Maailman meno ja oma kukkaikkuna

Kungsängslilja on Upplannin kansalliskukka.
Nämä yksilöt kukkivat keittiön ikkunalla.

Kevät on tullut etuajassa. Suomen hallitus on lopettanut työnsä - saamatta oikein mitään aikaiseksi, jollei lukuun lasketa ex-ministerreiden uusia, rahakkaampia pestejä Euroopan parempien etujen ja lokoisan elämän äärellä. Ja sitten vielä: Putin on kadonnut kymmenen päivää sitten julkisuudesta, Kreml lupaa antaa suuren tiedoksiannon pian.

Maailman meno on täynnä jännitystä, yllättäviä käänteitä ja - pelkoa.

Tässä uutisia odotellessa voi sitten käydä ulkona katsomassa kevään etenemistä. Paikka paikoin on lunta veilä kinoksittain, toisaalla taas tuntuu, että voikukat ja kevään ensi kukat alkavat kasvaa, linnut rakentavat pesiä ja jänikset ja rusakot juoksevat kiimaisina peltojen reunuksilla.



Kevät ikkunalaudalla: StPaulia puhkesi kukkaan!

Kevät on täällä, sen näyttää jo aamulla aikaisemmin ja aikasemmin tuleva valokin. Kesä tulee, tapahtuipa maailmalla mitä hyvänsä. Ja niin siellä tapahtuukin. Joskus toivoisin, että ei tarvitsisi tietää kaikista niistä ikävistä asioista, joita maailmalla tapahtuu. Ei niille itse voi kuitenkaan mitään. Silti on aina kuitenkin seurattava uutisia, luettava lehtiä ja seurattava netin kautta, mitä maailmalla tapahtuu.

Koira nuuhkii kadulla innokkaana kaikki mahdolliset kivenkolot ja ruohontupsut. Sille elämän ihanuus on juoksu vapaana metsässä, toisten koirien pissamerkkien haistelu ja omien merkkien teko.

Tulppaanien kituliasta versomista.
Silti paremmin kasvaa
kuin Suomen talous

Itselle on normaali elämä tavallisen hyvä asia - jotenkin sitä vain kuvittelee, että kun kuulee Putinin kadonneen, että se jollain lailla vaikuttaa omaan elämään. Eipä se taida vaikuttaa. Silti tulee miettineeksi, mitä miehelle on tapahtunut kun ei ilmaannu esiin vaikka puoli maailmaa häntä huhuilee. Kai hän jonkun elonmerkin antaisi, vaikka olisikin "lukemassa dokumentteja" kun tietää ihmisten huolen. Tai jos olisi sairaana, mutta ei kovin vakavasti. Vai onko leikattu ja täytyy saada kunto sellaiseksi, että sitä ei huomaa?
Hänelle on syntynyt tytär Sveitsissä, se on jo varmistettu ja kerrottu,  mutta tuore isä ei ole sveitsiläisessä sairaalassa käynyt. Liekö Venäjällä tapahtunut vallankaappaus joka uutisoidaan pian, kun saadaan kokonaisuus mietittyä ja millä lailla asia tiedotetaan, että suuri kansakunta pysyy rauhallisena.

Eiköhän asia tule esiin jollakin tavalla, pikipuolin. Nykymaailmassa ei voi asioita piilottaa enää samalla lailla kuin aikaisempina vuosikymmeninä ja -satoina. Piiloon ei pääse, ainakaan pitkäksi aikaa. Toisaalta, jos mies on nirhattu niinkuin aikoinaan tapahtui kunikaille ja tsaareille hoveissa, tulee sekin jollakin tapaa esiin. Jossain vaiheessa. Odotellaan!



Tarvitsemme kotikutoisen, kuotetttavan tekijän joka uskaltaa ottaa vastuun.
Onko Suomessa sellaisia enää, vastuunkantajia? Sellaisia, jotka eivät halua paeta
isoihin virkoihin ja jättää Suomen heti kun tilaisuus suodaan?

Suomen polittinen ja taloudellinen tilanne sitten puolestaan.... Voi pieksut, mikä sotku. Kukaan ei ennen vaaleja uskalla sanoa, mitä tekisi, jos olisi vallassa - silloin ei kukaan äänestäisi. Maa on menossa kohti todella huonoja aikoja, päättäjät eivät uskalla tehdä mitään koska pelkäävät omien etujensa menettämistä. Pelkureitako ovat? Työtön etunsa menettänyt kansalainen tässä kyselee - ja ihmettelee, eikö joku ihan oikeasti halua ja voi ottaa nyt vastuuta ja laittaa asiat kuntoon, maksoi mitä maksoi? No ei kai sitten...

Suomi on matkalla kohti Kreikan kohtaloa, sanoi joku. Otetaan velkaa, myydään valtion omaisuutta ja käytetään velka iloisesti kulutukseen. Aivan kuin ne asuntolainan pankista saaneet, jotka saavat nyt vuoden lyhennysvapaan, että voivat kuluttaa ja saada tällä tavoin maan nousuun! Hah. Velkahan täytyy sitten myöhemmin kuitenkin maksaa takaisin. Pankin hieno puhallus saada lisää rahoja - tähän koukkuun tarttui moni lainan kanssa kamppaileva.

Olisihan se kiva jättää lyhennykset maksamatta, matkustaa mukavalle lomalle etelään ja ostaa jotakin kivaa kotiin, tietenkin. Tai vaikka teettää kylppäriremppa... No, sekin maksaa paljon.

Onhan minullakin pankkilainaa, ihan liikaa omiin varoihin nähden. Yritän vain hissukseen maksella niitä pois, että ei menisi asunto alta... Työtön tuskin moista lyhennysvapaata saisikaan. Miksi saisi?

Naistenpäivänä sitruksia paremman ulkonäön toivossa

Tänään on naisten päivä. Omassa elämässä sitä en erityisenä päivänä huomaa, mutta media on ottanut päivän teeman onkeensa. Jossakin lehdessä kehotettiin juhlistamaan tätä päivää maksamalla rahaa kehitysmaan naisten hyväksi.

Itse tässä aivan itsekkäästi elelen ja oleilen kuin muutenkin. Syön ihania sitrushedelmiä jotka ovat nyt edullisia - kilon veriappelsiinejä saa noin 60 sentillä. Se on edullista - ja tuorepuristetut appelsiinit ovat hyvä. Ja ovat ne varmaan terveellisiäkin. Kauniita ne ovat joka tapauksessa. Leikkaan ne halki ja katson ihanaa väriä - jokainen hedelmä on eri värinen, eri tuoksuinen. Sitruunat ja limet, greipit, satsumat, mandariinit, pomelot ja kaiken kokoiset ja eri maista tänne kuljeteut appelsiinit. Niitä on Egyptistä, Israelista ja Espanjasta, ainakin.

Vararenkaan kirous
Meikäläisellä on henkilökohtainen ongelma: mahan ympärys on liian iso! Minulla on vararengas jota en tosiaan tarvitse. Se on ruman näköistä; naisella pitäisi olla kapea vyötärö ja sopusuhtainen kroppa. Se on hyvän näköistä - ja hoikka kroppa antaa itseluottamusta. Sen kanssa tuntee itsensä jotenkin uhkeammaksi ja on hyvä olla, jos on terveen ja naisellisen näköinen. Pitäisi tässä vielä yrittää saada mieskin kaveriksi....

Laatu-jegginsit Lidlistä.

Yritän siis kovasti kuihdutella tuota läskiä pois vyötäröltä. En vain ymmärrä, miten se voi olla niin vaikeaa! Appelsiineja ja muuta hedelmää ja vihannesta syömällä sen pitäisi onnistua.... Silloin tietenkään ei saisi sortua kekseihin, ei jäätelöön eikä suklaaseen. Ja minähän olen sortunut.... Äsken söin jäätelötuutin. Heitin pois sen keksiympäryksen, mutta se nyt oli vain pieni osa herkkua.

Vaateostoksilla saksalaiskaupassa
Ostin viime viikolla farkku-lagginsit eli jegginsit. Mistäkö? No, tuota... Viitsinkö sanoakaan?  No OK: Ostin ne Lidlistä! Siellähän on keskiosassa kauppaa joka viikko jotakin tavaraa kalaverkoista kahvakuuliin, kukkasipuleista lenkkitossuihin ja naisten rintaliiveihin. Mitään ei voi tietenkään sovittaa, tavarat ostetaan paketeissa ja sovitetaan kotona. Ja kaikki on halvempaa kuin muissa kaupoissa. Kuusi euroa maksoivat nämä jegginsit, yksi pari vain oli jäljellä. Ostin myös valkoisen pooloneuleen sieltä: viisi euroa! Niitä oli paljon jäljellä - 50 prosenttista puuvillaa, kolmessa värissä. Saksalaista edullista laatua. Ehkä ei ihan huippumuotia - mutta sopii meikäläiselle.

Vai sopiiko? Pusero on kyllä hyvä, mutta jegginsist ovat vähän kummat: muuten ok kokoiset, mutta pepun ja lantion ympärillä ne istuvat huonosti.Niitä ei ole selvästi tarkoitettu käytettäväksi sukkahousujen kanssa.... Niissä ei ole vyölenkkjä ja ne ovat löysät vyötäröltä, vaikka ovat tiukat sääristä. Vyötä ei voi niihin laittaa... Halpa hinta selittyy huonolla istuvuudella.

Oma koko tässä tietenkin on istuvuusongelma - eivät farkut, jotka on eri malliselle henkilölle ajateltu, selvästi.Mutta onpa minulla nyt kuitenkin ihan uudet vaatteet! Se on jo jotakin!

Nuorimmaiseni näki, kun käpsin uusissa housuissa kotona. "Mitkä nuo on?" Hän katseli  sääriäni ylhäältä alas. "Ei kannattaisi pitää noin kulahtaneita housuja, ne näyttää tosi vanhoilta."

Lapsi siis luuli, että minulla oli ikivanhat kulahtaneet farkut jalassa - ja minulla oli ensimmäistä kertaa päällä vasta hankitut uudet housut. Oh hoijaa.... Kulahtanut äiskä tässä odottaa uutta onnen kevättä: hmmm.

Lidlistä saa hyviä hedelmiä - edullisesti!

Ei auta  kun toivoa parempaa onnea laihduttamiseen - ja toivoa rahaa laadukkaampien vaatteiden ostoon! Naistenpäivän toive meikäläiseltä. Haluan olla naiselline  nainen, tyylikäs ja mallikelpoinen nainen!!

Vintage-neuleita ja kirjoja: ihanaa ajankulua!

Selailin kirjastossa käsityökirjoja – niitä on kaikenlaisia ristipistoista erilaisiin perinneneuleisiin ja kudontatöihin. Harvoin tulee vastaan sellaista uutta käsityökirjaa, mistä oikeasti haluaisi alkaa tehdä jotakin. Novitan neulelehdissä, samoin monissa muissa kaupassa selaamissani lehdissä mallit ovat jotenkin "muodottomia" ja homsuisen oloisia - tai sitten paksuja ja jotenkin liian hankalia pitää sisällä. Ne tulevat nopeasti valmiiksi - mutta eivät ole oikein kivoja. Makuasia, tietenkin. Ulkona niillä ei sitten taas tarkene. Norjalaisilla on usein kivoja ja tyylikkäitä neulemalleja, mutta niitä on hankala Suomesta löytää. Norja ja Viro ovat käsityömaina jotenkin haastavampien ja siinä mielessä tyylikkäämpien neuleiden tekijöitä.

Omat käsityöt ovat jo useamman vuoden olleet sukkien, lapasten, pipojen ja rannekkeiden neulomista. En oikein uskalla aloitta mitään suurempaa, kun pelkään homman jäävän kesken! Pari vuotta sitten sain tehtyä villapaidan itselleni, mutta koska se on paksusta brittiläisestä villalangasta (irlantilaista tai skotlantilaista), on se painava ja aika epäkäytännöllinen. Olen kyllä ikuisena vilukissana (ja aika kylmässä asunnossa asuvana) sitä käyttänyt – mutta en tarvitse useampia tuollaisia koti-löhöily-paitoja.

Nytpä törmäsin kirjastossa kirjaan, jossa on vanhoja naisellisia neuleita uudistettuna nykylangoille ja tämän päivän kokomitoitukseen. Kirjassa on kuvattuna alkueräinen 30-, 40- ja 50-luvun neule ja sen uudistettu versio. Pakko on sanoa, että monet neuleet ovat menettäneet sen viehättävän naisellisen ilmeen, kun ne on tehty paksummista langoista ja puettu huomattavasti sotavuosian aikaisia malleja tuhdimman mallin päälle – mutta silti kirjassa on monta tosi kivaa neuletta! Olen itsekin isompi ja lihavampi kuin toivoisin: jos vertaan itseäni omaan äitiini ja mummiini, olen varmasti ainakin neljä numeroa heitä isompi, jos ajattelen meitä keski-ikäisinä. Harmittaa, kun sitä antaa itsensä läskistyä ja paksuuntua. Kun ne läskit on kerran itseensä syönyt, on vaikea, siis tosi vaikea, saada ne pois. Näin tuntuu käyneen isolle osalle suomalaisia ja eurooppalaisia: olemme isompia ja lihavampia kuin äitimme ja isoäitimme.

Lainasin siis Vintage-neuleet –kirjan ja selailin sitä edestakaisin. Jaksaisinko aloittaa jonkun neuleen, pitkähihaisen jota voi käyttää talvellakin? Monet neuleet on haastavan näköistä kuvioneuletta, tehty kolmosen tai pienemmillä puikolla. Pari päivää haudoin asiaa mielessäni – sitten menin lankakauppaan ja löysin merinovillalankaa alennuksella; loppuva lankamerkki ja –väri. Ajattelin, että nyt kun ostan puolen kilon pussin lankaa, on pusero saatava tehtyä vielä näillä lumilla, että saan lankaa tarvittaessa vielä lisää!

Ensimmäiseen hihaan meni viikko.

Lanka on kivan tuntuista 100 prosenttista Palino-merinovillalankaa. Tummaa, kuusenvihreää ostin. Puoli kiloa maksoi 30 euroa – uskon, että siitä jää vähän jäljellekin. Malliksi valitsin kirjasta mielestäni kauniin ja naisellisen mallin. Nyt on yksi hiha neulottu, toinen aloitettu. Neule tehdään kolmosen ja 3,5 numeron puikoilla - ohjeen mukaan3,25 koon puikoilla, mutta minulla on puikkoja vain puolen numeron väleillä, vanhoja metallisia puikkoja vuosien takaa. Puikot ovat teräviä ja olen jo onnistunut saamaan vasemman etusormen rikki: haava on tullut kuivaan ihoon kun yritän tehdä tiukaa neuletta ohuila puikoilla!



Välipaloja, pikkuneuleita iltojen ratoksi

Isot neuleet ovat käsityöntekijän pääruokaa – itse olen elänyt välipalavoileipiä nauttien jo niin kauan, että tuntuu kivalta tehdä isoa työtä! Ehdin kyllä tässä välissä vauttimaan yhden välipalankin: tähdelankasukat: varret kaksinkertasita, vuosia vanhaa alpakka-lankaa, sukkaosat paksuhkoa sukkalankaa. Yritän pakonomaisesti saada lankavarastoja pienemmiksi tekemällä pois vajaita keriä, mutta nyt siis taas ostin ison pussin uutta lankaa....

Neulomisen lisäksi olen yrittänyt piristää elämää lukemalla, niin kirjoja kuin lehtiäkin.

Nautin nyt siitä, että pystyn lukemaan ja puuhailemaan, tekemään käsitöitä ja käymään kävelyllä koiran kanssa. Into ja halu mihinkään olivat niin totaalisen hukassa pitkään, että on kiva huomata, että pystyn keskittymään johonkin vielä! Elämän rytmi ja koko elämä on mullistunut, ainakin sisäisesti, niin täysin, että en ole päänuppini kanssa päässyt  vielä samalle tasolle muun elämän kanssa. Nyt tuntuu hyvältä, kun saa jotain tehtyä – vaikka se onkin tällaista pientä ja vain itselle näkyvää ja tuntuvaa elämää!



Oikea vintage: mummin esiliina sotavuosilta: käsin kirjottu essu ajalta
jolloin ei ollut telkkareita eikä tyttö voinut istua "laiskana, tekemättä mitään".
Illalla ja luppoaikoina tehtiin käsitöitä ja kapioita.

Tällaisten parissa olen viettänyt aikaani

Luin pari dekkaria. John Grisham tuntui kivalta. Pari norjalaista dekkaria odottelee yöpöydällä. Olen myös lukenut kasapäin lehtiä ja eilen löysin, kuin vahingossa, kirjahyllystä jo vuosia sitten ostamani ja lukemani Rhonda Byrnen Salaisuus –kirjan. Etsin sitä huluna viime vuonna, en löytänyt sitten mistään. Nyt se vaan tuli käteen, kun etsin lapselle hänen toivomaansa kirjaa - jota en löytänyt...

Ajattelin, että yritän taas soveltaa vetovoiman lakia eli Salaisuuden oppeja elämään – jospa se auttaisi. Oppi on lyhykäisyydessään hyvin yksinkertainen: Saat mitä uskot saavasi. Pyydä, usko ja ota vastaan. Pyydetään siis ”maailmankaikkeudelta” sitä, mitä elämässään haluaa. Uskotaan, että sen voi saada, olipa toive vaikka kuinka suuri, mahdottomalta tuntuva. Tai pieni. Kaikki toiveet toteutuvat, sanoo kirja. Jos vain uskoo ja osaa ottaa vastaan.

Kaikki on mahdollista ja kaikki mihin pystyt eläytymään täydesti toteutuu.

Mikä on salaisuus? Elämän suurin salaisuus on vetovoiman laki. Se tarkoittaa sitä, että samankaltaisuus vetää puoleensa - myönteiset ajatukset keräävät myönteisiä ajatuksia ja päinvastoin.

Pitää uskoa, että toive toteutuu. Ja ottaa vastaan.

Helppoa. Vaikea uskoa, tosin.  Mutta tuo viimeinen lause pitää pyyhkiä mielestä ja toivoa, uskoa ja ottaa vastaan. Minulla on toiveita – monta, paljon. Voin vaikka toivoa ja pyytää hoikempaa ja tervettä olemusta iselleni.Voin toivoa työtä, hyvin tarkkaan mietittynä mikä työ olisi. Voin toivoa ja pyytää itselleni hyvän ja itselleni sopivan miehen. Voin toivoa rahaa. Ja mitäpä jos toivoisin uuden auton! Hienon saksalaisen auton, hybridi-mallin! Jess, näin teen.

Mietin tarkkaan pari asiaa. Päätän satsata niiden miettimiseen: uskon ne saavani. Kirjoittelen heti tänne, kun saan toiveen tai toiveet toteutettua! Alan positiiviseksi, yritän olla pirteä ja energinen: uskon, että onnistun!

 

 

 

Kissojen kuukausi on täällä.

Kolli ennen sillivarkautta, silloin kun pihalumi oli vielä valkoista

Maaliskuun on kissojen kuukausi - sanottiin ennen, maalla ainakin. Kissat mourusivat ja melskasivat pihapiirissä, kollit tappelivat ja ärjyivät ja kissaneidit seurasivat tapahtumia jostain korkealta, puistelutelineen yläpuulta, esimerkiksi..

Meillä kolli ei moista enää tee - 13 vuotta ja kaupunkimainen miljöö jarruttavat kollin taipumuksia. Olihan se aikaisemmin kova poika tappelemaan, täytyy myöntää. Se piti hakea sisään mouruamasta, vaikka on ruuna, leikattu jo nuorena poitsuna kun hormonit alkoivat hyrrätä liian kiivaana. En tiedä, menikö leikkaus pieleen kuten edelliseltä kolliltani joka löytyi itse teosta naapurin narttukissan niskasta. "Piilokives" vastasi eläinlääkärin, kun ihmettelin asiaa. Jaha. Ei ollut sitä kyllä leikkausta tehdessä kertonut... Tämä episodi tapahtui viime vuosituhannella, joten vanhentunut asia.

Tämä nykyinen kolli saapui  kotiin yöstä pää verta vuotavana ja iso viilto poskessa helmikuun puolella. Luulen, että se oli joutunut tappeluun jonkun toisen eläimen kanssa; se vaikutti pelokkaalta. Muiden kollien kanssa se on hyvin uhmakas ja reviiritietoinen. Pihapiirissä oli kerran iso kettu; sen nähdessään kolli hävisi tunneiksi salamana jonnekin, katosi kuin pieru Saharaan: muuttui ensin suureksi ja pörheäksi palloksi ja vips, hävisi tyystin jonnekin hyvään piiloon. Ketun se näki avonaisesta ikkunasta. Itse ihailin suurta eläintä jolla oli valtava häntä.


Kevätesikotkin kuuluvat maaliskuuhun.
Ihania!

Tai sitten on kolli tapellut rotan kanssa. Niitähän on nykyisin kuulemma enemmän kuin ihmisiä Suomessa. Vanhimman lapsen opiskeluasuntolan roskakatoksessa niitä kuulemma näkee joka yö, jos haluaa. Ovat kuulemma isoja ja "ällöttäviä".  Tulevat päälle, jos menee liian lähelle. "Täytyy kolistella ja laittaa valot päälle ja saappaat jalkaan, kun menee viemään roskia pimeällä.".

Tämä oma kolli kävi hetki sitten lipasemassa sillit kitusiinsa kahden voileivän päältä keittiön pöydältä, kun olin puhelimessa. Tekisi mieli löylyttää koko otus, mutta enpä silti saa enää niitä sillejä takaisin, joten nukkukoon tuossa vieressä ihan rauhassa. Kollilla on munuaisvaiva joten sen ei tosiaan pitäisi syödä suolaista. Neljä suurehkoa matjessisillipalaa pumppaa nyt suolaa kollin munuaisiin: ei voi mitään. Oma vika, mitäs varasti....

Tällainen eläin-päivitys tuli sanailtua. Ihan muusta piti kirjoittamani. Tehdäänpä sitten toinen kirjoitus tuonnempana.

Kotoilua seinien sisällä

Eläimet liittyvät kotoiluun

Imuroin kämpän, puistelin matot ja pyyhin pölyt. Vaihdoin taulujen paikkaa ja laitoin tuolin nurkkaan, jossa viimeiset vuodet on asunut marsu - häkki on nyt viety ulos; se pitäisi vielä pestä ja laittaa vaikka myyntiin verkko-kirppikselle.Voisihan siitä saada pari kymppiä, ehkä. Uutta marsua tai kania meille ei tule. Meillä on koira - vilkas ja aina mukana koheltava nuori hurtta, joten jyrsijää ei enää oteta. Yksi täällä vielä on, chinchilla, mutta marsut ja hamsteri ovat poistuneet rivistä.

Kaupan lattialata löytyi nuppu.
Ilahduttaa vaasissa

Kotoilu on uusi sana - mukava kotona puuhaamiseen liittyvä. Sitä on siis harrastettu viikonloppuna. Kaikki lapset ovat olleet kotona käymässä ja oleilemassa, syömässä ja tuomassa eloa ja liikettä asuntoon, jossa meitä asuu muutoin vain kaksi ihmistä kolmen eläimen kanssa. Hyvä niin - ja toisaalta on oikein hyvä, että vastuuta ei ole itsen lisäksi kuin yhdestä ihmisestä ja eläimistä. Tietenkin vastuu omista lapsista on mielessä koko ajan, vaikka ovatkin jo 18 äyttäneet, mutta he pärjäävät jo omillaan - heidän on tarkoitus pärjätä. Onneksi he kuitenkin käyvät usein kotona, autan heitä. Ja he minua.


Lauantain ruoka ja välipala.

Leivoin lihapiirakan, sellaisen vanhanaikaisen pellillisen. Siitä tykätään, vähän jäi vielä illaksi tai huomiseksi. Tänään syötiin kanaa, sellaista uutta valmiiksi kuivamarinoitua lähituottaja-kanaa jota markkinoidaan ketun kuvilla. Onko ihminen se kettu, joka mielikuvallisesti syö lähikanalan lihat? Ehkä, hyvinkin.  Kana ei kypsynyt oikein kunnolla, oli vielä punainen sisältä vaikka paistoin ja haudutin niitä kauan. Toivottavasti oli terveistä eläimistä, kuitenkin! Runebergintorttua ja suklaavanukasta nautittiin jälkiruuaksi ja välipalaksi.

Helmikuun alun herkku. Paras itse tehtynä, aina!

.

Pipohan siitä syntyi

Kirjava lanka löytyi
omista laatikoista...

Neulominen kuuluu kotoiluun! Sitä olen viime aikoina taas tehnyt - kiva on taas neuloa, tässä meni monta kuukautta tai jopa reippaasti ylu puoli vuotta, että en pystynyt edes käsitöitä tekemään, en jaksanut lukea enkä oikein mitään. Täällä sivullakaan en käynyt, ei tullut mieleenkään kirjoittaa tai lukea muiden kirjoituksia.

Sitä työttömyyden ja masentavan elämäntilanteen, rahattomuuden ja toivottomuuden aiheuttamaa alavirettä, masennusta. Mistäpä minä oikeasti tiedän mitä se on kun ei jaksa eikä mikään huvita. Mitä hyvänsä yrittää, kaikki vaan tuntuu valuvan ohi, hukkaan ja itse on ulkopuolinen kaikessa.

Rowanin baby merino-silkki-lanka on ostettu Virosta kesällä

Joka päivä on ihme, että saa olla ja elää. Lapsikin on tuossa vielä, olemme hengissä. Eläimetkin, Ja isommat lapset opiskelijapaikoissaan.

Ensimmäinen versio ei onnistunut. Yritetään vielä toisen kerran

Nyt kotoilen. Keitän teetä. Kynttilät palavat pöydillä. Neulon ja järjestelen paikkoja. Istuttelen kukkasipuleita multaan ikkunalle. Purin pipon jonka tein pari viikkoa sitten, neulon siitä toisenlaisen. Mietin, laittaisinko aika ätläkkään vaaleanpunaiseen toisen värin kaveriksi. En nyt sitä tee - saa nähdä, voiko noin pinkkiä väriä oikein pitää... Olen tehnyt alkuvuonna useita pereja lapasia ja sukkia jo pois annettu osa niistä.


Alpakkalankojen jämistä tuli lapasia. Kaksinkertaisena neuloin.
Lapsille kelpasivat!

Nyt olisi jo kiva lukea vaikka päivän lehti joka aamu - jo jaksaisin sen tehdä, jaksaisin keskittyä ja lukisin kiinnostuneena, mistä puhutaan. Enää ei kaikki tekeminen tunnu siltä, että ei huvita, ei jaksa. Se lyijy joka virtasi suonissa kesällä ja syksyll, on onneksi nyt ainakin laimentunut. Nyt alkaa jaksaa. Näkee kaikkea kivaa, ei usko, että elämää ei enää ole....Näin ainakin tällä hetkellä. Kaikki on hennon langan varassa, tuntuu.

Rahaa sanomalehden tilaamiseen ei tietenkään ole - mutta voinhan tässä selailla ilmaisjakelulehtiä. Niitä tulee paljon - tai ainakin mainoksia jotka kertovat kaiken superhalpuudesta. Kumma, kun se ei itsestä siltä tunnu.... Olen lukenut tarjouksia tarkkaan viime aikoina! Ja onhan noissa lehdissä sivujen täytteenä aina vähän muutakin kuin mainoksia - vain vähän, mutta kuitenkin. Eihän sitä kaikkea voi tietääkään.... Luen kyllä joitakin oikeitakin lehtiä, sentään! Suomen Kuvalehteä ja Talouselämää tankkaan melkein koko viikon, kun ne perjantaina ilmestyvät.

Kylläpä sitä lunta nyt tulee!

Maisema päivän valjettua, yhdeksän tietämissä

Aamu alkoi lumitöillä: hitsi, että se on nyt painavaa, märkä lumi Ja sitä on paljon!

Mustarastaat ne siinä istuksivat

Jo puolen tunnin huhkimisen jälkeen valui hiki selkää pitkin talvipusakan ja vaatteiden alla. Rintojen välissä tunsin hikinoron valuvan kun työnsin lumikolaa eteenpäin... Huh huh; olin tosissaan märkä kun raahauduin sisään kahville, tuossa jokin aika sitten! Fyysinen työ rasittaa - mutta hyvää se kai kropalle tekee.

Muistelin siinä kolatessa lukeneeni, että moni mies saa joka vuosi sydänkohtauksen lumitöissä, kolatessaan lunta ns kylmiltään. Koskeeko tuo riski naisia, mietin. Kuvittelisi, että kun miehillä on isommat lihakset ja heidän on helpompi saada lumikolalliset kuljetettua pois, olisi riski heikommilla naisilla isompi. Tiedäpä häntä. Rankka homma se oli, joka tapauksessa!

Pakkasasteita ei oikein ole, vain pari miinusta mittarissa. Puut ovat kovilla kun valtavan painava ja märkä lumi painaa oksia ja runkoja. Kohta, kun pakkanen kiristyy, tarttuu lumi tiukasti kiinni minne ikinä se onkaan satanut. Yritin heilutella oksista pois lunta siellä, missä sen pystyi tekemään.

Linnut halajavat ruokaa. Olen tässä vuosien varrella laittanut talvisin syötävää linnuille - joka vuosi niitä on nyt sitten enemmän ja enemmän. Kun muutimme tähän yli kymmenen vuotta sitten, ei täällä ollut linnun lintua: olin tosi pettynyt ja aloin laittaa syötävää esiin, ostin lintulaudan. Ensimmäisenä vuonna ei tullut vielä siivekkään siivekästä. Orava kyllä kävi, ja pari metsähiirtä.

Kolli tarkistaa lintujen paikat.
Tällä kertaa se oli vain seurana ulkona.

Nyt linnut ovat tulleet, katselen niitä keittiön ikkunasta - kissatkin katselevat niitä pitkin päivää, ikkunan äärellä maaten. Kolli oli ilmeisesti vienyt yhden linnun tammikuussa - löysin takapihalta sulkia ja höyheniä. On saalistaja voinut olla kettukin, sellainenkin on tässä pihapiirissä nähty - uhkean pörheä ja tuuheahäntäinen. Haukatkin saalistavat, mutta vievät saaliin pois joten sen syyllisyyteen en usko nyt. Jokaisen on kuitenkin syötävä - kissa nyt tietenkin saa kotona ruokaa.

Talitintit, sinitiaiset ja mustarastaat käyvät päivittäin ruokailemassa mutta niin käyvät variksetkin. Varpuset ovat  nyt hävinneet - niitä oli vielä ennen joulua. Olisi kiva, jos tulisi punatulkkuja ja tilhejäkin; olen nähnyt niitä muualla mutta en omalla pihalla. Viime viikolla vielä näin suuren suuren tilhiparven lähi-vaahteroissa ja sitten ilmassa, tekivät sellaisia suuria parvipyrähdyksiä jotka muistuttivat kalaparvien lehahtelua luonto-ohjelmissa. Hienolta näytti! Tilhien helinä on myös ihanaa, herkkää kuunneltavaa!

Nyt toivon pakkasia, että pääsisi hiihtämään! Pääseehään sitä nytkin, mutta pakkasella se on kivempaa! Pakkasta odotellessa kävelylle, kun lumityötkin on tehty! No - taivas on harmaa ja lunta satelee yhä vain, pääsen varmasti kohta uudestaan kolaa lykkimään!

Kävelylle lumiseen maisemaan, mars!

Marsu nukkui yöllä pois tästä maailmasta

Marsu vielä hyväkunoisena

Aamulla herätessä tiesin sen: Marsu on kuollut.

Keittiöön mennessä se ei sitten uikuttanutkaan, niinkuin yli kuuden vuoden aikana aina. Eilen se vielä pyysi ruokaa ja söi sitä mielellään. Illallakin annoin sille vielä lesepuuroa ja mantelin, kauraryynejä ja heinää. Kaikki se söi. Pidin sitä sylissä ja silittelin. Se oli jo poissaoleva, takajalat olivat jäykät. Viikon, tai ehkä ylikin, arvasin ja näin, että marsun aika on pian koittanut.

Aamulla oli pää painunut heiniä vasten, ei enää noussut tarkkailemaan, ruokaa ei enää tarvitse antaa.

Eläimestä luopuminen on aina vaikeaa - tämäkin marsu-poika on on ollut osa meidän perheen elämää yli  kuusi vuotta.

Kesäisin marsuhäkki vietiin ulos, nurmelle ne pääsivät veljen kanssa kauniilla säällä, vain häkin yläosa nurmella, etteivät linnut tai muut eläimet hyökkää niitä saalistamaan. Siellä ne kalusivat sitten ruohoa mahantäydeltä.

Isoveli

Isoveli kuoli jo syyskuussa 2012.

Elämä jatkuu.