Kirjoja ja kirjastoja - onneksi niitä on!

Kirjat ovat kivoja. Koti, jossa on kirjahylly ja kirjapinkkoja tuntuu kivalta, kotoisalta. Kun on kasvanut kirjojen ympäröimänä, on vaikea kuvitella elämää ilman niitä. Kännykältä ja tietokoneelta voi lukea päivän uutiset eri saiteilta, katsoa mitä jostakin asiasta kerrotaan eri lehtien sivuilla. Voi helposti vilkaista, mitä Ruotsissa puhutaan tai mitä joku iso uutiskanava kertoo Trumpin ja Clintonin presidenttikisassa.

Mutta sitten kun oikein haluaa nautiskella, istahtaa pöydän ääreen tee- tai kahvimukin kanssa ja syventyy kirjaan. Ihan oikeaan, fyysiseen kirjaan jossa on paperiset sivut!

Itse olen viime aikoina lueskellut Annika Bengtzonin seikkailuista, tuosta ruotsalaisen iltapäivälehden toimittajasta jonka elämää on saanut seurata jo ties kuinka monen kirjan verran. On tullut avioero, kiistoja lasten huoltajuudesta ja uusi mies, mustasukkaisuutta ja ties mitä kommervenkkejä yksityiselämän puolella samalla kun huipputoimittaja tekee mahtavia lööppi-juttuja Espanjasta, Pohjois-Afrikasta ja tietenkin Ruotsista. Kirjasarja koukuttaa; vaikka ei ihan rakastuisi johonkin kirjailijan tyyliin, tulee pakottava tarve lukea koko sarja. Liza Marklundin kirjat on viimeisintä lukuun ottamatta tullut luettua. Viimeisinkin Järnblod pitää jossain vaiheessa saada luettavaksi - se on kuulemma sarjan ehdottomasti viimeisin kirja, yhdestoista jossa Annikan sisko Birgitta katoaa ja lehden päätoimittaja Anders Schyman taistelee taas lehtensä puolesta, niinkuin aina ennenkin. Kun lukee kirjasarjaa, tulevat hahmot tutuiksi ja melkein eläviksi, kuin työkaverit!

Toinen kirjailija, johon olen hurahtanut on norjalainen Jo Nesbøn sarja Harry Holesta. Ihme todellakin, että tuo mies on elossa kaiken kokemansa jälkeen; hän on vähän kuin James Bond joka nousee aina uusiin taisteluihin vaikka kaula olisi edellisellä sivulla melkein katkennut rikollisten kanssa painiskellessa. Nesbø on kirjoittanut muutakin, ahmin pari kirjaa kesän aikana. Dekkarit, jännärit ja toimintakirjat ovat kuluneet viime aikoina käsissä - mutta olen ehtinyt lukea kasapäin muitakin kirjoja, joita lainailen kolmen eri kunnan kirjastoista.

Äsken lopettelin kirparilta eurolla ostamani Ross MacDonaldin kirjan "Kasvot vedessä". Kansiteksti kehuskeli kirjaa ja aloin sitä lukea - ei ollut ihan niin hyvä kuin olin toivonut. Käännöskin oli paikka paikoin huonohko - oikolukua ei oltu tehty kunnolla. Tarina alkaa sillä, kun "kovissa liemissä keitetty yksityisetsivä" Lew Archer saa työkeikan naiselta ja menee jonkin ajan kuluttua tapaamaan tätä hienoon, vanhaan kotitaloon. Talossa tapahtuu murha - naisen anoppi, Olivia Slocum, 55-vuotias iäkäs vanha nainen hukutetaan uima-altaaseen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kaliforniaan  jonnekin vuosien 1947 - 1950 tienoille. Kirja ilmestyi USA:ssa jo 1950.

Kirjasta jäi mieleen vanhus: noin 55-vuotias nainen joka ei osannut hyväksyä ikääntymistään: "Hän pysytteli asennossa hiukan liian pitkään ja käänsi päätään niin, että näin hänen profiilinsa. Häntä vaivasi turhamaisuus; hän oli juuttunut omaan menneeseen kauneuteensa, ei osannut vanheta eikä antaa poikansa kasvaa aikuiseksi."

Huh. Vanhuus pitää siis hyväksyä eikä kuvitella olevansa viehättävä kun on jo noin vanha...

Seuraavaksi sukellan Harper Leen kirjaan "Kaikki taivaan linnut". Pysyttelen siis vielä USA:ssa, tällä kertaa Etelävaltioiden alueella, jonkin aikaa. Aloittelin kirjan lukemista jo - ja huomaan, että mielikuvani kirjasta oli toinen kuin miltä se nyt näyttää, parinkymmenen sivun jälkeen. Hyvä niin! Harper Leestä puhuttiin paljon, kun tämän kirjan käsikirjoitus löytyi tarinan mukaan pankkiholvista vuonna 2014. Lee sai Pulitzer-palkinnon vuonna 1960 esikoisromaanista "Kuin surmaisi satakielen".

Harper Lee kuoli helmikuussa 89-vuotiaana. Hän oli kotoisin Monroevillestä, Alabamasta. Etelävaltioiden kirjailijoita on monia, jotka ovat jääneet mieleen John Grishamista Mark Twainiin.

Elämä ilman kirjoja tuntuu ajatuksena tylsältä. Onneksi on kirjoja - paljon! Ja kirjastoja!