistaa elämän, se tekee yksinäiseksi, se stressaa. Häpeä ja pelko kulkevat vieressä kuin varjo: "Mitä jos..." Oma vika, sanovat monet. "Ottaisit tarjottua työtä vastaan, laiskuri." sanovat Suomen lukuisat Juhana Vartiaiset (Siitä miehestä en pidä; on olevinaan joku suurikin tietäjä ja asioiden ratkaisija mutta taitaa olla ihan tavallinen julkisuudenkipeä poliitikon-planttu vain) jotka haluavat Suomeen siirtolaisia tekemään työt, omat työttömät voisi varmasti kärrätä jonnekin autiolle saarelle pois oikeitten ihmisten silmistä.

Kun nyt joku edes kerran tarjoaisi työtä! Miten siitä koko ajan kirjoitetaan, että työttömät eivät ota vastaan tarjottua työtä, makaavat vain sohvalla? Olen oikein pyytänyt TE-toimistoa tarjoamaan jotain, ja vastaus on ollut, että ei se niin toimi; sieltä ei tarjota työtä. Siellä näytetään, mistä mahdollisia avoimia työpaikkoja voi hakea. Tätä eivät poliitikot ja vartiaiset tiedä - mutta puhuvat asiasta koko ajan.

Vanha marsu on hyvin heikko.

Vanha marsu uusilla pahnoilla

Marsu-poikamme on jo vanha äijä. Jos se saa vielä elää jonkin kuukauden, täyttää se kunnioitettavat 7 vuotta. Se on korkea ikä marsulle. Marsumme aistit ovat heikentyneet, mutta hyvä ruokahalu sillä on yhä. Ääni ei ole enää yhtä kimakka kuin ennen; nyt sen aamuinen tervehdys muistuttaa enemmänkin laivan sumusireeniä: käheä ja jotenkin vaikea.

Porukan ainut karvainen naaras

Olen yrittänyt hoitaa marsun - kuten muutkin eläimet joita meillä on asukkeina aina - mahdollisimman hyvin. Marsulle tarjoitelen nyt aamuin illoin ihan kuonon eteen näkkileipää ja omenoita, kurkkua ja porkkanaa - sellaista, mistä se tykkää. Se ei tunu oikein näkevän eikä se enää hypeksi häkissään kuin ennen. Annan sen ottaa ruuat kädestä; se nuuhkii ja näykkäisee sormia; pikkuinen rassu.

Annetaan sen elää niin kauan kuin se jaksaa. Veli kuoli pois jo yli kaksi vuotta sitten; veli oli pomo ja luulen, että se stressasi aika lailla kun piti jatkuvati olla määräämässä ja pomottamassa. Se pomotti veljeään kaikessa - nyt veli elelee yksin häkissään. Se on aina ollut veljeä arempi ja pelokkaampi - toinen oli utelias ja sosiaalinen, tämä arastelee kaikkea - mutta ulkona se piristyy ja valpastuu kesäisin silmin nähden!

Nyt toivon, että marsu jaksaisi vielä kevääseen saakka. Saisi vielä tuoretta heinää ja mintun oksia: sen suurta herkkua. Voisi se hetken olla pihanurmellakin, jos kunto antaa periksi. Nyt kyllä näyttää heikolta.

Päivä kerrallaan mennään, niin marsu kuten me muutkin!




Pihan yksi siipiveikoista syömässä pienemmille tarkoitettuja ruokia.