Olipa mukava lauantantai ja sunnuntai!
Eilen lauantaina äiti ja veli tulivat autolla tänne meille - sölimme lohikeittoa ja sitten lähdimmeäidin ja veljen kanssa Helsinkiin. Lapsilla oli kaikilla omaa ohjelmaa kavereidensa kanssa; oikein sopivaa koska olimme menossa äidin kanssa Finlandia-talolle konserttiin - veli lupasi olla pikkuisen kanssa illan! Suunnitelma toimi hienosti - kierteloimme kaupoissa katselemassa kaikkea kivaa, kävimme kahvilla Kluuvikadun Fazulla. Äiti osti verhot olohuoneeseensa.
Konserttipaikalla katselimme kuohuviinilaseistamme siemaillen yleisön valumista paikalle. Sali tuli täppösen täyteen - konsertti oli loppuunmyyty!
Ja konsertti oli upea! Ei ihan helppo - ohjelmistossa minulle tuntematon Weber ja Prokofjev. Beethofenin viulukonsertto oli upea elämys - Christian Tetzlaff soitti upeasti ja elämys oli mahtava! Jo toisen kerran kävin lyhyen ajan sisällä konsertissa; tosi kivaa! Äiti oli super-tyytyväinen konsertissa käyntiin; sovimme tämän kun viimeksi kävimme maalla. Lähtö on usein hankalaa- mutta kun sitten vihdoin lähtee ja tulee perille on elämys yleensä kiva!
Tässäpä konsertin ohjelma:
Vladimir Jurowski & London Philharmonic Orchestra:
Anton Webern: Passacaglia suurelle orkesterille op. 1 (1908)
Ludwig van Beethoven: Viulukonsertto D-duuri op. 61, solistina Christian Tetzlaff.
Sergei Prokofjev: Andante op. 29 a, Sinfonia nro 3 c-molli op. 44
Kävely ja kulkeminen kaupungilla ja itse konsertti olivat kivaoja piristyksiä normaaliin päivän. yhdessä oli mukava kulkea ja kokea pari kivaa päivää! Näistä osaa nykyään olla onnellinen ja iloinen - ymmärtää jo hyvin, että moni asia on todellakin ilon ja onnen aihe - jotenkin se on niin vahvasti nykyään mielessä.
Illalla, jo kotona ja juuston ja punaviinilasin äärellä, kesken mukavan ja leppoisan juttelun, äidille tuli huono olo - meinasi pyörtyä siihen saman tien, omalle tuolilleen. Talutin hänet sohvalle, ohjasin juomaan vettä ja ottamaan nitron. Olo koheni onneksi pian.
Säikähdin valtavasti - olen kokenut tällaisen pari kertaa aikaisemmin; ensimmäisen kerran jo teininä kun äidin isä kuoli syliini - vapisevin sormin yritin silloin avata nitropurkkia, en saanut sitä auki ja tabettia esiin tareeksi nopeasti. Vaari kuoli. Tuo tilanne on kulkenut mielessä elämäni läpi; paljon olen miettinyt, tajusiko vaari lähtönsä hetkellä, että yritin auttaa? Lähtikö hän elämästä nähden, että hänen lapsenlapsensa yritti antaa lääkettä, huusi vaaria, piti häntä kiinni ja oli epätoivosta kauhuissaan? Tämä hetki ja tunnelma tuli nyt toisintona mieleen, vuosikymmenten takaa kun kysyin äidiltä missä nitrot ovat enkä sitä purkkia heti hänen käsilaukustaan löytänyt, edes kaadettuani sisällön lattiamatolle. Sitten se löytyi, kukkarosta, ja sain sen annettua idille. Vanhin lapsi oli tilanteessa mukana, paljon rauhallisempana kuin itse olin. Onneksi kaikki meni sitten hyvin. Äidin huono olo palasi vielä parin tunnin pästä - kun olimme istuneet vielä sohvalla ijuttelemassa ja juoneet toiset lasilliset punaviiniä.
Yö menbi hyvin ja tänään sunnuntaina on kaikki mennyt hienosti. Söimme rauhaisan ja tyttävän aamupalan, puuhailimme kotisalla: kaikki hyvin!
Tänään, aamupalanm jälkeen, kävimme ajelemassa ja katselemassa maisemia, paikkoja - ja kukkakauppoja! Äiti osti meille kukkia; lapsille omat kukat kullekin - aloen, pikku-orkidean, kaktuksen. Ja minulle neljä pientä syklaamia ikkunalle - kaikki neljä eriväristä punaista! Ne ovat ikkunalla ja näen ne aamusella kun silmäni aukaisen ja ikkunalle katson. Itselleen hän osti kurkuman - hauskat violetit kukat pitkien kukkavanojen päässä; suuri kukka, varmaan lähes metrin mittainen kaiken kaikkiaan. Pakattiin se makuuasentoon auton takapenkille - toivottavasti kulkee ehjänä kotiin asti. Ajomatkan äiti ja veli jakavat keskenään - aika hienoa, että äiti vielä jaksaa ajaa noinkin pitkää matkaa!
Lähtivät ajamaan kun olimme syöneet- tein porsaan sisäfileen uunissa, uuniperunoita ja myös muusia; kaksia perunoita siis - ja kaikki meni! Meni myös porkkanaraaste, kastike, iso määrä mehua ja maitoa ja jälkiruuaksi ostamani Lapin lakka kermavaahdon kanssa. Olimme jälleen hälisevä ja kivasteleva perhe pöydän ääressä - ja sekö tuntui ihanan onnelliselta!
On taas monen monta syytä olla onnellinen! Ja olenkin - sydän ihan meinaa pakahtua!
Kiitos tästä viikonlopusta. Kiitos elämästä - on se ihan mukavaa, aika ajoin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti