Syksy tulee vääjäämättä. Illat ovat tosi pimeitä, kesän lämpöä on vielä jäljellä mutta ilmassa, luonnossa, tuoksuissa on jo syksyn vahva puhallus. Värit luonnossa ovat muuttuneet kuin varkain. Poissa on vehreys - ruskea ja keltainen ovat tulleet esiin.
Linnut eivät enää laula, ne parveilevat ja valmistautuvat lähtöön. Näimme lauantaina 9 kurkea; ne eivät olleet lähdössä mutta jo kokoontuneina kimppaan ja suunnittelivat jo seuraavaa etappia. Ne lentelivät, kiljahtelivat, laskeutuivat jälleen pellolle. Hieno niitä oli katsoa.
Hepokatit ja heinäsirkat sirittävät vielä - mutta vain hajanaisesti. Viimeiset sirittäjät soitelevat viimeisiä valssejaan!
Haikeus valtaa mielen tosi vahvasti. Tosi, tosi suuri on haikeus; se tulee aina kun syksy tulee ja luonto valmistuu lepokauteen. Pakkasin kesän laukkuihin, tyhjensin aitan ja kesävaatteet hyllyiltä, laitoin sänkyvaatteet, matot ja tavarat orsille ja muihin säilöihin.
Vilkutimme äidille, lasten mummille hyvästiksi – niin kuin teimme omassa lapsuudessani omalle mummille ja vaarille. Ajoin auton pihalta – äiti yritti pysyä hymyilevänä ja iloisen näköisenä mutta häntä itketti kovasti. Niin kuin aikoinaan itketti omaa äitiään kun hän vilkutti autolle kauan sitten. Vaari ei silloin itkenyt; vieläkin näen hänen hahmonsa selkä suorana ja vakavana vilkuttamassa mummin vieressä sireenipensaiden vieressä kunnes heitä ei enää näkynyt. Nyt vilkutti äiti ja veli hänen vieressään.
Menimme vielä tädin luo, tervehtimään häntä. Täti oli ollut kuusi päivää sairaalassa, päässyt pois muutama päivä sitten. Vettä keuhkoissa. Oli väsynyt mutta tyytyväinen, että oli päässyt kotiin. Serkut huolehtivat tädistä, samoin siellä käy kotisairaanhoitaja ja hänellä on onneksi muutama tuttu lähellä. Täti on täyttänyt 80 jo monta vuotta sitten; vaivoja on paljon. Hän puhui paljon lähdöstään, niin kuin viimeksikin. ”Ottaisi Luoja jo minut pois”. Oli surullista, haikeaa... Toivoisin niin, että hän jaksaisi elää – mutta ymmärrän, että halu päästä pois kasvaa kun ystävät ja toverit, sukulaiset ja läheiset kuolevat. ”Milloin on minun vuoroni?” Oli mukava jutella, lapset kertoilivat omista asioistaan tädille, täti kertoili sairaala-kokemuksiaan ja mietteitään, miten elämäänsä järjestäisi jos ei pois pääsekään. Pitäisikö muuttaa omasta kodista palvelutaloon? Ei, siellä pitää syödä sitä pahaa ja mautonta ruokaa täsmällisinä aikoina, ei ole omaa rauhaa… jaksanko tässä? Miten järjestäisin asunnon niin, että telkkaria olisi paras katsoa eikä selkä ja jalat kipeytyisi lisää?
Äitikin miettii lähtöä; monia tuttuja, entisiä työtovereita ja opiskelutovereita on kuollut viime aikoina. Isä kuoli jo jokin aika sitten – yksin eläminen on ollut uusi ja monella tavalla rikastuttava kokemus pitkän eikä aina helpon avioliiton jälkeen.
Äiti on lukenut Ciceroa, Platonia ja Shakespearea viime aikoina – miettii elämän syvimpiä kysymyksiä ja toteaa, että samat kysymykset ihmisiä ovat askarruttaneet kautta vuosisatojen ja – tuhansien – kukaan ei osaa niihin vieläkään vastata.
Ei varmaan tule osaamaankaan.
Miksi me elämme – mikä elämä on?
Mikä on aika – kulkeeko se vai pysyykö paikallaan? Miten voi olla niin - että sinä olit tuossa hetki sitten - nyt oletkin jo ihan muualla?
Miksi me vanhenemme?
Mikä on kuolema? Tapaammeko vielä sen jälkeen?
Onko taivasta – mitä se tarkoittaa? Mihin ovat kaikki rakkaat menneet joita ei enää ole olemassa, täällä keskuudessamme?
Mihin minä menen, mihin vanhemmat ja ystävät? Onko jumalaa, onko taivasta, onko mitään enää tämän jälkeen?
Elämä on se silmänräpäys joka juuri nyt on täsä. Kas - se meni jo; uusi hetki tappaa vanhan; kuinka pitäisi elää että olisi tässä ja nyt?
Olenko itsekäs kun en halua, että äiti ja täti lähtevät – he ovat itse valmiita lähtemään, minä en haluaisi. Mutta onko sillä väliä mitä minä toivon ja haluan; voinko pyytää apua ja asioita; kuuleeko minua kukaan? Itse koen vahvasti, että on... Mutta onko se itsesuggessiota tai pelkkää kuvitelmaa?
Jokaisella on lähdön hetki - onko se ennalta määrätty vai osuu kohdalle miten vain; voiko siihen mitenkään – ihan oikeasti – vaikuttaa?
Millä oikeasti on väliä, loppujen lopuksi?
Haluaisin hyväksyä elämän sellaisena kuin se on – siltä osin kuin siihen en voi vaikuttaa. Mutta en osaa. En halua, en halua, jättää vielä rakkaita ihmisiäni – on vielä paljon asioita juteltavana, kahvikupillisia yhdessä tyhjennettävänä. Vaikka samalla ymmärrän, että ne pienet hetket jotka saamme olla yhdessä ovat niin valtavan pieniä – suurin osa elämän ajasta menee turhuttaviin rutiineihin, pakon sanelemiin asioihin, matkan tekoon… Mihin vain. Mutta sellaista elämä on. Voi yrittää – ja yritänkin – elää niin kuin tuntuu parhaalta niin läheisille kuin itselleenkin. Mutta miten siinä onnistuu, on toinen asia. Ei sitäkään kannata liikaa miettiä; pieni ihminen jonka oleminen ja täältä poistuminen ovat hyttysen siiven heilahduksia; oliko siinä joku vai ei – en tiedä… Ymmärrän itse olevani tällä hetkellä tärkeä muutamalle ihmiselle maailmassa lapset ovat tärkein; olen heistä vastuussa ja minusta riippuvaisia. Äiti, ehkä toinen veli hiukan. Siinä se. Muut sukulaiset ja tuttavat ovat jo niin ulkokehällä, että emme henkisesti juuri toisiamme kosketa, silloinkaan kuin tapaamme muutaman kerran vuodessa. Mutta onhan silloinkin toki hauska jutella – vaikka kohtaaminen jääkin hyvin ulkokohtaiseksi. Ja silloin huomaan aina olevani niin kovin toisenlainen ja ulkopuolinen.
Nyt viikonloppuna kohtasin, ainakin omassa mielessäni, ihmiset aidoimpina – kaksi lastani jotka olivat ihania, viettivät aikaa keskenään ja kävimme uimassa, nautimme ajasta mummin ja enon kanssa, tädin luona – näin lapsistani toisenlaisen puolen, tunsin syvää läheisyyttä äitiin ja veljeen, tätiin. Vanhin lapsi ei ollut mukana – jos hän olisi ollut siinä, olisivat läheiseni olleet siinä kaikki. Siskon ja toisen veljen maailmat ovat minulle vieraita ja heille olen kummallinen, outo lapsineni ja elämäni ja kiinnostuksenkohteitteni kanssa.
Miksi on niin vaikea erota, jättää jäähyväiset? Miksi on niin vaikea hyväksyä, että toinen haluaa pois?
Katsoin kuinka täti ja hänelle läheisin lapsi halasivat usein, kovasti. Ottivat vielä toisiaan kädestä ennen kuin painoivat oven kiinni. ”Taivaassa nähdään, jollei sitä ennen enää ehditä. En tiedä milloin Luoja minut täältä pois ottaa.”
”Eläkää kunnolla. Muistakaa Taivaan Isää”.
Voi meitä kaikkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti