Maailmaa pyörii akselinsa ympäri, täällä maan tasalla sitä ollaan ja palloillaan. Pyöritään lähinnä oman navan ympärillä...
Arki on siis koittanut – teinit uhmailevat, viettävät öitä kavereilla, eivät satsaa kouluun, työn etsintään – eivät tunnu miettivän tuon taivaallista muuta kuin kavereita, juhlimista, hauskanpitoa – ja shoppailua. Heidän isänsä laittaa ukaasitekstejä miten heitä pitää kasvattaa, kurittaa ja pakottaa tekemään. Hänellä ei ole käytännön kosketusta lastensa elämään – mutta ohjeita antaa silti. Näinhän se menee, elämässä.
Pienimmän lapsen elämään saan vielä osallistua; siitä olen ikikiitollinen. Uusi lukujärjestys on saatu ja uusia kirjoja kannetaan koulusta kotiin. ”Äiti, nää pitää päällystää saman tien, ope sanoi”. Vanhempana on tullut vuosien saatossa huomaamaan, kuinka opettajalta tulee kotiin jatkuvalla syötöllä lappuja ja lippusia, ohjeita ja jopa käskytyksiä… Nyt alkaa taas koulukirjojen muovitus. Miksiköhän kirjoja ei alun alkaen tehdä niin paksuilla ja kestävillä kansilla, että kestävät vuoden käytössä ilman äidin kontaktimuoviharjoituksia??? Luulisi tässäkin olevan järkeistämisen paikka! Reppu pitää ostaa, uusia kyniä ja kumeja. Koululta saa yhdet versiot; säästöt kynissä ovat tiukkoja… Olisipa kuntasäästöt muuallakin yhtä napakat kuin lyijykynissä ja pyyhekumeissa!
Harrastustunnit pitää vielä sopia tällä viikolla. Niiden sovittaminen lukujärjestykseen onkin haasteellista. Musiikkiopiston opettaja halusi pitää musiikkitunnin perjantai-iltana puoli seitsemältä. Joopa joo. Kun tulee marras- ja joulukuu pimeine iltoineen, ei perjantai-illan väsymyksellä ole rajaa – ja harrastus kuivuu kasaan pelkästään sen takia, että lapsi on liian väsynyt.
Tunteja ei saa enää järkeviin aikoihin mitenkään, valitettavasti.
Oma työ on ok – oli mukava loman jälkeen ajella autolla töihin. Ruuhka oli jo aamuseitsemältä melkoinen – ja töppöileviä autoilijoita oli liikenteessä hölmöilemässä useampikin: liittymästä ampaisi suoraan eteen muuta liikennettä paljon hiljaisempaa ajanut auto, kovempaa ajavan autojonon eteen. vältin hilkulla peräänajon eikä puhelimeen puhunut tohelo edes huomannut mitään. Minun perässäni ajanut auto kiemurteli toiselle kaistalle jarrutuksen voimasta; mies näytti peilin kautta järkyttyneeltä - eikä ihme. Sitten oli moottoripyöräilijä joka lähti ohittamaan vaikka ohitustilannetta ei ollut, sukkuloi autojen väleistä ja kiersi pientareen kautta autojen eteen pieneen tilaan kiilaten. Annoin tilaa tälle kiireiselle ja sain keskisormen toiselta autoilijalta. Hmm... No – muutoin oli kiva istua autossa ja kuunnella aamuradiota – musiikkia ja ajankohtaisia uutisia. Pitkästä aikaa.
Oma työ on ok – silti tuntuu olo tyhjältä ja olo merkityksettömältä. Olen tehnyt samaa hommaa jo monta vuotta ja turhautuminen vaivaa. Olisi kiva tehdä jo jotain muuta, mennä eteenpäin, kehittyä… Tietenkin on hyvä kun on työ; se on aina pääasia kun on vastuulla useampia elättäviä… mutta kun into hiipuu, kun tuntuu, että koko elämä junnaa samalla paikalla on vaikea pakottaa itsensä kiljumaan ilosta! Mitä keksisi? Ei ole draivia, kyllästyttää – mutta miten vaihtaa uuteen? Keski-ikäinen äiti-ihminen ei ole ihanne-työntekijä missään; sanokoon kuka mitä vaan, näin se vain on. Ylipäätään koko elämä krsii - vaikka tiedänkin, että hyviä, positiivisia asioita on paljon ja syytä olla iloinen ja onnellinen on kasapäin.
Nyt on rahat saatu kulutettua (tyhlattua) viimeiseen penniin ja senttiin – seuraavat palkat menevät velkojen maksuun ja lasten koulu- ja harrastusmaksuihin. Itsekin ajattelin harrastaa jotakin syksyllä – jumpassa käyntiä, jotakin työväenopiston kerhoa… pyöräilyä… no, saapa nähdä.
Elämänmuutos; please tule tänne! Haluaisin uuden työn ja edes vähän paremman palkan. Haluaisin lapsilleni – ainakin noille isommille, enemmän järkeä päähän ja intoa opiskella etteivät jää lehdellä soittelemaan – koko elämää ei voi bailata ja elää kuin olisi rikkaan perijän lapsi. Voisin tehdä toivomuslistan tähän - mutta en taida viitsiä...
Talon ikkunaremontti lähenee – ensi talvena ei tarvitse toivon mukaan laittaa paksuja ikkunaverhoja estämään kylmänä puhaltavaa tuulta – sisällä keittiössä ja makuuhuoneessa! Asumiskustannukset nousevat remontin jälkeen - maksaahan moinen. Vessanpönttö on rikki; se lonksuttaa ja sihisee; vessan vetäminen onnistuu noin joka viides kerta. Ämpäri pöntön vieressä on avustanut huuhtomisessa jo viikkoja. Keittiön kattolamppu on rikki; kun siihen laittaa uuden lampun – kalliin pienen loisteputken – se toimii pari viikkoa ja sammuu. Kesän olemme nyt olleet ilman kattolamppua tyystin. Mies joka asensi valaisimen sanoi, että lamppu kestää ”vähintään kaksi vuotta, sitten vasta täytyy vaihtaa. Tällainenkin ottaa päähän – sitä on niin hölmö, että aina uskoo mitä ihmiset sanovat ja pettyy kamalasti kun huomaa, että eihän asia ole noin. Ja lopputulos on taas se, että joutuu maksamaan paljon rahaa ja vaivaa, että asia toimisi edes jotenkin. Ilman kunnon lamppua keittiössä on pimeää – mutta hiton kalliiksi tulee laittaa 30 euroa joka kuukausi uuteen lamppuun. Ja noita lamppuja ei saa edes täältä meidän pikku paikaltamme….
Vali vali… huono päivä. Paska mieliala. Haluaisin vain alkaa neuloa tai mitä vain, vaipua jonnekin... Hävitä, kadota... Nukkua.
Pakastimen korjaaja kävi täällä tänään. Kolmannen kerran saman vian takia. Hinta tällä kertaa 150 euroa. Kiva, kiva….
Eilen olin hammaslääkärissä – maaliskuussa varattu aika, nyt pääsin paikkauttamaan hampaan joka lohkesi silloin. Kunnallinen lääkäri – kuntalaisille varattu palvelu jonka käytöstä tulee jotenkin huono olo; on tunne, että pitäisi itse maksaa hampaidensa hoito ja käydä yksityisellä. Miksi muiden pitäisi osallistua minun kustannuksiini? Mutta kun ei ole varaa, kunnolla. Kunnallinen maksaa murto-osan yksityisen hinnoista – ja hammas oli pakko saada kuntoon. Yritin mielessäni selittää itselleni, että maksan veroa ja saan siksi myös käyttää kunnan palveluja hyväkseni.
Hinnat ovat yksityisellä niin korkeat, että niihin ei moni kykene, tosiaankaan.
Terveyskeskuksessa emme juuri käy; olemme tähän mennessä olleet niin terveitä, että ei ole tarvinnut käydä lääkärissä kuin muutaman kerran 15 vuoden aikana. Lapset eivät onneksi ole kukaan olleet oikein koskaan kipeinä, jollei nuhaa ja pientä flunssaa lasketa. Se on hyvä se - tiedän perheitä, joissa ollaan kipeitä joka kuukausi!
Raskaana ollessa käytin kyllä neuvolapalveluja, samoin vauvaikäisen kanssa kävin siellä. Ja toki, otettiin hepatiitti-rokotteet ennen reissua; terveyssisar pisti meidän itse hankkimamme rokotteet olkapäähän kesällä. Nykyään puhutaan kauheasti kalliista sosiaalisektorista ja työn raskauttamista hoitajista. Omassa terveyskeskuksessa ei kiire näy – hammaslääkärissä käydessä siellä ei ollut ketään minun lisäkseni. Ihan tyhjät käytävät – pari hoitajaa jutteli keskenään, muita ei näkynyt. Kesällä terveyskeskuksessa oli monta hoitajaa ja yksi pyörätuolissa istuva nainen meidän rokotteen ottajien lisäksi. Hoitajien huoneessa oli leppoisa tunnelma – ei kiirettä ollenkaan. Hoitaja jutteli niitä näitä oikein mielellään! Kunnallisilla aloilla työaika on usein aika lyhyt - neljän jälkeen ei yleensä saa ketän kiinni; siitä se kiire osittain tulee. Jos tekisi vaikka pari tuntia pitempää päivää niin saisi sumaa purettua - niinkuin omalla työpaikalla. Mutta eri työpaikoilla on toki niin erilaiset kulttuurit ja ihmiset pitävät kiinni ajoista tosi tarkaan.
Julkisuus puhaltaa pienet asiat jättisuuriksi usein. Luulen vahvasti, että se on tarkoitushakuista – poliittiset ristiriidat ovat hyödyksi monelle.
Herran jestas, että hampilääkäri porasi, porasi ja porasi… Tuntui kuin hän olisi käyttänyt moottorisahaa ja betonijyrsijää lekaluussani; sain puudutuksen mutta poraus vihloi silti alaleuassa ja koko illan oli leuka ihan turta. Tänään se on kuin jumissa; aika iso juttu, näköjään. ”Luu on niin kovaa, sitä on hankala porata kun siinä on vanhaa paikkaa joka on ihan samanväristä hampaan kanssa” kertoi nuori hammaslääkäri. Kimpussani oli kaksi hammaslääkäriä – vanha ja kokenut ja nuori, ehkä kesätöissä vielä. Kertoili opiskeluista ja omasta mummistaan joka oli ollut hammaslääkäri. Ja kun kysyin neilikkaöljystä, hän sanoi ”Apua – siitä meille ei ole puhuttu mitään koulussa!” Itse muistan neilikkaöljyn kaikilta muilta hammaslääkärikäynneiltä – se vasta hammaslääkäriltä haiseekin! Nyt sitä ei saanut siis ollenkaan.
Tuo hajoamispisteessä oleva kuvan vaja heijastaa omaa olotilaa täydellisesti. Kuin ihmeen kaupalla se on vielä pystyssä - aikansa elänyt hökötys joka pitää sisällään ties vaikka mitä vanhoista haravoista ja ämpäreistä lumilapiohin ja ruohonleikkureihin, muovipusseihin ja vuosien takaiseen romuun. Se kaipaisi maalia ja ehostusta - mutta kukaan ei noin vanhaan hökkeliin halua enää maalia eikä kattohupaa uhrata - aikansa elänyt hökötys. Mieluiten koko höskä pitäisi korvata uudella ja eholla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti