Mikä se on kun päätä kutittaa ja pienet norot juoksevat päälakea alaspäin, niskaan ja yhtyvät selässä uusiin noroihin jotka kulkevat rankaa pitkin alas. Ja saavat ylähuulen ja nenän helmeilemään, kädet sokerisen ja suolaisen tahmeiksi ja olemuksen lölleröksi? No – se on tämä Euroopan ja Kuresaaren kaupungin ja koko Eestin ja Suomenkin vallannut lämpöaalto joka alkaa jo tuntua kylmän seudun asukkaasta lievästi työläältä kestää. Tätähän ei pääse pakoon minnekään – edes.
Pienessä hotellissa jossa asun, ei ole ilmastointia ja ikkunan avaaminen ei saa muutosta aikaiseksi lämpötilan tai ilmanvireen suhteen. No, sen verran muutosta, että takapihan äänet kantautuvat hyvin huoneeseen – aamulla viiden kieppeillä pihalla alettiin korjata moottoripyörää – osien kilinä asfaltille herätti hauraasta unesta ja sitten pyörän osia selvästi irrotettiin enemmänkin, välillä kokeiltiin saako moottorin käyntiin: sai… Kaiken yllä soi erikokoisten lokkien jatkuva kiljunta. Variksia ja pääskysi’ on myös kaupungissa tosi paljon – jos mainitsee kaikkein isoäänisimmät siivekkäät. Aamulla saa myös nauttia kukon laulusta, kuuden jälkeen se kiekaisee ainakin muutaman kerran. Myöhemmin siihen ei enää kiinnitä huomiota.
Eilen tiistaina menimme oppituntien jälkeen Saaremaan kierrokselle länsipuolelle saarta – kävimme katsomassa Sörvesäären majakkaa ja näimme kuinka Riianlahti yhtyy Itämereen – täkäläisittäin länsimereen. Tosi hieno paikka! Matkalla saimme kuulla Viron rankasta lähimenneisyydestä, Neuvostoliiton ja sen ajan vääryyksistä ja kyydityksistä, siitä kuinka Saaremaa varsinkin joutui kärsimään kun Neuvostoliitto otti alueen hallintaansa ja ihmisillä ei täällä ollut mitään oikeuksia enää omaan maahansa. Siihen nähden, miten rankka historia tällä paikalla on, on saari oikein erityisen kaunis ja ihmisille rakas. Historia toki näkyy enemmän ja vähemmän vähän joka puolella, rakennuksissa ja maisemassa yms. Erityisen hyvin jäljet ovat näkyvissä Sörvesäärin niemellä josta kuulimme todella sydäntä särkeviä ja kaameita tarinoita. Sota-aikana siviilien kärsimyksellä ei todella ole mitään rajaa, niitä on vaikea edes kuvitella. Silti sellainen on tänäkin päivänä totta ympäri maailmaa mondessa paikassa, Afganistanista moneen Afrikan maahan, Pohjois-Koreasta Palestiinalaisalueille jne, jne, jne.
Kävimme monessa paikassa 10-tuntisen kierroksen aikana – mm Kihelkonnassa, pienessä kotiin tehdyssä viehättävässä saippuatehtaassa, pienessä ortodoksikirkossa ym. Kävimme myös lintutornissa ja söimme hienon piknikin liuskekivirannalla.
Meillä oli pieni 20-paikkainen bussi jossa matkustimme kaikki, 17 kurssilaista, opettaja ja kuski. Bussi oli ahdas ja ilmastointi ei ainakaan takapenkillä tuntunut ollenkaan – kylvimme melkein hiestä koko matkan ajan… Mutta ei siellä kamalasti valitettu – aikuiset ihmiset onneksi suurimmalta osin ymmärtävät, että valittaminen ei asiaa paljon auta kun tilanne on sellainen kuin on. Meillä ei onneksi ole varsinaista valittajaa joukossa ollenkaan!
Reissu oli kaiken kaikkiaan upea! Niin on kurssikin; vielä enemmän oppitunteja ja oppia kaipaisin mutta koska meillä on myös paikkojen katselua ohjelmassa, ei kaikkea ehdi millään! Eilen olin hotellissa vasta keskiyön jälkeen.
Tänään meillä on näyttely Arensburg –hotellissa, illalla. Sitä ennen menen vähän käpsimään kameran kanssa ja syön jotain, otan A.Le Coq-oluen ja katselen ihmisiä, tapaan ehkä kurssilaisia kaupungilla.
Lapsilla on kaikki hyvin kotona, samoin äidillä vaikka kuumuus kiusaa kaikkia – varsinkin öisin.
Kuvissa Sörvesäären majakka ja oma varjokuva siinä vieressä. Aika majakkamainen kuva!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti