Hyviä ja huonoja uutisia

Liikenteessä. Hyvä kun pääsee liikkumaan.

Äiti soitti ja kertoi, että hänen ajokorttinsa on uusittu. Hieno, upea uutinen! Äiti oli jännittänyt lääkärillä käyntiä jo monta päivää mutta nyt sitten lääkäri oli todennut, että mitään estettä ajokortille ei ole. Ei ole meidän lasten ja läheistenkään mielestä - mutta se mitä lähiympäristö huomioi, ei aina ole sama kuin mitä viranomaiset sanovat ja tekevät. Varsinkin jos ovat huonolla tuuella niinkuin usein ovat - ihmisiä heklin ovat... Tämänpäiväinen lääkäri oli ollut hyvällä tuulella ja mukava - äiti oli ollut sisällä 45 minuuttia! Poliisikin oli kuulemma ollut mukava ja ystävällinen; äiti oli vienyt heti uudet valokuvat ja ajokorttihakemuksen poliisiasemalle vaikka kortti on määrä vaihtua vasta vuodenvaihteessa.

Olen tosi iloinen ja onnellinen tästä asiasta! Hienoa - äiti saa ajaa ja kulkea itse kun tarvitsee ja itsestä siltä tuntuu. Tarkka ja varovainen hän on aina ollutkin.

Äiti on jo sen ikäinen, että ajokortti pitää uusia viiden vuoden välein. Hän ajaa maalta kaupunkiin, kaupungista maalle, kauppareissuja ja sen sellaista pienehköä ajoa. Ajokilometrejä ei montaa tuhatta vuodessa kerry mutta auto on supertärkeä - sillä pääsee kulkemaan itsenäisesti, ei tarvitse pyytää toisilta apua. Taksikyyti on niin kallista, että siihen ei turvauduta kuin aivan erityistapauksissa, ei edes joka vuosi.

Suomessa on aikaisemmin ollut hyvä julkinen liikenne myös maaseudulla. Linja-autoilla, busseilla ja junilla on päässyt liikkumaan kauppa- ja sukulaisreissuja, käymään elokuvissa, sukuloimassa ja missä nyt milloinkin. Matkalipun hinta on ollut sellainen, että suurin osa on sen pysytynyt maksamaan.

Tilanne on muuttunut viime vuosina tämän asian osalta niinkuin muutenkin - samalla kun taludellinen voiton tavoittelu on tullut yhteiskunnassa joka paikkaan. Pohjoismaisia yhteiskuntia luotiin demokraattisiksia viime vuosisadan puolella ja silloin rakennettiin julkisella rahoituksella yleishyödyllisiä palveluita kuten teitä, rautateitä ja hiljallaaeen hyvä julkinen liikenne. Nyt kaikki maksaa paljon, kaikki maksaa ylipäätään liikaa - hintoja nostetaan niin, että pienituloiset ja vähävaraiset ihmiset eivät pysty enää moniin asioihin. Terveydenhoidosta puhutaan koko ajan ja paljon - julkinen terveydenhoito ja sosiaalitoimi maksaa käsittämättömiä summia mutta silti se ei tunnu toimivan. Itse sasa olla  onnellinen ja kiitollinen jokaisesta päivästä kun saa olla tervei eikä tarvitsse apua mistään!

Maamies pellollaan - ajamassa puimuria. Ajaako hän autoa
paikasta paikkaan siirtyessään? Luultavasti!

Autolla ajo on varmasti ekologisesti väärin - mutta tuskin yhtään enemmän väärin on ajaa omaa vähäpäästöistä autoa kun vaikka louhia malmia tai rakentaa tehtaita...

No niin. Tulipa saarnattua.

Toinenkin hyvä uutinen on kuultu - veli jolla on ollut myös kuorma-autokortti on myös saanut luvan pitää vielä henkilöautokortin. Se on hänelle tärkeä asia; autolla ajo on yksi asioita joista hän todella pitää ja jossa hän on hyvä. Sairauden takia hän ei enää saa ajaa kuorma-autolla mutta henkilöautolla kuitenkin. Sekin on hienoa!

Kolmas ja neljäs hyvä uutinen koskevat molemmat omia isoja lapsia: kumpikaan ei ole tänä vuonna vielä opiskelemassa mutta heillä on työpaikka - harvinaista herkkua nuorisolle, jos mediaan on uskominen. Molemmat ovat saaneet esimiehiltään kovasti kehuja eilen ja tänään - vanhin saa ylennyksen ja pääsee työmatkalle naapurimaahan ensi viikolla. Nuorempi on koeajalla viime viikolla alkaneessa työssä ja saa sen tuntipalkan mitä pyysi - koeajan jälkeen palkka nousee jos hän jatkaa hyvin alkanutta työtään. Todella ihanaa kun omat lapset pärjäävät - varmasti äidille se ihan kaikkein tärkein asia!

Äidin iloa ja onnea lisää vielä se, että nuorimmalla lapsella meni koe hyvin tänään - osasi vastata kaikkiin bilsan kokeen kysymyksiin oikein. Toivoo kymppiä!

Huonoja uutisia  kuulee heti ja paljon kun kuuntelee tai lukee uutisia. Tällä viikolla on kerrottu taas uusista työpaikkojen vähennyksistä Suomessa - kuinka monta työpaikkaa tällä viikolla kerrotaankaan Suomesta vähennettävän?  Nyt jo satoja vähennyksiä on tiedossa tälle viikolle vaikka vasta eletään tiistaita. Eilen MTV3 ja Sanoma-konserni, tänään NSN kertoivat isoista henkilöstövähennyksistä. Saariosten vähennyksistä taidettiin kertoa jo viime viikon puolella.

Masentavaa, kurjaa... Itse olen jo vähennysten uhrina riman huonommalla puolella ja teen kaikkeni, että pääsisisn takaisin työelämään - se vaikuttaa todella haastavalta kun joka paikassa eletään kulukurien kirouksessa, vähennetään kustannuksia ja työpaikkoja. Huono, huono juttu!

Yritän keksiä hyvän uutisen omasta henkiläkohtaisesta elämästäni. En nyt sellaista keksi - mutta kaikki on hyvin niin kauan kuin ei mene huonommin! Kyllä minä sen uuden työn vielä saan. Ihan varmasti. Ja rahaa maksaa kaikki perheen kulut ja menot!

Tein juuri lasten lempiruokaa - makaroonilaatikkoa. Itse söin keitettyjä punajuuria voin kanssa, runsaalla suolapeitolla. Hyvää! Iloinen asia sekin, eitkö???

Kotieläimen kuolema



Siellä se johtaja-marsu kurkistelee, elokuisella nurmella kisun selän takana

Ruokaa laittaessa niin itselläni kuin lapsillakin on tapana viedä herkkupaloja marsujen häkkiin. Kurkun päästä leikataan aina pari siivua marsulaan - molemmat tulevat kuono pitkällä odotttamaan häkin reunalle seisomalla takatasuillaan ja nojaamalla etutassuilla häkin reunaan. Nopeasti ne nappaavat tarjotun herkun hampaisiinsa ja kiirehtivät syömään palaansa peremmälle häkkiin. Samoin ne saavat tomaattia, salaatin lehtiä ja kaikkia vihanneksia joita keittiössä käsitellään - erityisesti porkkanaa jota ne syövätkin paljon. Jos ne haistavat ruokaa tai kuulevat jääkaapin oven, alkaa kimeä huuto – ne VAATIVAT ruokaa. Ruokahalu on kyltymätön, vaikuttaa!

Nyt omenoiden aikaan annamme niille paljon puista pudonneita omenoita. Pihalla rehottava minttu on niiden herkkua –mintun kirpeä tuoksu leviää huoneeseen kun ne syövät sitä ahnaasti suuhunsa vetäen, posket jauhaen!

Marsujen luonteet

Veeti

Kahdesta marsusta päivää vanhempi on suurempi ja karkeakarvaisempi - se on kahden uroksen "lauman" ehdoton pomo joka määrää kuinka häkissä ollaan ja se myös aina ottaa ruokaa ensin. Jos toiselle haluaa antaa ruokaa, ei auta kuin antaa ensin johtajalle, sitten vasta pienemmälle musta-valkoiselle velipuolelle. Muuten pienempi saa armottoman selkäsaunan - häkki vain tutisee ja piipitys kestää kauan.

Marsut ovat saman urosmarsun siittämiä, kahdelta eri äidiltä. Marsuja kasvattava paikallinen eläinkauppias kertoi vienosti hymyillen vaihtavansa uroksia parin-kolmen naaraan häkkeihin "että ne saavat vähän vaihtelua". Meidän marsumme ovat kasvattajan yhden häkin kahden naaraan poikasia - harmaan marsumme Veetin äiti oli ensisynnyttäjä ja sai vain yhden poikasen kun taas mustavalkoisen marsun, Allun, emo sai kolme poikasta joista Allu oli ainut uros.

Mietimme lasten kanssa, tuliko Veetistä tuollainen määräilevä päällepäsmäri kun se sai emonsa koko huomion poikasena ja Allu taas sai jakaa huomion kahden muun sisaruksen kanssa?

No - tällainen amatööritulkinta eläinten käyttäytymisestä varmast naurattaa mutta kun nyt olemme seuranneet näitä kahta masua kodissamme yli neljä ja puoli vuotta, tulee kaikenlaista mieleen. Suurempi ja dominoivampi marsu on kaikin puolin aktiivisempi ja möyrii häkissään enemmän - se ei myöskään ole niin arka ja pelokas kuin velipuolensa joka mielellään kyhjöttää häkin nurkassa. Välillä arempi Allu menee ottamaan tarjottua ruokaa ensimmäisenä - mutta se saa luovuttaa saamansa herkun melkein samantien Veetille.  

Kuolema enneunessa vanhimmalle lapselle

Perjantai-aamuna vanhin lapsi vei jälleen kurkun siivuja häkkiin josta Veeti nappasi ensimmäisen ahnaasti, tapansa mukaan. Allu sai oman viipaleensa perään ja esikoinenVeeti yhtä ahnas - siihen tuntuu mahtuvan loppumattomasti ruokaa ja aina se tunkee reunaan ensimmäsenä, nousee takajaloilleen korkeammalle ja tunkee kuonoaan kohti vaativasti.

Viimeinen hoito ja kampaus ystävälle

Omasta asunnostaan kotiin yöksi tullut esikoinen jutusteli aamuleipiä tehdessään "arvaa muuten mitä? Minä näin toissayönä tosi todellisen tuntuista unta että toinen marsuista kuoli". "Ei kai, hyvinhän ne onneksi voivat." vastasin ja nuori jatkoi "Joo, joo. Sitä minäkin ihmettelin - se uni oli niin todellinen, että ihmettelin tosissaan kun näin molemmat marsut häkissä. Tuo harmaa marsu on vielä noin ahne."

Annoin marsuille vielä aamuruuaksi vehnänleseestä tehtyä puuroa ja heinää. Ne söivät - tietenkin - ahnaasti ja menivät sitten makoilemaan heiniin. Kävelin häkin ohi monta kertaa ja siellä ne möyrysivät, jonkinasta cikinää kuului silloin tällöin.

Päivällä tein ruokaa ja heitin niiden kuppiin jälleen vihannesten perkeitä. Kuulin, kuinka niitä alettiin syödä - tuttu sihinä kuului häkistä. Sitä ennen oli häkistä kuulunut muutama vinkaisu johon en sen enempää kiinnittänyt huomiota.

Yht'äkkiä kuului nuorimmaisen sydäntäsärkevä huuto: "Äiti, äiti... Veeti on kuollut. Äiti Veeti on kuollut!” Ryntäsin häkille, lapsi oli ottanut lemmikkinsä syliin ja halasi sitä lohduttomana, ravisteli kuin se siitä tokenisi. Otin marsun omiin häneltä. Kyllä, oli todellakin kuollut. Viel' l'mmin, kuollut varmasti viimeisen tunnin aikana. Oli maannut sivullaan kun lapsi kutsui sitä, ei regoinut enää lapsen silitykseen.

Allu jatkoi kurkun syömistä vaikka veli oli kuollut vierestä.
 

Jäähyväiset lemmikille, omalle kaverille

Lapsi, marsujen omistaja, oli lohduton. Hän piteli vielä lämmintä  marsua sylissä, silitteli sitä ja kampasi sen turkkia sylissään. Kyyneleet valuivat vuolaina.

Veeti arkussaan, lähdössä viimeiselle maalliselle matkalle

Lapsen suru oli lohdutonta katsottavaa. Oma lemmikki kuoli ”enkä ollut edes sen vieressä vaikka olin kotona. Se joutui kuolemaan yksin ja ilman hyvästejä.”

Annoin hänen hoitaa kuollutta marsua, silittää sitä ja kammata se samalla kuin hän jätti sille jäähyväiset. Hain kenkälaatikon johon tein sille arkun jossa se seuraavana päivänä haudattiin. Laitoin ruskean kuitukankaan patjaksi ja peitoksi.Kukka vielä matkalle mukaan, niinkuin lapsi itse halusi. Punainen ruusu päällään Veeti-marsu alkoi viimeisen maallisen matkansa. Nyt se on haudattu pihan rauhaiseaan nurkkaan, pensaan juurelle.

Allu sylissä veljen kuoltua.

Allu elelee nyt yksin häkissään. Kävimme juttelemassa eläinkaupassa meille marsut vajaa viisi vuotta sitten myyneen miehen kanssa. ”Yksi on varmaa – suruun se ei kuole” Hän totesi myös, että tämän marsun kannattaa elää nyt yksin häkissään - uutta urosta sille ei kaveriksi kannata ottaa, siitä ei hyvää seuraa. Ja naarasta taas emme tietyistä syistä halua.

Moneien lähipiirissä viime aikoina sattuneiden suru-uutisten ja onnettomuuksien joukossa tämä lemmikin poismeno on yksi pieni lenkki elämän ketjussa - kaikki me kuolemme joskus.

Lapsi suree, että isoveljen kuolema voi olla merkki toisenkin marsun kuolemasta - mutta toivottavasti näin ei ole. Marsut voivat elää jopa kahdeksanvuotiaaksi – toivottavasti Allu elää ainakin jonkun kuukauden, ehkä parikin vuotta. Oma elämämmekin on niin epävarmassa vaiheessa, että en tiedä kuinka kauan voimme edes asua tässä kodissa. Meillä on muitakin eläimiä – kissat ja chinchilla. Kaikista täytyy pitää hyvä huoli. Jos joudumme muuttamaan työttömyyden pitkittymisen takia, joudumme luopumaan eläinten lisäksi monesta muustakin asiasta. Se pelottaa - en edes uskalla ajatella asiaa tarkemmin vielä.

Ehkä Allu elää nyt tyytyväisenä nyt kun se saa olla "oma pomo" häkissään. Lapsi hoitaa sitä nyt entistä paremmin, pitää sylissä ja silittelee joka päivä.

Mutta kuinka pitäisi ajatella unesta jonka esikoinen oli nähnyt ennen marsun kuolemaa? Oma mummi näki usein unessa omaisten ja/tai tuttavien kuoleman, yhtä-kahta yötä ennenkuin se tapahtui.

Hämmentävää.

Janikan omenapiiras - kuvaneuvokki 14

Puista pudonneita omenoita - hyvä ja kypsiä!
 

Omenapuut ovat tänä vuonna supertäynnä hedelmiä! Niin ovat pihlajatkin - kunhan vielä jonkun viikon odotamme, ovat nyt oranssit tertut muuttuneet suuriksi punaisiksi syksyn koristeiksi ja  monet meistä menevät kameran kanssa ikuistamaan niitä kuulasta, sinistä taivasta vasten tai syksyn ruskanväristen lehtien keskellä. Sitten tulevat tilhiparvet ja juhlivat marjoilla - siitä hetkestä saa upeita valokuvia jos hyvin osaa itsensä ajoittaa lähistölle silloin!

Omenoita on siis paljon - ja koska niitä on niin valtavasti, kannattaa niistä kokeilla erilaisia herkkuja ja tietenkin syödä niitä sellaisenaan, niin paljon kuin pystyy. Terveellistä lähiruokaa, vitamiinipommeja jotka ovat joko ihan ilmaisia tai maksavat vain vähän. No joo, torilla ja kaupoissa kotimaisista omenoista saa kyllä pulittaa kamalan paljon - samalla katujen varsilla voi olla koreja ja ämpäreitä joissa kehotetaan ihmisiä ottamaan ja nauttimaan pihapuiden omenia - ihan ilmaiseksi. Mutta kauppiaalla on kauppiaan mieli: myy kaikki niin kalliilla kun pystyt.

Omenat joita nyt valmistan piirakaksi ovat naapuri-taloyhtiön pihalleen koristeeksi istuttamista puista - hyvänmakuisia omenoita joita talossa ei kukaan syö. Voi vain ihmetellä miksi - mutta näin nyt vain on!

Siksi siis meillä on nyt paljon omenoita ja viikonlopulla haen äidin luota maalta lisää. Siellä on monista pöuista jo oksia katkennut omenoiden painosta.
Tämä perinteinen ja ja helppo omenapiiras murotaikinaan syntyi maanantai-iltana käden käänteessä, muun ruuanlaiton ohessa. Nopea ja ihanan tuoksuinen syysherkku, iltateen tai kahvikupillisen seuraksi. Näin se syntyy:

Omenapiiras

150 g voita tai margariinia
reilu dl sokeria
1 suuri muna
1,5 tl leivinjauhetta
4 dl vehnäjauhoja

Noin 10 kpl kotimaisia omenoita. Kaupan ulkomaiset omenat ovat suurempia, niitä tarvitaan 3-4 kpl.
Sokeria ja kanelia

 

Vaahdota huoneenlämmössä hetken pehmennyt voi tai margariini sokerin kanssa kulhossa.

Lisää muna, sekoita. Lisää lopuksi jauho-levinjauheseos taikinaan. Sekoita taikina nopeasti tasaiseksi.

Painele taikina joko jauhotetuin, kuivin sormin tai vedessä kastellyin kostein sormin taikinakulhon tai paistosvuuan pohjalle tasaiseksi. Tämä taikina riittää hyvin noin lasagnevuuan kokoiseen vuokaan.

 

Asettele omenalohkot haluamallasi tavalla taikinan päälle. Mitä enemmän saat omenapalasia peittämään taikinan pintaa, sitä paremppaa piirakasta tulee!

Ripottele lopuksi pinnalle kanelia ja hienoa sokeria. Makeiden omenoiden päälle ei sokeria juurikaan tarvita, happamien päälle kannattaa pöllyttää sokeria hiukan enemmän.

Paista piiras 200 asteen lämmössä noin puoli tuntia, kunnes taikinan reunat ovat ruskehtavat  ja kuivan näköiset.

Kodin täyttää ihana, syksyinen omenapiirakan tuoksu! Nauti piiras joko vaniljakastikkeen tai vaniljajäätelön kanssa iltateen kanssa tai kahvin kera, milloin vain.

Positiivista ajattelua

Syksyinen kukka - ihana, kaunis ja tuoksuva

Ostin viime viikolla ruotsalaisen närä-lehden joka tuntuu olevan erilaisten henkiseen kasvuun ja pään sisäisiin asioihin keskittyvä aviisi. Hiukan epäileväisellä mielellä olen sitä lueksinut, vähän omaa suhtautumista itsekin iihmetellen ja ikäänkuin sivusta pähkäillen.

Horoskoopit ja Tarot-kortti-ennustukset tuntuvat hauskoilta lukaista mutta ei niistä elämän suunnannäyttäjiksi ole. Mielestäni.

Olen liukenut oman aarrekartan tekemisestä jo vuosia sitten - se on tekniikka jossa paperille piirretään/leikataan kuvia oman kuvan ympärille asioista joita haluaa elämässä saada ja saavuttaa. Aarrekartan tekeminen ikäänkuin aktivoi niitä toiveita ja haluja joita elämässä on - ja saa toimimaan niin, että asiat alkavat tapahtua toiveita kohti. Alitajunnalla on tässä suuri osa, onnistumisen kannalta. Tähän perustuu

Maalaismaisema - oma sielunmaisema puineen, peltoineen

Mutta olihan lehdessä asioita jotka kolahtivat.  Kuten positiivinen ajattelu, positiivisen elämänasenteen opettelu ja negatiivisten ajattelun karkottaminen. Sitä olen kaikin tavoin yrittänyt itse aivan omaehtoisesti noudattaa - jos elämässä on paljon vaikeuksia ja vastoinkäymisiä niinkuin kaikilla jossain vaiheessa elämässään on, voi valita omassa onnettomuudessa suremisen ja onnettoman elämän elämisen - tai sitten yrittää löytää joka päivästä ja joka hetkestä siihen aina kuitenkin jollain lailla sisältyvän positiviisen puolen.

Surra pitää kun on suremisen aika - jos viereltä kuolee omainen tai ystävä, joku itselle tärkeä ihminen poistuu viereltä kuoleman tai avioieron tai minkä muun takia hyvännsä, ei sille epätoivoiselle surulle ja kamaluudelle muuta voi kun surra, itkeä ja tuskailla.  Tätä olen tehnyt itsekin - aika paljon viime vuosina. Kuolemia on ollut, läheisten ja tärkeiden ihmisten lähtöjä. Avioero on kaikkien vuosienkin jälkeen itselläni vieläkin asia joka meinaa itkettää ja tuntuu yhä veriseltä ja vuotavalta haavalta. Se asia pitäisi varmasti nostaa jotenkin pöydälle ja käsitellä - ei se pelkästään sillä, että yrittää unohtaa kaiken pois sisikunnasta mene.

Työttömyys on vähän sama. Nyt olen päivä kerrallaan -mentaliteetilla päässyt kulkemaan hiukan eteenpäin mutta jotenkin tuokin asia pitää saada hoitoon. Haen tietenkin töitä koko ajan - mutta uutta työtä ei ole löytynyt vielä ja pelko vain kasvaa. Miten selviän elämästä, miten meidän käy,inun ja lasten?

Luin positiivisen elämänasenteen merkituyksestä. Luin siitä, kuinka universumille voi tehdä toivelistan ja elää ikäänkuin ne asiat joita toivoo, olisivat jo todellisuutta.

Hiukan vaikea ajatella ja hahmottaa, kuinka voisin elää ajatuksella, että minulla on kiva, hieno koti, työpaikka ja rahaa sellaiseen elämään, että puutetta ei ole elämän perusasioita - että voisin harrastaa ja minulla olisi mies, ystävä.... Mutta teen kokeen! Haluan uskoa ajatuksen voimaan ja saada positiivisen energian virtamaan niin, että se johtaa minua paremapaan huomiseen ja elämään jokaisen päivän onnellisena siitä mitä minulla on

Aloitan, kuten lehdessä ohjeistetaan, olemalla aktiivisesti iloinen ja onnellinen kaikesta siitä minulla on - kaikesta mikä on hienosti ja mistä voin olla iloinen:

Kiitos kun saan nauttia ihanasta ja kauniista maailmasta!

Kiitos!
Kiitos että olen terve, että lapset ovat terveitä. Kiitos omasta kodista ja kaikesta mitä meillä siellä on - tämä on hyvä koti ja meidän on täällä hyvä olla. Kiitos, että meillä on lämpöä ja ruokaa ja kiitos, että voimme harrastaa ihania asioita; musiikkia, nauttia upeasta luonnosta ja kävellä, juosta ja pyöräillä ihanassa puhtaassa lähiluonnossa. Kiitos että minulla on upea äiti jonka kanssa voin viettää aikaa. Kiitos sisaruksista ja kiitos ihanista kotieläimistä. Kiitos siitä, että saan hoitaa lapsiani vielä, kiitos että saan kokkailla ja leipoa ja nauttia hyvästä ruuasta. Kiitos, että saan elää ja olla terve ja tuntea kiitollisuutta!

Kiitos, että voin hakea töitä ja tuntea, että minua vielä tarvitaan. Kiitos, että saan tuntea positiivisia ja hyviä asioita joka päivä, saan halata lasta ja tuntea rakkautta.

Kaikkea voi toivoa, pientä ja suurta. Ajatuksena on, että toiveet kuvitellaan sellaisiksi, että ne ovat jo osa elämää. Niinpä minulla on jo seuraavat asiat elämässäni - Toivelistani:


Kaunis puutalo, upeat puut.
Kuvittelen sellaisessa asuvani

- haastattelu perjantaina hakemaani työpaikkaa varten
- onnistuminen työhaastettelussa
- uusi työ
- rahaa: 100.000 euroa!!!!!
- matka Pariisiin lapsen kanssa
- Eiffel-tornin huipulla käynti
- uudet farkut
- uusi pusero
- uusia alusvaatteita, kauniit rintsikat
- nahkapusakka
- puolukoita laatikollinen
- mies, ystävä
- maalatut seinät, uusi katto ja listat
- kaunis ja siisti koti
- kampaajalla käynti, kauniit hiukset
- kaunis ja hoikka kroppa
- hyvää ruokaa ja viiniä
- ystäviä
- lapsille opiskelupaikat ja hyvä tulevaisuus
- uusi auto

Uusi positiivinen elämänasenne on laitettu käyntiin jo viikonloppuna. Ylle kirjoitetut asiat minilla on siis jo omassa pakaasissani - elän sillä asenteella!

Vielä kukkii lilja pihalla, tuoksuu suopayrtti

Ihanaa kun tänään on kaunis sää ja pääsen kohta ajamaan polkupyörällä syksyn kirpakkaan säähän!

Elämä on ihanaa!!!

Omenahyvettä ja työnhakua

Omenahyve tulossa juuri uunista ulos!

Viikko on jo perjantaissa. Voisi kuvitella, että työttömän arki on yhtä lepolomaa ja oleilua, mutta ei se niin ole.

Istun tietokoneen äärellä melkein yhtä paljon kuin töissä ollessa - nyt hommana vain on työnhaku ja siihen liittyen avointen työpaikkojen metsästys, nettisivujen tutkiskelu ja työpaikoista yrityksiin soittelu.

Haen töitä teemalla "ammun kaikkea mikä liikkuu" vaikka ihan kaikkea en vielä parin kuukauden työttömyyden jälkeen ole hakenut vaan olen pyrkinyt hakemaan hommia joita tiedän osaavani gtehdä, joissa olen hyvä ja joiden tekemisestä voi innostua. Etsin siis kokemustani ja koulutustani vastaavia hommia laajennettuna hommiin jotka ovat hiukan sen alle mitä oikeasti haluaisin. Hiukan yli taitojeni ja kokemuksen en ole juurikaan hakenut. Tänään ajattelin kyllä yhtä sellaista hakea.

Alkuperäinen tavoitteeni oli hakea yhtä työpaikkaa päivässä mutta se ei ole  toteutunut. Toisaalta sen takia, että perustyö vie aikaa - ja en sitten vaan ole saanut aikaiseksi. Suomen- ja englanninkielisä hakemuksia olen lähetellyt, ruotsinkielistä harkitsen. Valtiolle, kuntiin ja erikokoisiin yksityisiin yrityksiin olen hakenut. Rekrytointifirmoihin alan laittaa hakemuksia ensi viikolla.

Kotona koneen ääressä oleminen ei myöskään ole sama asia kuin jos tekisin töitä täällä kotona etänä tai toimistolla. Siinä on vissi psykologinen ero. Ja lapsille ero on kristallinkirkas: nyt kun äiti on kottona, on täällä "kotiapulainen" huolehtimassa kaikesta ympärivuorokautisesti.

Se ei kyllä onnistu, että tekisin ruokaa ja siivoaisin jälkiä koko ajan; tästä käydään vielä päivittäisiä "keskusteluja" aika suurellakin äänivolyymilla.... Äiti ei ole palvelija - vaikka toisin voisi luulla.

Kissat aterialla. Omat turrelot...

Tänään vein kuitenkin vanhimman lapsen autolla junalle aamuvarhaisella kun hän oli menossa töihin. Oli täällä yötä kun hänen kissansa on taas täällä "mummilassa" nauttimassa täysihoidosta ja suuremman asunnon onnesta, toisen kissan seurasta. Iltapäivällä vien nuorimmaisen kaverin luo kuuden kilometrin päähän jossa lapset harjoittelevat kappaleita viikonlopun katusoittoja varten. Keskimmäinen lapsi lähtee kohta töihin - kuskaan hänetkin junalla....

Jollei töitä ala hiljalleen kuulua, on ensimmäisenä auton myynti. Sitten ei kuljeta eikä kuskailla.

Mutta sitä en nyt halua ajatella. Uskon - HALUAN USKOA - että saan töitä. Ja sen jälkeen ainakin jonkinlaista palkkaa jolla voimme elellä vielä pari vuotta tässä osoitteessa. tai ehkä kolme, siihen saakka kun kuopus saa käytyä yläasteen. No, siihen on totuuden nimessa vielä melkein neljä vuotta. Asuntolainaa on vielä jäljellä senkin ajan yli ja auto maksaa paljon - uhhuh; palkkaa täytyy tosiaan alkaa saada - menehän rhaa akaikkeen muuhunkin. Itse olen päättänyt olla ostamatta mitään itselleni ennen kuin saan töitä mutta jo nyt olen huomannut, että tuo päätös ei ole kovin hyvä... Vaatteita ja kenkiä voi olla ostamatta - tai kirpparilta voi yrittää löytää eurolla, parilla käytettyjä vaatteita. Mutta shampoot, kasvovoiteet yms hygieniatuotteet on kuitenkin ostettava, vaikka sitten kuinka halpoja. Ruokaa on syötävä ja ihan pelkkää makaroonia ja purkkipapuja ei viitsi jatkuvasti syödä.

Monia herkkuja ja maukkaita ruokia voi toki tehdä halvalla - ja edullisen syömisen suunnitteluun minulta kuluukin viikoittain aikaa jonkin verran. Tällä viikolla on syöty edukkaasti kaali- ja punajuuriruokia kuten borssi-keittoa ja kaalilaatikkoa, keitettyjä punajuuria voin kanssa ja höyrykeitettyjä kukkakaaleja, soseutettuja vihanneskeittoja. Tänään aamulla tein tosi maukasta omenahyvettä maahan pudonneista omenista. Nam!

Tänä vuonna on omenapuissa todella paljon satoa. Puiden oksat katkeilevat omenien painosta ja pihanurmet ovat täynnä omenoita. Niitä kannattaa todellakin hyödyntää erilaisiin herkkuihin ja keitellä omenasosetta, mehua ja leipoa syksyn herkkuja.

Hyvää!

 Olen alkanut lueksia lehtiä netin kautta ja kirjastossa käyn muutaman kerran viikossa lukemassa lehtiä ja selailemassa kirjoja. Osallistun samalla lehtien kilpailuihin - ja haa mitä siitä onkaan seurannut: Minulle on alkanut tulla erilaisia palkintoja ja palkkioita ja ilmaisia lehtiä kotiin! Kiva kiva.

Luinpa hetki sitten yhdestä minulle yllättäen ja pyytämättä tulleesta lehdestä nomadielämästä jota elelee Kanniston pariskunta. He elävät elämäänsä kiertelemällä maasta toiseen nomadeina - mitä se käytännössä ikinä tarkoittaakaan - menevät maasta toiseen, tekevät siellä töitä ja kun kyllästyttää, vaihtavat maisemaa. Aika hukuttelevaa, täytyy myöntää. Yksinhuoltaja-äiti jolla ei ole kumppania, miestä tahi ystävää tuo elintapa ei ole hyvä vaihtoehto tälle nykyelämälle, mutta ehkä sitten kun lapset ovat omillaan... Miestä on turha odotella kolkuttelemaan elämän ovia mutta voihan sitä yrittää itseksensä. Ehkä.

Uusi lehti ja kuppi kahvia.
Kaksi vuotta sitten saamani äitienpäiväruusu kukkii pihapenkissä.

Sorruin kaupassa käydessäni tänään lehden ostoon. Kannen aihealueet kiinnostivat eikä tätä ruotsalaista lehteä Nära ole kirjastossa. Ai jai; omatunto soimaa kyllä tuhlaamisesta mutta lohduttaudun sillä, että viikon ruuat tulevat meidän nelihenkiselle ihmispoppoolle ja viidelle eläimelle nyt superhalvalla. Olen onnistunut hankkimaan pitkään ruokaa melkein pelkästään miinus 30 tai 50 prosentin alennuksella, luonnosta ja super-tarjouksista.

Nyt laitan yhden työpaikkahakemuksen eteenpäin, työpaikkaan jonka todella, todella haluaisin saada. Luen kaikki mahdolliset loitsut sen eteen, että tämä paikka tulisi minulle - tiedän, että olisin siinä työssä hyvä ja osaava, tuloksekas ja hyvä tyyppi tiimiin! Tiedän, keskusteltuani tulevan esimiehen kanssa, että olen hyvä - mutta vielä mieluummin he palkkaisivat nuoremman ihmisen ja tosi mielellään miespuolisen... Olen siis väärän ikäinen ja väärää sukupuolta mutta yritän silti.

Sitten nautin uudesta lehdestä ennenkuin aloitan ruuan teon. Kana-currya intialaisittain syömme iltapäivällä.

Kirjojen muovitusta

Ei kun muovia niskaa vaan... Muista varoa kuplia, ne vaanivat ihan lähellä!

Jokainen alakoululaisen äiti joutuu ennemmin tai myöhemmin tämän asian kanssa tekemisiin: koulukirjat ja vihkot täytyy muovittaa - mielellään saman tien, heti ja ehdottomasti kontaktimuovilla.

Tästä vanhemmille jaetusta kotitehtävästä en ole itse päässyt irti kertaakaan - kolmannen lapsen muovittelujen kohdalla alkaa jo hiukkasen homma tympiä - samalla ihmettelen, miksei tätä hommaa koskaan opi tekemään kunnolla!

Kontaktimuovi on kuin jättimäsitä teippiä - kemialliselta haisevaa muovia josta todennäköisesti kaikki ekologisuus on niin kaukana kuin olla voi. Se tekee vihkoista ja kirjoista ikuisesti kestäviä - vai?

Muistan tämän vastenmielisen materiaalin rullassaan jo omalta kouluajaltani jolloin sitä jo käytettiin - silloin pyrin itse, alakouluiän ylitettyäni, päällystämään koulukirjat jollain muulla materiaalilla esimerkiksi sanomalehdellä tai jollakin aikakauslehdellä jossa oli joku tosi hieno kuva. Eiväthän ne tietenkään kestäneet - jollei laittanut hötöisen paperin päälle - niinpä niin - kontaktimuovia. Tai sitten käytin hyllypaperia - tällaistakaan paperia ei ole vastaan tullut enää ikiaikoihin. Sitä sai vaikka millä kuvioilla silloin joskus, esihistorialliseen aikaan kun itse koulua kävin. Sai Marimekko-kuosilla, perinteisellä keittiöruudulla tai värikkäillä palloilla. Mummi päällysti kaappien hyllyt vuosittain uusilla papereilla ja niitä samoja oli kiva laittaa kirjojen päälle - oli mummi sitten mielessä kun availi matikan kirjoja!

Nyt opettajat laittavat jo heti alkusyksyllä joko koulun Wilman kautta tai muuten vanhemmille viestiä: kaikki koulukirjat ja vihkot tulee kotona päällystää ensimmäisen kouluviikon aikana.

Huokaus...

Herää tietenkin kysymys, miksi koulukirjat ylipäätään täytyy päällystää muovilla - miksi niitä ei tehdä jo alunalkaen niin kestäviksi, että niitä ei tarvitse muovittaa?

No - jokainen tarkemmin asiaa pohtiva  ymmärtää tietenkin sanomattakin, että kun kaikessa joutuu säästämään, tehdään koulukirjoistakin halpoja - eli liimaselkäisiä ja paperikantisia. Tällaiset kirjat eivät tietenkään kestä repussa kuljetusta ja koululaisten joskus aika rajuakin kohtelua ilman, että ne on suojattu.

Kovakantisia koulukirjoja en ole itse enää nähnyt aikoihin.

Käytin aamupäivän muovittamalla niitä kirjoja joita en ollut vielä saanut aikaiseksi päällystää heti elokuussa kun koulu alkoi. Sinikantisten vihkojen päällystäminen se vasta tylästä on: jotenkin muovi saa kannet taipumaan kulmistaan, paperikannet ikäänkuin kutistuvat kun muovi ottaa nihin kiinni. Ohuen paperikannet olivat jo hiukan rispaantuneet eikä paperin muovittaminen ihan helpolta tuntunut muutenkaan. Enkun kirja sai päällisensä ja ison määrän kuplia pintaan - piru vie, miten joka toinen kirjan kansi tulee kuplia täyteen vaikka kuinka tsemppaisi? Joka toinen, noin keskimäärin, onnistuu jo tällä kokemuksella niin hyvin, että tuotosta voisi mennä näyttämään vaikka kirjaston työkseen muovittaville ihmisille! "Haa, katsokaas kuinka osasin?" Siinä muuten ammattikunta jonka työtä voi ihailla - onkohan joka kirjastossa oma muovittajansa vai toimiiko Suomessa oma kirjastonkirjojen muovittamonsa jossain?

Voisivat siellä pitää vanhemmille alkusyksystä kirjanmuovituskursseja ja talkoita.....

Jatkanpa tässä muovitusta... Ranskan kirja ja pari muutta unidentified books still to be done. Jee - nice!

Leirikoulu opettaa - ja ilahduttaa!

Leirinuotio - ihan pakollinen

Ala-asteen viimeisellä luokalla on monisa kouluissa tapana käydä leirikoulussa.

Leirikoulu maksaa paljon rahaa - jopa 10 000 euroa luokalta joten rahaa kerätään ensimmäiseltä luokalta lähtien erilaisia tilaisuuksia ja myyntisessioita järjestellen. Rahan keräämisestä vastaavat lasten vanhemmat; eiväthän 7-12 vuotiaat lapset sitä voi ainakaan yksin tehdä. Kaikki vanhemmat eivät koskaan osallistu tapahtumien järjestelyihin tai ylipäätään kaikkeen siihen työhön mitä rahankeruu vaatii: pikkuleipien ovelta-ovelle myynti, diskojen järjestelyt, pikkujoulumyyjäiset, Halloween-naamiaiset tai vessapaperi-, pesuaine- tai savukalamyynti, kalentereiden tekeminen tai mikä muu kekseliäs rahankeruukeino nyt käyttöön otetaankaan. Kaikki lapset ynnä opettaja ja mielellään pari vanhempaa leirille kuitenkin lähtevät. Rahaa pitää siis kerätä paljon, mutta yleensä se on mukavaa puuhaa - lapsille järjestettävää toimintaa ja hupia johon he itsekin osallistuvat vaikkapa myymällä buffetissa herkkuja asiakkaille - siinä sitä oppii käsittelemään rahaa ja olemaan kohtelias asiakkaille!

Nyt kun oman lapsosen luokka on viimeisen ala-asteen luokkansa alkutaipaleella, oli aika lähteä kauan suunnitellulle ja pitkään odotetulle leirille kauas kotikulmien tutuista maisemista.

Matkaan lähdettiin bussilla jossa köröteltiin useampi tunti - matka alkoi mukavan leppoisasti jo heti aamuvarhaisella, jatkui upeasti hienolla ohjelmalla ja lasten innostuneella osallisttumisella ja päättyi haikeasti neljä päivää myöhemmin: reissu onnistui täydellisesti ja luokka on nyt entistä enemmän yhteenhitsautunut! Opettaja on tyytyväinen oppilaidensa panokseen ja siihen yhteishenkeen joka vain syveni leirikoulun puuhailujen ja erilaisten jännien ja haastavien tehtävien kimpussa puuhaillessa.

Yölläkin oli kaunista, kuu loisti ja veden pinta aivan tyyni

Oli upeaa nähdä lasten touhua, tutustua luokan oppilaisiin ja nähdä kuinka erilaisia yksilöitä reilun parinkymmenen oppilaan luokassa voikaan olla! Yksi valitti vähän kaikesta, toinen itkea tihuutteli kun kaveri olikin enemmän toisten kanssa ja jotakin romanssinpoikastakin oli idullaan ainakin muutaman tytön mielessä. Joku oli aivan ihmeissään suuresta saunasta ja puilla lämmitettävästä uunista, joku ei olisi halunnut nukkua kun oli niin mielettömän makeeta olla leirillä! Pojat olivat  innokkaina pallopelien ja nujakoinniin tiimellyksessä,  tytöt näkivät vaaleanpunaisia sydämiä leijailemassa ilmassa.... Ala- ja yläkoulun risteyskohdassa tyttöjen ja poikien kehityksen tahti on suurimmillaan. Pikkupojat ja nuoret naisen alut elävät aika lailla eri maailmoissa.

Pieniä haavereita sattui, tietenkin. Polvi auki yhdeltä, kyynerpää toiselta ja rikkimenneitä housunpolvia ja kadonneita sukkia ja pipoja raportoitiin tiuhaan.... Yksi kännykkä katosi mutta löytyi toisesta repusta, limsapulloja kaatuili vaatteille ja joku istui toisen voileipien päälle. Ampiaisia ja vaikka mitä ötiäisiä kävi pureksimassa ja kiusaamassa meitä kaikkia. Mutta mitä pienistä! Kukaan ei kuitenkaan pudonnut kallioilta, ei livennyt laiturilta tai taittanut nilkkansa märillä luontopoluilla  tai sateesta niljanteisillä rapuilla - puhumattakaan, että olisi polttanut itseään nuotiossa tai eksynyt metsään yösuunnistuksessa!

On upea kokemus olla mukana nuorten elämässä aktiivisesti muutaman vuorokaudeen ajan - kerran elämässä kokemus joka jää mieleen positiivisena energiaruiskeena syksyn alkaessa - ja yhtenä - toivottavasti - äitiä ja lasta yhdistävänä asiana pidemmälläkin tähtäimellä!