Autolla ja veneellä

Autolla taas surruuteltiin, yli 600 kilometriä paahdettiin läpi syksyisen maiseman ja jo pilkkopimeiden metsätaipaleitten.



Katsuran lehdet tuoksuvat vahvasti

Sää suosi viikonlopun viettäjää - enää ihanammaksi ei syksyinen keli mitenkään voi muuttua! Kirkkaaansininen taivas, vielä sinisempi järven selkä ja veteen heijastuvat puut... Piha-katsura tuoksui aivan uskomattoman vahvasti - kuin toffeekattila!

Omenoita on vieläkin puutarhassa paljon - nyt niitä on jälleen keittiön tiskipöydällä kaksi muovipussillista odottamassa, että saisin niistä jotakin aikaisksi. Kaurapaistosta jos nyt ainakin. Ja miksei omenariisiä - se on hyvää!

Olimme pitkän pätkän järvellä, lapsi ja veli ja minä. Äiti teki sillä aikaa meille lintusia, lihakääryleitä. Hyvää - kiva kun saa valmista ruokaa jonka joku muu on tehnyt! Se maistuu jotenkin ihanan luksusmaisen hyvältä! Itse leivoin äidin pakasteen taas täyteen pullia; saa popsiskella kahvin kanssa. Seuraavalla kerralla leivon jotakin muuta- kakkua tai jotakin muuta hyvää. Leipominen on kivaa ja on kivaa, kun sen syöminen maittaa muillekin.

Pullaa, pullaa - enemmän pullaa!

Tunnelmaa, lohtua

Viikonloppuna tulee puuhailtua kaikenlaista, käytyä torilla ja katselemassa kauppojen tarjontaa, ihailtua maisemia kodin lähellä. Tein pari pitkää kävelylenkkiä sinisen järven rannoilla ja yritin keskittyä tähän hetkeen, siihen joka kulloinkin on meneillään. Entisten asioiden haikailu tai tulevien sureminen ja stressaaminen on vaikea jättää mielestä - vaikka kuinka parhaansa tekisi, pelkää tulevaa ja murehtii pään melkein hajalle kun ei tiedä kuinka elämästä selviää.... Yritän saada asiat omalta osaltani järjestymään parhain päin. Jollei se silti onnistu, voi uudet päätökset tehdä sitten joskus, aikanaan.

Se surettaa kuitenkin, että vaikka en haluaisi omia murheitani kellekään muulle kantaa - huomaan, kuinka suuri suru minun tilanteeni on suvulle ja perheelle. Olen aiheuttanut omilla päätöksilläni ja omalla elämälläni paljon surua ja murhetta vanhemille sukulaisille ja se tuntuu pahalta. Oma työttömyys, yksinhuoltajuus ja se, että en ole onnistunut elämässä tämän kummaisemmin on kurjaa heille. Tosi kurjaa. Yksineläjänä minusta ei ole isoa iloa oikein kellekään.

Mitä sitäkään suremaan, toisaalta. Jokaisen on ihan pakko omaa elämäänsä elää, toisten elämät on kuitenkin... toisten elettävä.

Plääh.