Muutama päivä paikassa joka on tehty hääpareille, pariskunnille ja perheille alkaa hiljalleen tehdä tehtävänsä; olo tulee vainoharhaiseksi, yksineläjä tuntee olevansa väärässä paikassa. Se, että varmuudella olemme ainoat äiti-lapsi tai vanhempi-lapsi ihmiset täällä on selvää. Vaikka siitä seikasta ei kukaan mitään ongelmaa täällä tee eikä kukaan ilmeelläänkään osoita paheksuntaansa, myönnän itse katselevani maailmaa jo täällä siltä kannalta, että olen yksin ja ”kaikki muut” ovat pareittain tai onnellisina kokonaisina perheinä liikkeellä. Se tuntuu hölmöltä.
Näinhän minulla on ollut elämässä jo vaikka kuinka kauan. Töissä ollessa ei asiaa ajattele – töissä ollaan ilman paria ja jokainen vastaa omasta hommastaa. Se siitä. Silloin harvoin kun töiden kautta on tarjolla jotain sosiaalista ”kivaa”, osallistun ja olen mukana vain lyhyen aikaa – virallisesti ja aika pitkälti myös ihan pakon sanelemana sen takia kun minulla on aina pitkä automatka enkä voi a) juoda sen takia kuin yhden lasillisen viiniä ja b) kun on pitkä ajomatka ensin kotiin ja huomenissa taas töihin ei voi jäädä pitkäksi aikaa, muuten ei jaksa ajaa ja työt kärsivät.
Olen omasta mielestäni sosiaalinen ihminen ja rakastan ihmisten kanssa juttelemista ja ylipäätään kaikkea kivaa – pakkoleikkejä joita joskus järjestetään en tosin voi sietää. Mutta huomaan muuttuvani erakkomaisemmaksi koko ajan; olen outsider, ulkopuolinen ja tunnen oloni epämukavaksi kun ihmiset puhuvat perheistään, vaimoistaan/miehistään/lapsistaan ja lomasuunnitelmistaan…
Täällä vaivaa sama ulkopuolisuus. Tänne ihmiset ovat tulleet perheittäin, jotkut puolen suvun kanssa - jotkut pareittain. Ruokasalissa huomaan parien rituaalit ja elkeet ja kuinka he juttelevat ja minkälaisia eleitä ja ruumiinkieltä he käyttävät. Ihmiset eivät kommunikoi oman porukkansa ulkopuolelle – lapsia lukuun ottamatta. Oma lapseni täällä on super-sosiaalinen ja ottaa kontaktia ja menee juttelemaan vaikka yhteistä kieltä ei olekaan. Se on hyvä. Aikuisena tuollainen jää pois – valitettavasti.
Ihmiset kautta maailman elävät toisen ja toisten kanssa – parisuhde on luonnollinen ja oletettu tapa elää – lapset ovat siihen kuuluva elementti. Ihminen on laumaeläin, Toisen kautta on helppo ja turvallista peilata maailmaa, jakaa asioita ja ajatuksia - jollei nyt mennä kaikkiin niihin kulttuurisidonnaisiin rooleihin ja odotuksiin joita parien elämälle asetetaan.
Itse olen jo ylittänyt sen iän kun nainen muuttuu sukupuolisesti näkymättömäksi. Ja olen lapseni saanut. Olen ulkona parisuhdemarkkinoilta – se tuntuu kurjalta mutta siihen varmasti tottuu; pakkohan näin on tapahtua, muuten kuluttaa vain turhaa aikaa itsestäänselvyyden läpikäymiseen mielessään – kun voisi tehdä jotain muuta ja mukavampaa! Elämässä on jäljellä vielä paljon velvollisuuksia lasten takia - mutta kaipuu toisen ihoon ja läheisyyteen ei ole kuollut. Tuntuu aika ajoin tunkkaisen raskaalta yrittää selvitä tehtävistään kun ei voi jakaa elämän iloja ja suruja, mietteitä ja pohdintoja kenenkään kanssa. Ja kuitenkin pitäisi jaksaa säilyttää iloinen ja positiivinen mieli.
Aina ei vaan jaksaisi kantaa sitä vastuuta jonka on ottanut kantaakseen – mutta periksi ei voi mitenkään, tietenkään, antaa.
Nyt olemme äiti-lapsi pari täällä maailman toisella laidalla jossa kuukin on taivaalla väärinpäin. Äiti-lapsi-parin toisena osapuolena on hienoa olla. Sekä äitinä että lapsena.
Samat ajatukset jylläävät päässä täälläkin mutta kyllä täällä on todella paljon nautittavia asioita jokaiselle päivälle meille molemmille.
Pääasia kuitenkin, että lapsi saisi nauttia ja löytää uusia asioita ja oppia elämälleen! Muistoja loppuelämäksi, eväitä elämän reppuun.
Mauritiuksella pulut ovat pienempiä ja sirompia kuin kotoiset pullukkamme. Nämä kuvan kaksi yksilöä, pariskuntako lie, nokkivat leivänmuruja päivällä parvekkeellamme.
Pareittain asetetut tuolit kutsuvat nauttimaan maisemasta... Maisema on upea - melkein mihin suuntaan hyvänsä.
Ensimmäiset suomalaiset täällä bongattu tänään. Nuori pariskunta istuu noin 40 sentin päässä minusta; hih!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti