Juttelin äidin ja siskon kanssa puhelimessa ja alkoi tuntua – kuten silloin tällöin tapahtuu – että on kiva jutella ja vaihdella kuulumisia… mutta heitä ärsyttää joku minun tavassani elää ja toimia tosi rankasti. Ohjeita tulee aina niin valtavasti, kaikkeen mitä kerron. ”Kuule, tee nyt näin Janika. Kuuntele!” ”Ei se niin ole – tee nyt järkevästi ja mene nukkumaan. Älä enää lue tai tee kotitöitä. On kaikkein tärkeintä, että saat nyt levätä” ja niin edelleen, over and over again…
Kerroin remontista ja mitä se on aikaansaanut meillä. Kerroin työprojektista ja kuinka päivät venyvät ja on vaikea ehtiä yhtään mitään kotona kunnolla. Kerroin lapsen konsertista joka oli mennyt hienosti. Kerroin verhoista joita olin ajatellut ikkunoihin, kun saan ikkunat ensin pestyä ja paikat siivottu remonttipölystä ”Seinätkin pitää pestä – sitä rakennuspölyä menee joka paikkaan” Minulle kerrottiin. Juu – niin menee, olenkin jo huomannut…
Ihmettelin ääneen, miksei veli ikinä vastaa minun meileihini, ei koskaan ehdi jutella eivätkä tule käymään vaikka kuinka pyydän. Ja kuulin tutun selityksen kuinka veli on kiireinen kun huolehtii kahden lapsensa harrastuksista, kuskailee peleihin ja partioon, tekee töitä.... (Niinpä tietenkin, niinhän me kaikki - aina ja koko ajan) Tuli tunne, että pitäisi osata jutella vain sivistyneen hillitysti ja olisi hyvä olla kerrottavana jotain mielenkiintoista asiaa, ei aina vain näitä tylsiä juttuja kotoa ja työpaikalta - olen nössö ja saamaton kun en saa yhtään vipinää ja pärinää elämääni josta kertoa ja joilla viihdyttää. Teen liikaa työtä ja annan lasten pompottaa itseäni; heitä moinen ärsyttää kamalasti! (No ärsyttää se itseänikin, ihan totta!) Oma vika kun en osaa lapsia kasvattaa enkä sano töissä että nyt riittää!
Tärkeintä on hoitaa lapset ja koti, saada työtehtävät tehtyä. Ja sitten levätä! Tätä en saa unohtaa...
Äiti, joka on aina tehnyt omat työnsä ja kodinhoidon niin satasella, että sairastui lopulta ja joutui sairaalaankin aikoinaan – on sitä mieltä, että illalla pitää mennä ajoissa nukkumaan ja hoitaa omaa terveyttään… Hyvä neuvoja kun itse on aina tehnyt työn ja velvollisuudet tiukasti ja tarkasti, aina vähän huolellisemmin kuin muut - ja ollut siitä ylpeä.
Minusta on kamala ajatella, että tekisin vain ja ainoastaan ihan koko ajan töitä – työpaikalla ja kotona - mutta niin taidan oikeastaan kuitenkin tehdä. Koskaan ei tunnu olevan aikaa tehdä mitään kivaa josta ihan oikeasti tykkää – lukemista, käsitöitä, lehtiä,… kun niiden aika tulee yöllä, pitääkin mennä nukkumaan. Sit en halua hyväksyä; jos en saa edes yllä kirjoittaa, lukea tai tehdä käsitöitä, kuunnella musiikkia niin miksi ihmeessä kannattaa raataa – jollei itselle itään saa suoda, vain ja ainoastaan kaikki lapsille??? Tietenkin lapset ovat kaikkein tärkein asia – kyllä teen kaikkeni, että heistä tulisi onnellisia ihmisiä jotka pärjäävät elämässä (epäilen kyllä hyvin vahvasti, että onnistun – ja joka tapauksessa se ei olisi sitten kuitenkaan minun ansioni – mutta täytyyhän itsekin saada jotain tehdä. Vai?
Tosin sain kamalan huonon omatunnon tänään kun selailin eilisen ja tämänpäiväisen lehden illalla, sotkuisessa keittiössä kun remontti on sotkenut koko huushollin ihan täysin. Ja lasten tiskit ovat vieläkin altaassa – eivät vieläkään suostu tiskaamaan mitään itse. Ja minä vain lehtiä luin…
Yksi työkaveri kertoilee - ja toinen komppaa – kuinka päivän paras hetki on lukea aamulla Hesari kahvikupillisen ja leivän kanssa. Sitten lähteä rauhassa töihin. Illalla on sitten ihana käpertyä sohvaan teemukillisen kanssa katsomaan telkkaria… Joopa. Myönnän, vähän käy kateeksi - mutta kaipa meikäläisellekin moinen aika vielä koittaa, kun lapset kasvavat!
Noilla kahdella ei ole lapsia, ovat keski-ikäisiä sinkkuja niin voivat elää kuten itse haluavat. Eipä silti, en haluaisi osaani heidän kanssaan vaihtaa - enkä tietenkään voisikaan, miksi edes ajatella – lapset ovat tärkeitä ja olen ikuisen onnellinen siitä, että sain tulla äidiksi. Suurimmalta osalta se on hieno asia.
Realistisesti sanottuna: koko elämä, ihmisen ja luomakunnan, pyrkii mahdollisimman suureen lisääntymiseen; elämän kantavin ja vahvin voima liittyy lisääntymiseen. Elämä rakastaa elämää, pelkää kuolemaa… Siksi meitä on niin paljon maailmassa.
On siksi maailman luonnollisin asia, että minulla on jälkeläisiä… Ja on myös luonnollista, että pidän sitä maailman hienoimpana asiana!
Lisääntyminen ja jälkeläisistä huolehtiminen on osa sitä dna:ta joka meissä on. Oman nautintojen halua ja varsinkin niiden salliminen menevät normaali-ihmisillä juuri tässä järjestyksessä. Pois siis kirja, neule ja musiikki! Liikuntaa voi aina puolustella sillä, että sitten jaksaa paremmin työnsä…
Kävin oppilaskonsertissa tänään. Mukava tapahtuma, jälleen. Yksi pikku-viulisti on niin äärimmäisen hyvä ja upea, että suu auki melkein kuuntelin, ihailusta. Yhdeksänvuotias – soitti Perlmanin Israeli-konserton kakkos- ja kolmos-osat. Uskomattoman hyvin! Uhhuh vaan.
Näinpä taas sekoilen teksteissäni minä, aivan sekopäänä väsymyksestä. Silmiin sattuu… Juteltuani äidin kanssa joka kaatoi hiukan liikaa ohjeita niskaan. Ja sai minut tuntemaan, että minun pitäisi ihan oikeasti ”hankkia itselleni elämä” eli suomeksi ”hanki itsellesi hyvä mies. Sellainen josta on apua myös maalla – niin kuin omassa elämässäsikin” Heitä ottaa pattiin, kun en onnistu itselleni miestä hankkimaan – varsinkaan sellaista, joka olisi kunnollinen ja vastuuntuntoinen…
Etsin vielä sitä salaista paikkaa, josta moisia uroita löytyy.
tämä teksti on roskiskamaa mutta säästän sen itselleni katsottavaksi joskus myöhemmin - ehkä sitten kun pääehdkä on joskus levänneempi ymmärrän tätä väsynyttä ja kyllästynyttä tilaani... ja jollen: so what?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti