Kesän vehreys on upeimmillaan, luonto kukkeimmillaan. On sellainen kesäsää kuin minkälaisia kaikki lapsuuden kesät olivat, monen muistoissa. Lämmin ja ihana - surisevia perhosia, iniseviä itikoita ja lämpöä, aurinkoa, kukkia ja uimarannan ääniä. Ja eväsleivät ja kahvit auringon lämmössä, viltillä istuen nautittu...
Lauantaina, aamun kauniina hetkenä kuulin, että Tommy Tabermann on kuollut. Kaikki Suomessa varmasti tietävät jotain tästä miehestä – rakkausrunoilijasta, kansanedustajasta, TV-julkkiksesta, entisestä reportterista… Miehestä, jonka olemisen punainen lanka oli nostaa rakkaus ja välittäminen joka miehen oikeudeksi ja velvollisuudeksi.
Minäkin pyysin joskus opiskeluaikoina hänen uusimman kirjan lahjaksi. Sainkin, isältä.
Syöpään hän kuoli, 62-vuotiaana. Sairaudesta kirjoitettiin paljon – Tommy itse sanoi taistelevansa sitä vastaan viimeiseen hengenvetoon. Sairaus voitti – kuolema voittaa aina. Mutta kuolemaa ennen on elämä; kuoleman edellytys on elämä. Tommylla oli jyvä elämä, sen käsityksen ainakin on saanut.
Kun julkisuuden henkilö kuolee saas se aikaan oudon reaktion – vähän kuin tuttu ihminen kuolisi; julkisuudesta tuttu tuntuu vähän omaltakin tutulta. Olen minäkin hänet jonkun kerran nähnyt, kaupungilla, kirjakaupassa. Kirjamessuilla.
Suomenruotsalainen ja karjalainen oli hän - jos oikein muistan; vanhemmat edustivat Suomen kansaa sillä lailla, pojasta tuli herkkä runoilija joka kirjoitti suomeksi ja oli vahvasti oman asiansa takana. Vahvasti ja niin, ett se ei tuntunut naurettavalta vaikka mies puhui rakkaudesta. Ei tuntunut, vaikka rakkaudesta puhuva kiharatukkainen suomenruotsalainen voisi olla hyvä aihe vitsailuun. Tommysta ei vitsailtu.
Rauha Tommyn sielulle. Paljon jäi hänestä jälkiä meihin moneen, suomalaiseen. Yksin ihminen tästä ajasta ja aikakaudesta on nyt poissa. Se tuntuu aina yhtä oudolta. Minne hän meni, minne kaikki menevät…? Minne me menemme, sitten joskus? Ei se pelota, minne menemme tai joudumme, jos minnekään. Mutta se, että muut menevät ja itse jää, tuntuu pahalta. Tuntuu kuin jäisi yksin autiolle suurelle pellolle…
Viikonloppu meni toisin kuin olin sen ajatellut. Tuli niin kaunis, lämmin ja kesäinen hellesää, että oli ihan pakko lähteä maalle… Vasta lauantai-aamuna lähdin ajamaan, kahden lapsen ja yhden kissan kanssa. Väsyttää koko ajan niin kammottavasti; illalla en olisi mitenkään pystynyt ajamaan, en olisi valveilla pysynyt… Sen sijaan siivoilin, pyykkäsin ja silitin. Yritän olla ajattelematta, että käsityöt joita haluaisin tehdä, kirjat joita haluaisin lukea, kävely- ja pyöräilyreitit jotka tahtoisin tehdä ja luonnossa liikkuminen ylipäätään jäävät tekemättä päivä päivän perään, viikko ja kuukausi toisensa perään.
Ei kai sellainen ole minulle tarkoitettu, eihän? Minulla on velvollisuus: kasvatan lapset aikuisiksi ja sitä tarkoitusta varten on paljon työtä tehtävä. Huvit ja hauskuttelu eivät silloin sovi…ei päivittäin, ainakaan! Kyllähän minä teen tietenkin kivoja asioita joista oikein paljon tykkään – niinkuin näitä kirjoitteluita ja kuvien asetteluja tänne. Tämä on kivaa!
Töissä on kaamea sekasorto päällä – päivät venyvät venymistään. Turhautuminen kasvaa joskus niin, että tekisi mieli HUUTAA!!! Kotihommia on sitten tietenkin äidillä - varsinkin tällaisella joka ei onnistu itselleen kumppania hankkimaan; LUUSERI!! – aina paljon. Haaveilen lottovoitosta jonka turvin tekisin remontin, ostaisin sitä ja tätä käytännöllistä, kaunista ja kivaa asiaa ja huonekalua kotiin – kuten esimerkiksi kirjahyllyn jossa on ovet hyllyjen edessä ettei pölyä tulisi niin paljon, kunnon lamput huoneisiin ja hyvät pyykkinarut suihkuhuoneeseen jossa pyykit kuivuisivat niin, että narut eivät taipuisi lattiaan (tai peräti ihan uusi ja hieno pesutila!). Ja siivooja olisi meillä silloin - joka kävisi viikkosiivoamassa ihan joka viikko.
No – unohdin lotota viime viikolla.
Horoskooppi on kovasti luvannut tämän kuukauden olevan – viime kuun ohella – käänteentekevä meikäläisen merkissä syntyneelle. 11.7. alkaa uusi suuri käänne elämässä. Odotan sitä, innolla!
Viikonlopusta siis vielä kuitenkin: mentiin maalle, nautittiin siellä aurinkoisesta säästä. Käytin lapsukaisiani oman lapsuuden parilla mieluisalla paikalla: järven rannalla jonne teimme piknikin, mummikin oli mukana. Uimassa kävimme kahtena iltana metsälammen rannalla; kaunis paikka jossa on syvä ja musta vesi. Söimme puutarhassa, puuhailimme asioita pihapiirissä. Kävimme naapurissa, jutustelimme paikallisten kanssa ja esikoiseni loihe lausumaan, että ”äiti alkaa täällä puhua sellaista tosi extreme-murretta jota se ei koskaan muuten puhu!” Nauratti kovin – väitin tietenkin, että puhun aina samalla lailla – mutta se ei kuulemma ole totta; selvästi vaihdan puheen partta lapsuuden ja nuoruuden tuttujen ja ystävien kanssa puhuessa. Hih.
Keskimmäinen lapsi jutustelee ohessa. Tulee vähän ajatuskatkoksia. Isän kissasta puhelee. Ja tanssilavalla käynnistä; oli moisessa paikassa ensimmäistä kertaa elämässään viikonloppuna – Savossa, kaverin mökillä käydessään.
Lopetan nyt sekavan jutusteluni. Kohta alkaa loma ja aivotkin saavat tilaa vaeltaa – ja toisaalta keskittyä. Ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti