Viron ja Saarenmaan reissu on takana – nyt kun se vielä on mielessä ja elän vielä hetken siinä tunnelmassa ja siellä tapaamieni ihmisten jälkifiiliksissä, kirjoittelen muutaman sanasen vielä niistä ajatuksista joita jäi matkan jälkeen mieleen.
Matkustaminen ja uusien ihmisten tapaaminen ja erilaisten maailmojen katselu – vaikkakin tietenkin omien kokemusten ja "silmälasien" takaa aina jollain lailla vinoutuneesti elämää tarkastellen – on antoisaa, kivaa ja yksi niistä ihanista asioista joista voi elämää kiittää! Ihanaa, kun saa nähdä ja kokea uusia asioita!
Lähdin tälle reissulle - niin kuin melkein aina kun jonnekin menen - yksin ja omana itsenäni, ketään muuta tuntematta, ilman matkakaveria (jollen sitten matkusta lasten kanssa ja nythän he jäivät kotiin). Suurin osa ihmisistä matkustaa ja haluaa kokea asioita kumppanin/kaverin kanssa. Tämä kurssi oli poikkeus; siellä ei ollut pariskuntia mutta muutama kaveripari oli.
Usein käy niin, että jos on paljon toisilleen tuntematonta ihmistä tiiviisti yhteistyössä, muodostuu jonkinlaisia pieniä porukoita jotka alkavat viihtyä toistensa kanssa, käyvät syömässä ja viettämässä ehkä iltaa toistensa kanssa. Niin kävi nytkin – meitä oli neljä eri-ikäistä ja erilasista taustoista olevaa ihmistä jotka vain huomasimme menevämme syömään yhdessä, istuimme bussiretkillä toistemme viereen ja teimme ryhmätöitä kimpassa. Asuimme eri hotelleissa mutta Kuresaari on pieni - paikat ovat lähellä toisiaan.
Tuntui mukavalta viettää aikaa yhdessä ja jutella leppoisasti asioista joita kukin meistä halusi ennestään vieraalle ihmiselle jakaa. Samanoloinen huumorintaju on varmasti usein paras yhdistävä tekijä ihmisten välillä.
Yksi meistä neljästä on eläkkeellä, toinen eronnut ja perustanut vasta oman firman, kolmas on koiranomistaja joka reissaa paljon työnsä puolesta. Ja sitten minä, keski-ikäinen nainen joka kulkee elämänpolkua kompastellen niin fyysiesti kuin henkisesti paikassa kuin paikassa! (Kaaduin matkalla piispanlinnan mäessä ja sain polven ja capri-housujen toisen lahkeen rikki - hyvin kuvaavaa meikäläiselle!)Kaksi miestä ja kaksi naista. Nyt kun olemme viettäneet viikon samaan tahtiin eläen, samoihin asioihin keskittyen, palaamme takaisin omiin elämän piireihimme; ehkä jätimme toisiimme jonkinlaisen jäljen ja pienen muiston – ehkä muistamme jotain toisistamme jos vaikka törmäisimme kadulla joskus vuosien päästä. Meillä on sama, kaikille rakas harrastus – sen puitteissa saatamme törmätä jossain – tai sitten emme. Mitään emme tosillemme luvanneet, mitään emme sopineet. Kävimme luennoilla, teimme tehtäviä, kiersimme, katselimme - vietimme yhden viikon elämästämme samaan tahtiin eläen, tutustuimme hiukan toisiimme.
Meillä oli eilen Tallinnassa kolmisen tuntia aikaa, bussin saavuttua satamaan ja ennen kuin laiva lähtisi kohti Helsinkiä. Päätimme käydä syömässä – ja menimme taksilla Toompean mäen viereen entiseen kirjailijoiden talon alakerran hyvään ruokaravintolaan; porukassa kulkiessa on aina joku joka tietää hyvän paikan. Ja hyvä tämä olikin; mainiota ruokaa ja todella hyvää viiniä. Kylmää kurkkukeittoa, annos herkullisia pelmenejä, todella hyvää raikasta valkoviiniä Etelä-Amerikasta, lime-vettä – terassilla auringossa istuimme, kaikenlaisista asioista jutellen.
Laivalla istuimme porukkana pöydän ääressä - teimme tuliaisostoksia vuorotellen, toistemme tavaroita vahtien sillä aikaa kun toiset tekivät ostoksia. Kun laiva saapui satamaan, kuljimme laivalta ryhmänä ulos, muiden matkustajien joukossa. Yksi katosi heti kun olimme tulleet rakennuksen ulkopuolelle - häntä ei vain ollut missään. Emme ehtineet edes hei heitä sanomaan. Voi olla, että hän halusikin lähteä niin - kaikki eivät pidä jäähyväisistä ja katteettomista lupauksista tyyliin "Nähdään" "Meilaillaan". Kahden muun kanssa vilkutimme satamarakennuksen edessä: ”Hei hei, hyvää jatkoa. Oli kiva tavata.” Sitten katsoin, kuinka toinen heistä hävisi keltaisessa paidassaan ratikkaan, toisen tuli vaimo hakemaan autolla ja hänkin katosi ihmismereen huomaamattani.
Näin elämä menee – laivat ajavat reiteillään, ohittavat toisensa, tuuttaavat tervehdyksen ja jatkavat matkaa, omaa reittiään kyntäen.
Nyt olen aloittelemassa työn tekoa – tämä viikko pitää tehdä töitä, sitten aloitan hiukan pidemmän oman. Tänä kesänä pidän loman kokonaisena, kaikki 4 viikkoa – toisin kuin NIIN monena aikaisempana kesänä!
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin lopettelen tällä erää – on maanantai, heinäkuun 19. päivä. Kesä on kuuma ja kostea – monet ovat viikonlopun aikana hukkuneet ja kuuma ilma saanut monet muut lämpöhalvauksen partaalle, jotkut ovat menehtyneet kuumuuteen.
Ulkona pörisee ruohonleikkuri – kohta tulee leikatun ruohon tuoksu varmasti nenään!
Kuva yhdestä yhteisestä lounasruuasta Kuresaaressa. Toinen kissasta jonka ohitin aamuisin koululle kulkiessani – se asui vanhan ja ränsistyneen oloisessa puutalossa jossa oli pihalla valtava ja hienoon järjestykseen kasattu monta metriä pitkä ja puolitoista metriä korkea halkorivi – kuin seinä joka jakaa kaksi pihaa toisistaan.
Kolmas kuva on vatsalauta joka nyt tulee taas päivittäiseen käyttöön. Kuntoilusta täytyy tehdä säännöllistä, ei muuten maha pienene.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti