Lupiini ulkovaasissa: näin komea vielä |
Lähdimme pienelle lomaselle, ihan kaksin.
Arvokas asia - mukavat päivät meillä olikin. Kaksi vanhinta lasta ovat käyneet läpi murrosiän myrskyt - itselleni ne vuodet olivat kuin sumussa olisi kulkenut; myrskyt olivat rajuja ja niitä oli paljon! Samalla kotona oli "lohtuna" yksi pieni ja ihana lapsi - aina iloinen ja suloinen. Nyt isot lapset ovat jo lähes aikuisia - iältään sitä jo ovatkin mutta vielä oikkuisen kodissa, lapsuuskodissaan, kiinni. Varsinkin keskimmäinen jopka vielä kotona asuukin.
Nuorin on kohta murrosiän myrskyissä ja se muuttaa meidän välimme toisenlaiseksi. Kun lapsi kasvaa, niinkuin lapsen kasvaa pitää, muuttuu suhde erilaiseksi. Olisi hienoa jos voisi pitää kiinni joistain ihanista asioista, ikäänkuin jäädyttää joitain suloisia ihania asioita ja hetkiä jotenkin - vaikka ne pulleat suloiset lapsen kädet kaulan ympärillä, ne ihanat yhteiset hetket satujen tai leikkien äärellä. Ne keskustelu- ja kyselyhetket joita äideillä ja lapsilla on.... Mutta eihän elämä niin mene. Mutta muistoihin toivon voivan säilyttää niitä suloisia ja ihania asioita - niin omiin kuin kaikkien lastenkin - ihania, mukavia muistoja hyvitä hetkistä jotka olemme saaneet jakaa.
Viimeiset päivät ovat olleet sellaisia.
Kun tulimme kotiin, muuttui maailma ja käytös sellaiseksi, kuin kotona tapana on käyttäytyä. Äiti on huushollin hoitaja, lapsi "pieni keisari" jota palvellaan.... Ja sitten kinastellaan, yritetään pitää asioita kunnossa, järjestyksessä....
Tänään oli ensimmäinen kunnon pakkasaamu - maa kuurassa, mittarissa 3 astetta pakkasta ja tiet liukkaat. Kävin kuuntelemassa Aalto yliopiston luennon aamupäivällä, tassuttelin jo kuuden jälkeen liukkaita teitä rautatieasemalle ja matkan jälkeen kuuraisia mutta kuivia katuja pitkin luentopaikalle.
Hyvä oli luento. Kannatti matkata sitä kuuntelemaan. Ihan omaksi iloksi ja opiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti