Pitkästä aikaa näillä sijoilla

Yli kolmen kuukauden tauon jälkeen ajattelin vielä kokeilla, josko osaisin kirjoitella tänne vielä jotakin. Elämä tuntuu polkevan paikoillaan eikä tunnu olevan mitään uutta kirjoitettavaa - kaikki on ikäänkuin sanottu jo monta kertaa.

Alkukesä oli kylmä. Aitasssa oli juhannuksena neljä astetta, pipo päässä siellä nukuin. Sitten tuli kuuma kesä joka ei tunutunut loppuvan ollenkaan. Ihana lämpö helli, järvivesi oli kuin linnunmaitoa. Nyt kun kohta pääsemme marraskuuhun,  on taas ihan tavallinen syksy - harmaa ja vettä sataa. Välillä on kaunista, sitten taas sataa. Sää on ok ja vuodenajat tuntuvat hyviltä - jokaisessa on oma vireensä ja oma, sille ominainen tuoksunsa, olemuksensa. Ilman vuodenaikoja olisi vaikea olla jos on niiden rytmissä tottunut elämään.

Onneksi työttömyys ei ota pois vuodenaikoja ja maan tuoksua. Melkein kaiken muun se tuntuu vievän. Henkisen kantinkin...

En ollut osannut arvata moniakaan asioita, silloin kun sain kuulla, että tuotannollis-taloudellisista syistä minua ei enää tarvittu työssä jota olin tehnyt 15 vuotta siinä firmassa ja 10 edellisessä. Seuraavaa firmaa ei tuntunut millään löytyvän mutta pääsinhän tekemään tukityöllistettynä hommia suuriin organisaatioihin. En ollut samanarvoinen kun palkkaa saavat työntekijät - mutta sain tehdä sitä työtä jota osasin: sain olla iloinen, että pääsin töihin ja sain ylläpitää ammattitaitoani.

Sekin on tänä päivänä iso asia, että saa käydä töissä vaikka siitä ei palkkaa maksettaisikaan. Uutta työtä hakiessa ei tarvitse kertoa, että on palkattomassa työssä. Voi kertoa, olevansa TÖISSÄ.  Voi sanoa, jos sattuu haastatteluun pääsemään, että on puolen vuoden projektissa. Kätevää!

Tuttavia tai sukulaisia ei oikein enää halua tavata, ollenkaan. Hävettää oma tilanne niin. Millään ei haluaisi kertoa omasta tilanteestaan mitään - mutta miten sitten voisi jutella kenenkään kanssa....? Sukulaiset patistavat ryhdistäytymään - jokaisen pitää itsestään huolehtia ja annan huonon esimerkin omille lapsillekin. "Työttömän yksinhuoltajan lapsilla ei ole kaksinen tulevaisuuden näkymä, joten yritä nyt vähän enemmän..." Kyllähän minä yritän, ihan varmasti - mutta en vaan keksi oikeaa keinoa, en selvästikään kun en onnistu!

Monet ajattelevat, että kun olen työtön, on minulla aikaa tehdä sitä sun tätä kuten järjestellä kaappeja, järjestää kirpputorimyyntiä, tehdä vapaaehtoistyötä ja ommella itselle ja lapsille vaatteet kun niitä ei ole varaa kaupasta ostaa... Outoa kyllä, näin ajattelin itsekin jossain vaiheessa: lukisin pari kirjaa viikossa, ompelisin, neuloisin ja kirjoittaisin vaikka romaanin, miksei vaikka kaksi: yhden lasten romaanin ja toisen, jossa kuvailisin nyky-yhteiskuntaa työttömäksi päätyneen akateemisen työntekijän silmin, pienen romanssin sinne mukaan leipoen. No - ei olekirjoja kirjoitettu eikä juuri luettukaan. Lehtiä en jaksa enää käydä kirjastossa lukemassa. Tyhmistyn tyystin kun en aina jaksa uutisia telkkaristakaan katsoa.

Mihin kaikki aika on mennyt? No, niihin palkattomiin töihin, yli 460 työhakemuksen kirjoittamiseen ja elämän raamien ylläpitämiseen. Nyt ne taitavat kaatuvan joka tapauksessa: rahat ovat niin loppu kun loppu voivat olla. Puuroa, makaroonia ja pinaattilettuja ja porkkanakeittoa olemme jo syöneet edullisesti tähänkin mennessä mutta kun kodin maksut eivät enää millään hoidu, mitä sitten?

Aika masentava kirjoitus tuli. Ulkona on tummanharmaata ja vettä sataa. Viimeiset kehäkukat jäätyivät viime viikolla. Lehdet ovat melkein kaikki jo maassa ja ruska alkaa olla ohi. Kyllä se taas  tästä kohenee, kunhan ensin routa vähän vielä puraisee.

Jatketaan ja jaksetaan. Yritän taas kirjoitella, jotain kivaa ja positiivistakin. Koirasta ja kissoista, vaikka!


Taivaanranta on tummanpuhuva

Ja elämä jatkuu, vie uusiin seikkailuihin

Pihasiili alkaa jo VAATIA ruokaa. Puri kiinni sormeen tänään..
Luuli saavansa ruokaa niin tarrasi kiinni. Taitaa olla uros

Olen viime aikoina nukkunut huonosti, syönyt vielä huonommin.

Jollei uni maistu, voi sen ajan jonka muuten nukkuisi, käyttää johonkin muuhun kuin hiostavassa sängyssä kieriskelyyn. Näin olen miettinyt.

Ja koska olen uuden elämän kynnyksellä (Juu, kylläpä tosiaan olen) olen aloittanut kunnon kohentamisen ja itseni timmiin kuntoon laittamisen! Olen tehnyt vatsa- ym liikkeitä pari kertaa päivässä olohuoneen lattialla ja tänään aloitan lenkkeilyn. Ihan leppoisasti aloittelen, intervalliharjoitttelulla - joka sanana omaan löysään kuntoon viitatessaan tuntuu suureelliselta, mutta tarjoittaa kohdallani, että kävelen ja juoksen puolen tunnin - tunnin lenkin joka toinen päivä.

Käyn siis lenkillä, yksinkertaisesti. Kävelemässä ja juoksemassa. Joka toinen päivä, vähintään puoli tuntia kerrallaan, reippaasti edeten.

Tänään läksin lenkille kun olin juonut aamuteen ja lasin vettä, syättänyt eläimet ja kuunnellut aamun uutislähetyksen. 50 minuuttia meni - sykkeistä sun muista arvoista en tiedä kun ei ole vehkeitä mittaamiseen, mutta kroppa sanoi, että kuntoiltu on! Yritin tehdä ohjelman mukaisesti - 5 minuuttia kävelyä ja minuutti juoksua, mutta kännykän kello ei ole ihan hyvä tähän hommaan kun se menee lukkoon aina muutaman sekunnin jälkeen eikä näytä sekuntteja...

Kesän juoksulenkit kulkevat ihanissa maisemissa

Uudet tukevat rintsikat, urheilua varten tehdyt, on kyllä pakko hankkia! Vähän höhlää on juosta rinnoista kiinni pitäen - ja samaten juosta rinnat hölskyen. Molemmista saa katseita, kumpikaan ei tunnu hyvältä... Hmm.

Toinen kiusa on, että olen saanut ripulin joka on kestänyt jo jonkin päivän. Mutta se johtuu varmasti muista ulkoisista tekijöistä - ja ennenkaikkea sisäisestä myllerryksestä. Miehen poistuminen kuvioista ja omat tyhmät kuvitelmat kuinka hän viettää elämänsä uutta kevättä nuoren ja kauniin rakastettunsa kanssa saavat näköjään meikäläisen kropan omituiseen kuntoon.

Sitä nyt sitten hyödynnän tässä, kropan riutuvaa tilaa; tavoitteena on saada vartalo samaan kuntoon kuin missä olin nuorimmaisen ristiäisissä, mahtumaan silloin pitämääni nättiin, tiukkaan 36-38 kokoiseen mekkoon. Milloin? No, jossain vaiheessa tänä vuonna. Mahd pian. Siinä mekossa olin  nätti. Nyt tuntuu, että en ole nätti missään enää - mutta nyt teen pienen yrtyksen parempaan suuntaan: maha kutistetaan kuntoon, allit kuritetaan tiukoiksi ja naamalle nostetaan ilo ja hymy! Kynnet ja hiukset pidetään kunnossa; tämä elämänmuutos tuo mahdollisuuden uuteen ja sen eteen teen töitä. Haluan onnistua.

Konkreettisia kilo- tai syketavoitteita en tee - minulla ei ole sen kummemmin vaakaa kuin muitakaan mittareita. Mutta näkeehän etenemisen peilistä ja vaatteista!

Tavoitteena parempi olo, nätimpi kroppa, usko tulevaan, työ josta saa palkkaa ja hyvä olo, onnellisuus. Ehkä jopa rak....

Aika paljon tavoitteita, unelmia ja toiveita. Mutta uskomalla ja yrittämällä tämä hoidetaan. Hoidetaan myös koti lapsineen, eläimet. This is my life. I will make it a good one!

Nyt on kuuma - nautitaan!

Kesäkuu oli kylmä, voi niin kylmä. Nyt on heinäkuu ja hikistä; aurinko paistelee vielä iltayhdeksältä niin, että tekisi mieli  istua alasti tässä pöydän ääressä. Kesämekossa on kuuma.

Ihanaa, kun on lämmin! Ja kesä.

Olen aloittanut positiivis-henkisen itseni psyykkäämisen; toivon voivani parantaa elämäni olemalla positiivinen, onnellinen siitä mitä minulla on, kiittää kaikesta hyvästä. Tällaista Pollyanna-tyyliä olen pyrkinyt noudattamaan elämässä usein, vuosien ja taas vuosien ajan. En tiedä, auttaako se sinäällään; Rhonda Byrnen ja muiden hänen kaltaisten esoteerikkojen mukaan positiivinen ajattelu ja vetovoiman laki auttavat saavuttamaan niitä asioita, joihin suhtautuu positiivisesti, joita ajattelee kiitollisuudella ja aktiivisesti. Projekti on pantu liikkeelle - aiheina, tietenkin työpaikka, kestävä rahatilanne ja rakkaus. Ei pieniä asioita ollenkaan!

Haaveilen myös sellaisista asioista kun vaatteista ja kengistä itselleni; ei ole ollut varaa ostaa aikoihin moista.

Haaveilen kengistä. Ihanista kesäkengistä.
Tuosta ottaisin molemmat keskimmäiset!

Jotenkin olen ollut sellaisessa elämän syöksykierteessä; negatiivisyys-kierteessä joka tuntuu vain kiihtyvän. Voi siis sanoa, että olen saanut mitä olen tilannut: en ehkä ole osannut olla tyytyväinen työpaikkaani silloin kun sellainen oli (totta, kritisoisn asioita aika paljon enkä ollut niin positiivinen tai kiitollinen kun olisin voinut. Tämä tietenkin on jälkiviisautta).

En myöskään ollut tyytyväinen rahatilanteeseeni vaan valitin, että raha ei riitä mihinkään. Olisi pitänyt kiittää ja iloita siitä, että saa palkkaa ja ja saa käydä töissä josta palkkaa maksetaan. Siitä saan nyt maksaa - nyt ei ole palkkaa, ei oikeaa työtä, ainoastaan työvoimatyötä työttömyysrahalla. Nyt olen ehdottomasti kiitollinen tästä; kohta on muuten jäämässä tämä työ ja putoan perupäivärahalle. Ennen tämän tapahtumista jonkun kuukauden päästä, olen ehdottoman positiivinen ja kiitollinen; elämässä ei oikeasti ole valitettavaa kun meillä on ruokaa ja lämpöä, kodin turva joiden siällä saamme olla, omassa kodissa.

Kesän kukista voi olla tyytyväinen, niistä kiittää.
Kiitos

Viimeinen asia joka meinaa nyt viedä jalat alta on mies ja rakkaus. Suhde on ollut vaikea ja miehellä elämä muualla kun meidän kanssamme. Hänellä ei ole ollut rahaa ja hän elää ihan muualla. On käynyt kuitenkin meitä aina katsomassa, tuonut mukanaan ruokakassin silloin tällöin ja antanut lapselle taskurahaa. Elatusapua ei ole tulllut ja tilanne on ollut kinkkinen. Olen ollut tyytymätön tilanteeseen - häneen isänä ja miehenä, kumppanina. Rehellisyyttä ei ole ollut, ei halua yrittää. Mutta onko itsellänikään - onko syy koskaan yhdessä jos kahdella on hankalaa? No, ei tietenkään.

Olen ollut tyytymätön siihen, että mies vain ilmestyy tänne kerran-pari kuukaudessa, ei osallistu lapsen kuluihin kuin pienellä panoksella. Ei tähän kotiin, meihin. Se, että olen ollut tyytymätön on kurja juttu; nyt mies on lähdössä kokonaan pois, uuden naisen matkaan - ja nyt hänellä onkin rahaa autoon, asuntoon ja moniin ulkomaanmatkoihin. Se, että itken ja lamaannun tämän asian selvittyä, on viimeinen naula arkkuun; olen itkenyt viikon verran - samalla ytitän ajatella asiaa positiivisesti. Siis jos joku on ollut vaikeaa niin tämä...  Ehkä  itku ja suru vie minut vielä surkeimmille rrakkaudettomuuden teille...

Haluan rakastaa. Miestä. Saanko vielä rakastaa tuota miestä - en tiedä. En tosiaan tiedä. Eikä luultavasti missään tapauksessa pidäkään. Mutta järki ei tähän kokonaisuuteen istu. Liekö meikäläisen elämään ylipäätäänkään...

Nyt vain sattuu niin kammottavan paljon, että täytyy antaa kivun mennä pois. Hyvä asia tässä kokonaiu´suudessa on, että uni tai ruoka ei maistu. Laihdun, ehkä!! Huono on se, että en pysty keskittymään mihinkään. Olen levoton ja itkuinen.... Uuuhhh.

Katsotaan, mitä käy. Tämän tekstin myötä suljen valitushanat ja katson KAIKKEA positiivisesti, teen itselleni suunnitelman elämän muuttamiseksi ja psyykkaan itseäni eteenpäin.

Älä sanop, että hullu olen. Mitä muuta voin - ja onhan positiivinen ja kiitollinen elämäntapa itsellekin paljon parempi tapa elää!

Lutunen, ihana pieni

Tänään kävimme katsomassa ihania, suloisia koiranpentuja. Lapsi haluaa koiran, isänsä on luvannut... Nyt tarvitaan åpositiivista asennetta; koira ei ole ihan halpa:

Kyllä, saamme koiran hankittua, se on upea pentu ja vielä hienompi kun se kasvaa. rakas isä ja lemmittyni saa sen meille ja elämme elämämme onnellisina koiran omistajina ja kuljemme elämässä tyytyväisinä ja toisiamme rakastaen.

Vanha suola janottaa, valvottaa ja itkettää

Vanha ränsistyy, uusi tulee tilalle.
Vanha saisi mennä jo, jos
siitä uskaltaa ja osaa irti päästää.

Olen nähnyt ex-miestä joitakin kertoja kesän aikana. Ei niin, että hän tulisi minua katsomaan - ei. Minua hän ei huomaa ollenkaan, puhuukin niin, että katsoo muualle.

Juttelee lapselle, kertoilee minullekin sitä sun tätä - mutta katsekontaktia häneen ei saa enää ollenkaan ja hän jää monen metrin päähän, vaikka puhuisi minulle.

Hitto vie, että se sattuu. Vieläkin, vaikka olen jo iät ja ajat huomannut, että en ole hänelle tuulenhenkäystäkään merkittävämpi; tuskin paljon sen enempää koskaan olinkaan.

Hänellä on uusi suhde, koko mies on aivan muuttunut. Pukeutuu siististi, käy parturissa. On uusi auto, auton takapenkillä lasten istuin. Sain tulla koeajolle - ja hulppean upeahan se on, hänen ja uuden kumppaninsa auto.

Olen kateellinen, olen mustasukkainen. Itkeskelen ja vertaan itseäni tuohon uuteen naiseen: miksi hän on hyvä, miksi itse en ollut? Miksi minun kanssa ei ikinä ostettu autoa, tehty kaikkea tuota ihanan rakastunutta? Puuhattu loppuelämän suunnitelmia?

Miksi minua ei voi rakastaa - halusin niin olla osa tuon miehen elämää, kulkea mukana ja tehdä asioita yhdessä. Nyt surkuttelen, itken ja kaipaan, kierin itsesäälissä ja ripotan tuhkaa päälleni: työtön yksinhuoltaja, varmaan jo niin rupsahtanut, että minun lähelleni ei tosiaan kukaan mies halua muutamaa metriä lähemmäs tulla....

Miksi tämä tunne tuli nyt, kun mies ei ole ollut elämässä enää aikoihin? Olen kai salaa odottanut, että hän palaisi. Kyllä minulla on tunteita häntä kohtaan - aina en kyllä osaa niitä määritellä ja lajitella. Enkä jaksakaan. Viereen vaan haluaisin, masokistisesti. Sitten itkisin kun saisin taas kuulla, kuinka huonno olen, minä maalaisplanttu ja ymmärtämätön hölmö.

Kieriskelen itsesäälissä, unikaan ei ole tullut neljään yöhön. Valvon vaan.

Lopun alkua? Vai pääsenkö tästä johonkin ihan muuhun?

Koulut loppuivat, mitäs nyt tekisi?

Orvokeissa on jotain maagista.
Hento tuoksu,
kukka vähän kuin naama...

Ensimmäisen vuoden yläasteikäinen tuli ihan hyvän todistuksen kanssa kotiin. Pari kymppiä ja jokunen ysi. Oli siellä joku seiskakin, käsitöistä. Käsityöistä innostuneen äidin lapsi ei ole siinä mielessä samasta puusta veistetty kuin äitinsä - mutta enhän ollut toisaalta hyvä käsitöissä koulussa itsekään. Ope ei tykännyt ja antoi kuutosen. Se kirveltää vieläkin - mutta kun en tykännyt, kun se hipelöi sovituskopissa. Yäk.

Nyt on kesäloma siis alkanut. Lapselle ei ole yhtään leiriä varattu - rahaa ei ole. Katsotaan, päivä kerrallaan. Alussa saa olla viikon kavereiden kanssa, ensi viikonloppuna käydään mummilassa. Mietitään vaihtoehtoja, koko ajan. Nyt on lapsi kaverin kanssa uimassa uimakeskuksessa. Olen kotona esikoisen kanssa jonka on tarkoitus päntätä ensi viikolla oleviin pääsykokeisiin. Jos jotakin elämässä tällä hetkellä toivon, on se tässä: voi kun pääsisi nuori opiskelupaikkaan! Hän pyrkii nyt jo kolmatta kertaa jatko-opiskelupaikkaan, tosin joka kerta eri kouluun. Hän asuu kotona eikä ole töissä - ainut tavoite on päästä sisään oppilaitokseen.

Ei se kuollut ole, ihan rento vaan.

Työttömän äidin lapsi, työtön itsekin. Meillä ei tilastollisesti ole kovin mahtavat mahdollisuudet onnistumiseen - mutta keskellä elämää ei tarvitse tilastoja tuijotella, pitää vain elää niin hyvin kuin ikinä pystyy.

Aronia kukkii sekin.

Itse olen pusannut kolme työpaikkahakemusta tänään. Niiden teko tökkii jo niin, että melkein oksettaa. Silti yritän tosissani saada jokaiseen hakemukseen jonkinlaisen hengen palon, että pääsisin eteenpäin. Haastatteluun nyt ensi alkuun. Olen saanut nykyisessä "harjoittelupaikassani" kuulla, että firmalla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia palkata minua tämän ilmaistyöjakson jälkeen, joten eipä tässä muuta voi kun lähetellä hakemuksia ja tehdä niistä entistä parempia. Samalla yritän tehdä työs hyvin - mutta pakko myöntää, että into hävisi kuin salaman iskusta, kun kuulin kaiken kehumisen jälkeen, että töitä ei ole tulossa palkallisena ollenkaan. Itsekin mietin, miten näin kävi: kuin ilmapallosta olisi päästetty ilma: ensin olin pinkeä ja innosta soikea, sitten,  ihan hetkessä, kuin tyhjä ja lörtsy pallo lattialla. Ei paljon enää tarjouksen teko kiinnosta - ja siitä kuitenkin on kiinni yrityksen tulevaisuus. Oma tulevaisuus sen sijaan katosi taas jonnekin sumuun.

Jos olen onnistunut saamaan kaksi ilmaistyöpaikkaa putkeen, olisi nyt aika kolmannen: tällä kerralla palkalla, kiitos!

Hyvää ja ihanaa kesää kaikille - köyhille ja rikkaille, työllisille ja työttömille!

Pihlaja kukkii suurin, tuoksuvin tertuin.

Vaalit oli ja meni. Muuttuuko mitään?

EU-vaalit on pidetty. Kansa on valintansa tehnyt - pulinat. Näinhän on tapana sanoa. Tosin vielä ei olla pulina-vaiheessa - ääntenlasku on vasta käynissä. Alexander Stubb on äänikuningas, se jo tiedetään. itse pidän outona, että mies joka on ministeri Suomen haallituksessa, pyrkii sieltä pois innolla. Äänestäjät hänet sinne ovat äänestäneet - nyt sitten äänestettiin mies Eurooppaan jonne hän toki sopiikin profiililtaan parhaiten, näin on saanut ymmärtää. Mutta hups, vaikka saisi super-huippu-äänet EU-vaaleissa, on Mr Stubb jo pian kohta valittavana Kokoomuksen puheenjohtajaksi ja sitä myöten pääministeriksi.

Suomi on siis A. Stubbin hurmiossa, suuren hymyn vallassa. Vai onko? Toivottavasti Kokoomus valitsee jonkun kahdesta muusta ehdokkaasta - jotenkin tuntuisi oikeudenmukaisemmalta ja kaikin puolin järkevimmältä.

No, eipä nyt aleta politikoimaan tässä!

Äänestyspaikalla vallitsi jo jokseenki  eurooppalainen tunnelma: äänestyspaikkana toimiva koulu on remontissa. Remontista varoittavat kyltit koulun pihalla oli kirjoitettu selvällä italian kielellä: Attenzione lavori in corso. No onhan aidan yläpuolella toki kyltti suomeksi. Työntekijät sitten taas ovat Virosta, muun muassa.

Jännitetään vielä hetkonen. Miten Euroopassa onkaan äänestetty?

Helle ainakin loppuu tänään. Äiti kertoi, että rakeita on kotimaisemissa satanut, maa peittynyt valkoiseksiukkonen jyrissyt. Sähköt menivät, kännykät eivät toimi vieläkään kunnolla. Onneksi lankalinja on vielä käyttössä!

Kaikki muuttuu, jollain lailla. Huomaako vaalien tulosta elämässä mitenkään?

Elämä jatkuu.

Huh hellettä ja kukkien loistoa

 

Aamulla heti oli kuuma. Nyt päivällä on vielä kuumempi. Mittari varjon puolella huitelee kolmessakymmenessä. Kissa tuossa vieressä, se vanhempi, on repo rankana, aivan löysänä. Kuuma silläkin, ärhetelee kiukkuisena pikku-kissalale jos tulee liian lähelle.

Hermo pettää kissalla, mutta kyllä tämä helle tuntuu ihmisessäkin, jopa lämmöstä tykkäävässä. Toukokuussa tällainen helle; mitä vielä seuraakaan?

Luultavasti viileämpiä säitä, sanoo lakoonisesti kyyninen ääni sisällä!

Sininen, valkoinen ja vihreä

Nyt kun on lämmin, ja viikonloppukin vielä, olen käynyt pyöräilemässä ja antautunut luonnon ihanuuden tarkkailulle. Aamulla kävin äänestämässä, sitten tein kierroksen polkupyörällä lähikujilla ja kaaduilla: joka paikassa on kukkia! Ihanaa - sireenit aloittelevat kukintaa, tuomet lopettelevat ja jossain näkee vielä vuokkojakin. Kielot ovat kukassa; keräsin niitä pienen kimpun ja voi ihanuus, mikä tuoksu on vallannut koko eteisen, kun laitoin kukat lipastolle, lemmikkien kera!

Eilen kävin katsastamassa puutarhalla, olisiko siellä jotakin edullista hankittavaa. Kukkaro on tyhjä, muutama kolikko vaan siiheksi kun lapsilisä tulee ja sen on riitettävä pari viikkoa. Köyhyys on rankaa, vielä rankempaa ja oikeasti ihan paska juttu. Ei voi mitään; en osaa jalostua ajattelemaan, että tärkeintä elämässä on rakkaus ja muulla ei ole väliä. Toisaalta - se rakkauskin on ehkä määrittelykysymys. Rakkaus  kotiin ja lapsiin, kotieläimiin ja luontoon tuntuu vaativan rahaa sekin. Miestähän en nyt ole rakastettavaksi löytänyt!

Orvokki muutti meille

No siis. Kävin puutarhalla. Orvokit oli saatu myytyä melkein kokonaan loppuun - joten, tadaa: niitä sain nyt 10 tainta hintaan 3,90€. (Toisella puutarhalla yksi orvokin taimi maksoi 89 senttiä kappale). Lisäksi noukin kaksi pussia siemeniä (kehäkukka ja krassi), maksoivat yhden euron yhteensä.

Hiukan alle viitosen siis maksoivat tämän kesän laatikkokukat minulle. Osan siemenistä laitan pihalle ihan salaa pariin sellaiseen paikkaan, jossa ne saavat kasvaa rauhassa. Seurailen n iiden kasvua siinä sitten. Pari perunaakin laitan salaa kasvamaan pihan perälle, entisen multakasan kohdalle jossa nyt ei kasva kuin rikkaruohoa. Siemenpusseista riittää muutama siemen myös äidin luo pihalle; tänä vuonna en pysty  tuomaan sinne oikein mitään - ja nähtäväksi jää, onko minulla rahaa edes matkustaa sinne.

Kaksi vuotta työttömänä oloa tulee täyteen noin kuukauden päästä. Olen varmasti erilainen ihminen nyt, mutta olenko oppinut jotain tästä työttömyyden ajasta? Kai, ainakin sen verran, että tiedän olevani aika lailla epätoivottu ihminen; saan tehdä töitä jollen hamuapalkkaa - mutta muuten tämä köyhäily ja päivittäinen sukkulointi rahattomana on raskasta. Siis oikeasti raskasta! Kontaktit entisiin työkavereihin menivät jo aikaa sitten, suhteet sukulaisiin ja ns ystäviin ovat hiljalleen hiipuneet nekin. Kuka nyt työttömän kanssa...? Ja itsekin jään syrjään, kun en pysty minnekään menenmään, en pysty mitään mihinkään ostamaan, en maksamaan tapaamisen edellyttämiä juttuja. "Tuletko mukaan elokuvaiin ja sen jälkeen jonnekin iltaa istumaan? Kysyi kaveri männä viikolla. En nyt ehdi, vastasin. Ehtisin tietenkin,mutta kun nyt ei ole rahaa...

Kukista vielä. Nautin nyt estottomasti asioista joita  häpeilin ehkä hiukan, ennen. Veli katsoi kerran valokuviani ja ihmetteli, miten minulla on niin paljon kuvia kukista eikä juuri mitään järkeviä kuvia. "Tuo on niin tyypillistä Janikaa" hän selitti muille sukulaisille.  "Ota vaan lisää kukkakuvia ja sievistele kaiken piiperryksen kanssa. Et varmaan pääse minnekään, et saa mitään järkevää aikaiseksi elämässä jos tuijottelet vaan jotain v...n kukkia".

Väri on nyt vihreä. Pienin maustein.
Siperian hernepensas kukassa, täynnä kimalaisia

Oikeassa oli, velimies. Tässä nyt katselen ja kuvaan kukkia. En näytä hänelle enää kukkakuviani, en puhu vihreistä asioistani; hänen mielestään olen druidi joka on irronnut tästä maailmasta... No kyllä yritän kukkien ja puiden katselun ohella olla järkevä ja panostaa muuhunkin! En osaa jättää kukkia ja luontoa kokonaan pois elämästä. En haluakaan. Vaikka ne toisille ihan turhia ovatkin.

Ny menen pöyöräilemään.  Ja lukemaan lehdet lukusaliin! Sitten seuraamaan jääkiekko-matsia ja äänten laskentaa. Jännä ilta tulossa.