Työttömän mietteitä syksyn tummuudessa

Lokakuu vaihtuu marraskuuksi ja väriskaala ulkona on lähinnä mustan, harmaan ja ruskean sävyistä. Musta-harmaa varis kävelee pihalla, sen kaveri, toinen samanlainen istuu oksalla ja sanoo kraak. Paikalle saapuu kolme harakkaa - ne ovat puhtaan näköisiä kiiltävän mustan ja valkoisen kirjavissa asuissaan. Mutta miksi ne tulevat laumana meidän takapihalle? Olen laittanut lintulaudalle syötävää pikku-linnuille mutta orava ja varislinnuthan siellä vierailevat ahkerasti. Harakat ja varikset tonkivat nurmea - en ymmärrä mitä sieltä saa esiin tähän aikaan vuotta - eihän siellä varmaan enää voi matoja ja toukkiakaan olla.

Hmm.

Syksyllä on kiva poltella kynttilöitä, neuloa ja leipoa. Nyt siihen on aikaa - mutta nyt kun olen työtä vailla, työtön siis - tuo on vaikea sana vieläkin sanottavaksi ja kirjoitettavaksi - on mieli muuttunut ja kaiken sen tekeminen  jota kuvitteli tekevänsä kun on aikaa, ei yllättäen enää sujukaan. En saa luettua niitä kirjapinoja joita olen kerännyt. En siivoa ja puunaa kaappeja ja paikkoja kiiltäviksi enkä neulo, en leivo tai puuhaa muutenkaan kaiken sellaisen koti-kivan äärellä niinkuin olisin luullut tekeväni ennenkuin jouduin työttömäksi. Viime syksynä olin super-kiireinen töissä - ja sain silti aikaan paljon neuleita....

Elämä nyt on nyt kuin säästöliekillä elämistä. Vielä on kynttilässä poltettavaa mutta ei enää kauan. Pienellä liekillä se  kestää ehkä hiukan kauemmin; näin sitä tekee kuin vaistomaisesti.

Pelkään tulevaa ja samalla olen onnellinen siitä, että yhä saan elää ja olla tässä omassa kodissa, että on lapset ja tutut paikat jäljellä. Koti sellaisena kuin se on jo kauan ollut - siellä on hyvä puuhailla, olla ja asua. Ymmärrän, että menetän kaiken jollen pian saa työtä - ja työtä ei ole näköpiirissä vielä ollenkaan. Tein juuri uuden profiilin CV-nettiin ja pariin muuhun sivustoon joista työnhakijat etsivät työntekijöitä. Haen työpaikkoja koko ajan; tälläkin viikolla olen lähettänyt useita hakemuksia ja vielä lähetän, ennen viikonloppua. Käyn erilaisissa valmennuksissa TE-toimiston ja oman liittoni kautta - kaikki sanovat, että "sinun kokemuksellasi ja asenteellasi on vain ajan kysymys milloin työtä löytyy ja pääset taas normaaliin elämänrytmiin". Kuulostaa hyvältä - mutta silti mitään ei ole vielä näkyvissä.

Olen aina ollut - omasta ja monien tuttavien ja työkavereiden mielestä - positiivinen luonne; nyt yritän satsata positiiviseen ajatteluun entistä enemmän; ymmärrän ja huomaan, että masennnus ja toivottomuus voivat iskeä kyntensä mieleen tosi helposti, siksi ilon aiheita pitää etsiä vaikka väkisin. Ja ei hätää - kun olen lasten tai muiden ihmisten kanssa, olen varma että heille olen aivan samanlainen kuin aina ennenkin - nauran, lasken leikkiä ja olen iloinen, puhelias ja seurallinen.

Ilo pintaa vaik syän märkänis - tuo höhlänkuuloinen sanonta on niin täydellisen totta; aina kannattaa olla iloinen mieluummin kuin roikuttaa naamaa muiden kiusaksi! Mitä iloa sellaisesta on - ei mitään, ei kellekään!

Olen alkanut tehdä listaa asioista, joista saan iloita. Teen listan joka ilta ja huomaan, että joka päivä on asioita jotka tuovat iloa ja joista kannattaa iloita. Elän vaistomaisesti kuin joka päivä olisi viimeinen - kuin olisin ylimääräisellä ajalla täällä tallustamassa; työttömyys vei ikäänkuin oikeuden elää - olen varjo ja näkymätön hahmo kaduilla ja kaupoissa liikkuessani. En enää kuin muut; tässä maailmassa on oltava tuottava ja kuluttava, hyödyllinen ja oman ja muiden markkina-arvon ymmärtävä ja sitä tukeva. En sitä ole - väsyttää sellaisen ajatteleminenkin.

Väsyttää koko ajan, aivan kamalasti. Mikään uni ei riitä - kun ei mitään oikein tee, pitäisi olla pirteä mutta sekään totuus ei näytä pitävän paikkaansa. Höh.