Työhaku jatkuu

Työttömänä ehtii seurata luontoa.
Suuri fasaaninaaras on uusin tuttavuus

Juttelin juuri pitkän pätkän aamupäivää työvoimakoulutuksesta tutun ihmisen kanssa. Olimme puoli vuotta samassa työvoimakoulutuksessa. Nyt kurssi on ohi ja pähkäilemme molemmat miten saisimme jotain rotia elämään. Kumpikin meistä on keski-ikään yltänyt naisihminen, haemme töitä pari-kolme tuntia päivässä. Soittelemme yrityksiin, laitamme avoimia hakemuksia, vastailemme avoimiin työpaikkoihin joita löydämme netistä eri paikoista.

Ei ole tärpännyt. Toinen meistä on tehnyt työnhakua "päätyönään" jo muutaman vuoden. Toinen vuoden.

On tämä niin tavallisen vaikeaa, välillä tulee masennuskausia; miksi en saa töitä vaikka haen niitä ihan tosissaan?  Haluan tehdä töitä ja elättää itseni ja perheeni! Mutta mitään ei löydy; kaikkiin töihin on sadasta yli kahteen sataan hakijaa. Ja lehtien palstoja lukemalla saa kuvan, että työttömät ovat pelkkiä loisia jotka eivät edes hae töitä, makoilevat vain toisten elätettävinä.



Komea lintu. Esittelee itseään mieluusti

EK:n Jyrki Häkämies haluaa vähentää työttömyystukia, korottaa eläkeikää ja pidetää työuria. Björn Wahlroos on samoilla linjoilla, hiukan tiukemmin vielä. Työttömät ovat hänen mielestään tyytyväisiä työttömyyteensä! Totta toki on, että Suomen talous on huonossa jamassa. Sen tietävät työttömät erittäin hyvin, varmasti paremmin kuin moni työllinen. Olisi kiva, jos joku kertoisi, mitä meille työttömille tehdään, joita ei mihinkään enää huolita vaikka haluja ja taitoa tehdä on vaikka muille jakaa. Viedäänkö meidät jonnekin saunan tai navetan - tai nykyaikana ehkä entisen työpaikan - taakse ja ammutaan kuoppaan? Joskus tuntuu, että se olisi paras ratkaisu. Meiltä jäävät lapset voi sitten ottaa huostaan ja kouluttaa heistä jotakin hyödyllistä kansakunnalle. Meiltä jäävä pieni omaisuus voi lyhentää sitä velkaa mitä maassa on; olemmehan jokatapauksessa loisineet yhteiskunnan kustannuksella joten se lienee oikeutettua....

Yllä oleva on typerää puhetta, tietenkin. Joskus vain ärsyttää enemmän kuin tavallisesti. Kaikki tökkii...

Olen hakenut oman alani töitä; sellaisia, joita olen tehnyt pitkään ja paljon, erilaisssa vastuissa ollen. Joskus pääsen haastatteluun, useimmiten en.

Fasaani elää jyvillä joita sille heitetään. Murehtiiko se huomista?

Haen myös töitä, joita tiedän osaavani mutta joista miulla ei ole suoraa kokemusta. Niitä en saa - vaikka ensin olen jutellut puhelimessa palkkavan esimiehen kanssa ja hän kehottaa innostuneesti laittamaan paperit sisään. "Sun kokemus vaikuttaa tosi hyvältä. Kyllä mä uskon, että me voidaan harkita sun palkkaamista." Olen alkanut epäillä, että fraasi "laita hakemus tulemaan, katsotaan sitten" on jonkinlainen puhelun lopettamislause. On kivempi antaa toisen uskoa, että tässä on mahdollisuus. Vaikka ei olekaan.

Tänään haen kahta työpaikkaa ja yhtä työvoimapoliittista koulutusta. Vai hakisinko kahteen eri koulutukseen, hmm? Voisinpa vaikka hakeakin.

Sitten syön puuroannoksen, katson ikkunasta ulos, kuuntelen radiota. Tiskaan astiat, menen kirjastoon lukemaan päivän lehdet. Sitten laitan ruokaa lapselle ja itselleni; tänään syödään kalapuikkoja ja muusia.

Huomenna menen työväenopiston kirjanpitokurssille. Ja kohta alkaa avoimen yliopiston kurssi josta voisi olla apua työnhakuun.

Toivoa ei saa menettää, vaikka se niin helposti meinaa hävitä ties minne.

Päivät kuluvat - kohta kaikki nämäkin ovat kuin unta vain...

Pizzaa ja käsitöitä, kävelyä ja loikoilua; lomaväsymystä ilmassa

Loppiaisena kuusi ulos!

Jouluaika alkaa hiipua kohti loppuaan. Hyvä niin; tänä vuonna joulu on tuntunut kestävän tavallista kauemmin. Loppiainen on huomenna eikä Nuutin päivään tarvitse tänä vuonna odottaa, että raaskii heittää joulun kotoa ulos.

Tähän mielialaan on kaksi syytä: lapsen loma koulusta on kestänyt jo yli kaksi viikkoa ja pitkälle päivään nukkuva ja sen jälkeen kavereita kotona kestivä ja uutta bassolaitettaan kunnon volyymeilla soittava nuori kaveineen käy aika ajoin hermon päälle. Menen kyllä usein kirjastoo tai kävelylle kun kotona alkaa olla liian meluisaa - mutta silti.

Pääsyy omaan hermostuneeseen olotilaan on tietenkin tämä never-ending työttömyys.... Se syö, ja se syö kunnolla. Päätä, hermoja, siskuntaa ja koko kroppaa. Miten voi olla olemassa näin, ilman että tekee jotain ansaitakseen itse työllään itsensä ja lapsensa elättämisen??? Miksi ei kukaan ota töihin, vaikka kuinka sitä pyydän ja kinua?

Kävin tänään kävelyllä ollessani uimahallilla ja luin siellä sanomalehdet. Lehdessä näin jutun, että Norjasta, etenkin Pohjois-Norjasta saa suomalainen helposti töitä.  Luultavassti tämä koskee ennenkaikkea nuoria ihmisiä ja töinä on todennäköisesti suorittavaa työtä johon on saatu oppia ammattikoulun kursseilta, mutta silti aion ottaa tästä selvää... Pakkohan tässä on jotakin keksiä!

Sarjasta sukkia Janikan neulomosta on tänään valmistunut
tällainen paksu raitapari. Taatusti lämmin!

Päivät menevät kotihommia tehden, työpaikkahakemuksia kirjoitellen ja käsitöitä rustaillen. Kivaa juu, jos vain elämään sisältyisi muutakin. No, valittaa ei saa; yritän ja teen parhaani koko ajan työn saamiseksi ja yritän ajatella, että nyt on kaikki hyvin kun on vielä koti jossa on lämmin ja ruokaa jota syödä. Lapsilla ja eläimillä on kaikki hyvin, ainakin omasta näkökulmasta katsottuna. Ja itsekin olen terve.

Ruuanlaitto rytmittää päivää


Lapsen pizza oman maun  mukaan.
Kuulemma tosi hyvä!

Pizzaa on tehty. Tehty taikina, kaulittu ja päälliset valmistettu, paistettu kaksi uunipellilistä herkkua. Tehtiin kaksi erilaista; lapsen ehdotuksesta hommaan ryhdyttiin ja hänen toiveensa oli kanapizza. Moista en ole itse ennen tehnyt; piti hiukan katsoa kuinka kanan liha tässä toimii; no, paistoin sen ja maustoin pannulla - varoin, ettei se kuivunut liikaa. Oli kuulemma yhtä hyvää kun kaverin pizzeriasta hankkima syksyllä jota oli saanut maistaa.

En suostu ostamaan pizzerioiden ruokia; niihin en vähiä rahojani laita - ovat huonoja ja maksavat omalle kukkarolle ihan liikaa vaikka lehdissä sanotaan, että alle kuusi euroa maksavat pizzat on tehty orjatyönä ja huonoista aineista. Voihan se totta ollakin, tiedä häntä. Kotona kaksi peltipizzaa eivät yhteensä maksa kuin jonkun euron yhteensä - mutta kotona ei makseta kellekään palkkaa - ja myönnän, että tähän pizzaleivontaan monet ainekset olivat kaappiin jo ajat sitten hankittuja. Hauskaa oli, että "löysin" puoli pussia katkarapuja pakasteesta! Lisäksi lapsen pizzan kana oli -30 prosentin alennuslaatikosta josta saamme vielä huomiseksi erillisen kana-aterian bonuksena; kolmen kanafileen hinta oli alle kolme euroa. Mutta tämä nyt on sitä tavallista huushollausta kun pitää saada rahat riittämään. Loppukuussa ruokalistalle tulevat puuro, hernekeitto ja paistetut perunat munakkaan täytteenä, kalapuikot sekä keitetty makaroni ketsupilla ja voilla.

Äidin pizzan täytteet; jee!

Lapsi siis itse kaulitsi itselleen oman pohjansa, laittoi tomaattikastikkeen, kanapalat, mausteet ja juuston ja hips, pelti uuniin. Sillä aikaa äiti kaiveli kaikkea hyvää kaapista - kolme tomaattia oli ostettu juuston ohella kaupasta. Mustia oliiveja ,vähän rapuja ja artisokan sydämiä. Kastikkeeseen sipulia ja valkosipulia sekä yrttejä.

 

Näin siihen ladotiin täytettä, vesi kielellä jo tässä vaiheessa...

Ja kylläpä tuli hyvät pizzat meille! Molemmat olimme tyytyväisiä aikaansaannoksiimme! Kaksi päivää näitä söimme ja vatsat ovat olleet pinkeinä.

Kuvaa valmiista omasta kaunokaisestani en muistanut ottaa. Nälkä oli kuin ravihevosella juoksun jälkeen joten en kuvausta muistanut ollenkaan.

Ilon tuo elämään pienet asiat. Kuten hyvä ruoka!

... ja lopuksi juusto. Sitten uuniin.

 

Janikan helpot kauralastut - kuvaneuvokki 15

Näin loppiaisviikonloppuna on mukava jo ajatella, että ei enää tarvitse syödä jouluruokia - vaikka ne vielä reilu viikko sitten niiin makoisilta maistuivatkin.

Jotain hyvää teki mieli, ja vilkaisu kaappien kätköihin varmisti, että voimme tehdä kauralastuja! Kauraryynejä on aina kotona, munia, voita ja hiukan jauhoja melkeinpä myös.

Kotitekoiset kauralastut ovat aivan eri makuisia kuin kaupasta ostetut. Ne on helppo leipoa ja hintakin edullinen. Otetaan siis ainekset esille ja aletaan sekoitella. Näissä kakkusissa on nimittäin sekin etu, että vatkainta ei tarvita lainkaan.

Kauralastutaikina on hyvää - lasten mielest sitä ei kannata paistaa uunissa ollenkaan koska taikina on parempaa.

Näitä tarvitset:

200 g voita
3 dl sokeria
6 dl kaurahiutaleita
2 rkl jauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 kananmunaa


Toimi seuravien askelien mukaisesti:

Sulata voi kattilassa. Valitse hiukan suurempi kattila koska taikina valmistuu siihen.

 

 

Lisää sokeri sulaneeseen rasvaan ja sekoita. Siirrä kattila pois levyltä.

 

 

Sekoita kuivat aineet (kaurahiutaleet, jauho ja leivijauhe) toisessa kulhossa.

 

 

Sekoita kuiva-aineseos kattilaan voi-sokeri seokseen. Käytä sekoittamiseen puuhaarukkaa tai -lastaa.

 

 

Lisää kanamunat seokseen. Sekoita. Anna seoksen "tekeytyä" joitakin minuutteja.

 

 

Kun seos on seisonut hetken, laita leivinpaperilla päällystetylle uunipellille pieniä kakkaroita tarpeeksi kauas toisistaan. Kakkarat leviävät uunissa ja tarttuvat toisiinsa kiinni jos ne ovat liian lähekkäin. Omalle suuren uunin pellille mahtuu mukavasti 8 suurehkoa, jälkiruokalusikalla tehtyä kakkaraa yhdelle pellille. Pienempiä lastuja mahtuu toki enemmän; niitä voi lusikoida silloin vaikka teelusikalla pellille.

 

 

Paista kakkuset noin 180 asteen lämmössä, noin 7-8- minuuttia. Lastut palavat helposti joten niitä kannattaa todella vahtia luukun läpi. Siinä oiva homma leipomisessa avustavalle lapselle!

 

Hetken herpaantuminen sai tämän pellillisen melkein palamaan.
Tummasta pitävä syö nämäkin mielellään!

Ota kauralastut uunipelliltä jäähtymään suoralle alustalle; ne ovat alussa aivan lepsuja ja ne voi muotoilla myös esimerkiksi kaulimen tai muun kaarevan esineen päällä jos haluat lastuista kaarevia!

 

Leivonnan palkitsee herkullisen rapeat kaurakeksit joita on kiva napostella sellaisenaan tai kahvin tai mehun kanssa.

 

Taikinasta tuli itselleni kuusi pellillistä suurehkoja lastuja. Tosin taikinaa kului jonkin verran naposteluun.

Tervetuloa iltakahville!

 

 

 

 

 

Saatanan akka, sut pitäs tappaa

Kollikissa ja chinchilla lepäilivät aamupäivän
pesukoneen vieressä, ripirinnan.

Tämä aamupäivä meni sillä rutiinilla jonka olen itselleni kehittänyt; herätys, eläinten ruokinta, oma aamupala ja sitten tietokoneelle joksikin tunniksi lukemaan uutisia ja vastaamaan työpaikkailmoituksiin. Sain lähetettyä pari työhakemusta; yksi suora vastaus avoimeksi ilmoitettuun äitiysloman sijaisuuteen ja yksi avoin hakemus jonka lisäksi lähetin yhden meilin toimistoon, toimitusjohtajalle, jossa haluaisin työskennellä.

Näihin hommiin meni jokunen tunti. Sitten herätin vielä joululomaa viettävän kuopuksen ja lähdin kävelylle. Kun lehtiä ei voi enää kotiin tilata, yritän käydä lukemassa lehdet kirjastossa.

Kirjastossa vierähti reilu tunti; päivän lehdet tuli syynättyä aika tarkkaan! Ajattelin kävellä S-marketin kautta kotiin. Kaupasta noukin kolme tuotetta ja menin jonottamaan sille taaimmaiselle kassalle josta saa ostaa lottokuponkeja. Olin voittanut kaksi euroa arvasta ja halusin lunastaa voiton osaksi kauppaostoksten maksua.

Seisoskelin kassajonossa - jonon ensimmäisenä oli vanha mies joka maksoi omia ostoksiaan pussukasta joka oli täynnä pikkukolikoita. Kassan parikymppiinen työntekijä laski rahoja suoraan pussista. Taakseni tuli seisomaan joku, tunsin pistävän tuoreen viinan hajun niskassa. "Siirrähän akka noita tavaroitas pois edestä vittu." En vilkaissut taakse, siirsin tavarat hänen tavaroidensa tieltä edelläni olevan naisen tavaroiden taakse. "Saatanan lehmä, sut pitäs tappaa. Jumalautavittuperkele..." Mies puhui narisevalla äänellä puoliksi itselleen, puoliksi niin, että lähiympäristö sen kuuli. "Vittu nyt tekis mieli tappaa. Saatanasaatana". Mies kiroili ja uhosi takanani ja katsoin kuinka kolikoiden laskeminen jonon etuosassa ei tuntunut etenevän ollenkaan; mies löysi taskusta vielä lisää kolikoita laskettavaksi; hän halusi ilmeisesti vaihtaa kaikki kolikkonsa isompiin rahoihin. Tiskille ilmestyi kaksikymppinen.

Vaihdoin jalkaa. "Saatanasaatana voi vittu vittu vittu" Mietin, oliko mies nuori, halusiko vain uhota humalansa takia. En uskaltanut kääntää päätä ja innostaa häntä uhoamaan entisä enemmän. Hihnalle hän oli laittanut pussin tupakkafilttereitä ja lämpimän grillikanan pussissa. Kädessä hän kantoi postipakettia, se siirtyi hihnalle ostosten viereen. Manaus ja kiroilu jatkui.

Kolikkomies sai asiansa hoidettua, meidän välissämme oleva keski-ikäinen nainen haiskahti alkoholilta hänkin, hihnalla oli olutta ja pari ruokatavaraa. Nainen maksoi ostoksensa, höyläsi kömpelösti S-etukorttinsa ja sai takani seisovan miehen manaavan jo kovemmalla äänellä.

Sitten vihdoin pääsin maksamaan kolme tavaraani ja lunastamaan arpavoittoni. Kassalla työskentelevä poika sanoi, että hänen pitää raaputtaa korttia ennenkuin voi sen lunastaa. Hän otti kolikon ja alkoi raaputtaa esiin koodia - ja takani oleva mies menetti hermonsa täysin: "Saatanan lehmä perkele, mee kotiis siitä raaputteleen. Mitä sä jumalauta täällä teet, tuollanen akka. Jumalauta, saanks mä maksaa nää tavarat ennen tota akkaa?" "Olkaahan rauhallisesti siinä. Teidän vuoro tulee kohta." Nuori kassa oli alleviivatun kohtelias juopolle, teititteli tätä ja mies vastasi suuntaamalla haukkunsa jälleen minuun, saatananakkaan jonka pitäisi pysyä kotona. Katsoin miestä, viisi-kuusikympinen pipopäinen äijä, huitoi käsillään ja halusi eteenpäin. Terävä viina haisi ympärillä. Takana seisoi vartija jalat harallaan, peukalot virka-asun vyön alla, kyynerpäät levällään. Nainen katsoi meidän yli kaukaisuuteen. Tarkkaili varmaan, mihin tilanne kehittyy, ei näyttänyt eleelläkään näkevänsä tai kuulevansa mitään vaikka mies nyt puhui jo kovalla äänellä ja oli selkeästi uhkaava.

Mies mutisi jälleen hiljaisemmin, että minut pitäisi tappaa, vittu. Saatananämmäperkele. Aloin hermostua, laitoin oman S-etukorttini väärin laitteeseen ja jouduin lopulta antamaan se pojalle, pyysin anteeksi ja sanoin jo hermostuvani kun vieras ihminen uhkailee ja lupaa tappaa. "Ihan ymmärrettävää" sanoi poika.

Sain kaupan hoidettua. siirryin pakkaamaan tavarat kassiin ja samalla vartijanainen siirtyi uhkailijan takaa kassan toiselle puolelle.

En jäänyt seuraamaan tilannetta - tuskin siinä mitään sen kummempaa enää tapahtui. Mies kaivoi lompakkonsa esiin ja maksoi - ei vartijaa tai henkilökuntaa muu kiinnosta.

Kisu auttaa kun on paha mieli.

Suksin nopeasti ulos kaupasta - en uskonut miehen minua tappavan tai mukiloivan mutta halusin päästä tilanteesta pois mahdollisimman nopeasti. Viisi  minuuttia kassalla oli ihan tarpeeksi.

Kammottava äijä. Tuntemato ihminen noin täynnä vihaa ja tappamisen himoa. Kävelin kotiin ja ajattelin, miten hyvä on sentään asua yksin, lapsen kanssa. Mitä jos asuisin tuollaisen uhkailevan ja selvästi väkivaltaisen tyypin kanssa?

Toisaalta mietin, joutuuko joku asumaan tuon kuvatuksen kanssa. Joku ehkä asuu. Ja saa kuulla kunniansa joka päivä. Tai sitten äijä käy isottelemassa kaupassa ja on kotona lauhkea kuin lammas...

Tässä elämäntilanteessa ei ole terveellistä kuulla olevansa saatanan akka joka pitäisi tappaa... ei se ole hyvä koskaan mutta kun elämän rakenteet muutenkin tuntuvat sortuvan yksi kerrallaan ympäriltä - ja omatkin ajatukset ovat välillä samansuuntaisia.

Lapsi pitää onneksi elämänliekkiä yllä. Ja eläimet, oma koti.

Uusi vuosi ilman lunta: uudet suunnitelmat piristävät!

Tämä luontokappale ilmestyi elämään noin kuukausi sitten.
Hieno kaveri, tumma fasaaninaaras jota odotan päivittäin!

Uusi vuosiluku allakassa - muutoin vielä maailma samanlainen kuin eilen tai viikko, kuukausi sitten. Eihän maailmanmeno tietenkään muutu vain sen takia, että kalenterissa käännetään sivu tai siirrytään uuteen kalenteriin. Ei se muutu syntymäpäivänäkään, edes pyöreitä täytettäessä.

Silti on hyvä aika ajoin pysähtyä ja summata, missä mennään ja mikä on hyvin - ja mitä voisi muuttaa - elämässä, omassa ympäristössä, omissa asenteissa ja tekemisissään.

Omassa elämässä on ollut aika ankea vuosi, noin yleisesti ajatellen. Musta, kuin joulukuun illat ja yöt. Mihinkään ei näe, missään ei ole valonpilkahdusta. On kuin pitkällä metsätiellä autolla ajaessa, viimeksi muutama päivä sitten kun ajoin pilkkopimeän maiseman halki eivätkä auton valot tuntu
neet näyttävän tietä eteenpäin kuin hädin tuskin muutaman kymmenen metriä tihuuttavan, tuhnuisen sateen läpi.

Pelko tulevasta on kamala; olen ollut niin kauan ilman työtä - toki olen ollut "harjoittelijana" eli työllisyystuettuna, palkattomana työntekijänä yrityksessä reilut puoli vuotta, mutta sitä ei lasketa koska palkaa ei työstä makseta. Työnteko maisutuisi; ihan hyvin viihdyin harjoittelijana - sana on kamala; olen tehnyt vastaavankaltaisia töitä yli 25 vuotta, mutta koska olen joutunut työttömäksi, oletetaan minun olevan osaamaton ja onneton tunari joten saan nimikkeen harjoittelija tai opiskelija töiden tekemisestä joita olen tehnyt niin asiantuntijana kuin esimiehenä. No, eipä tässä ole varaa pullioida ja nöyryys elämässä ei varmasti tee pahaa... Olen kuitenkin jo yli 50-vuotias ja hiljalleen on joka tapauksessa uskottava, että elämä kuuluu nuoremmille.

Nyt kun tuo harjoittelutyökin on mennyttä aikaa, etsin hullun lailla töitä taas niin hakemuksia lähettämällä kuin työnanatajia ja puolituttuja kontaktoiden. Pakko uskoa, että onnistaa, jossain vaiheessa. Muutenhan ei kannata yrittääkään.

Eilen päättynyt vuosi päättyi tummana ja mustana kuin kynnöksellä oleva pelto. Mutasena ja rapaisena, pimeänä ja synkeänä. Mutta kynnös alkaa elää hiljalleen, kun valo osuu siihen ja mullan alla olevan elämä tulee näkyviin. Niin toivon käyvän Suomen talouselämälle, omille sukulaisille ja lapsille. Ja itselleni.

Aloitan tämän blogin yli puolen vuoden tauon jälkeen. Tai oikeammin: jatkan  Jatkan kirjoitteluani tänne; olen kaivannut tätä kanavaa mutta en ole osannut tarttua siihen kiinni kun kerran lopetin. No, lopetin aikaisemminkin, jäätyäni työttömäksi. Välillä on tarve vetäytyä luolan perukoille nuolemaan haavoja.... Sitten taas yritetään eteenpäin!

Kippis vuodelle 2014!

Jatkan myös toista työhön liittyvää blogiani; sekin on ollut retuperällä. Outoa, kun voimat häviävät jonnekin vaikka kaiken järjen mukaan työttömällä on aikaa liian kanssa. Mutta silti ei menaa mitään jaksaa; tuntuu, kuin olisi ikiuupumus päällä. Väsyttää, välillä itkettää. Tekee mieli heittäytyä meren aaltoihin, kävellä heikoilla jäillä. Mutta ei sitten saakaan aikaiseksi, edes sitä. Väsyttää vaan niin sairaasti.

Tämä blogi olkoon omien ajatusteni purkaamo, henkireikä. Toinen on se virallinen blogi jolla haluan antaa näkyvyyttä omalle työtä hakevalle ammattipersoonalleni. Tässä kirjoittaa Janika, ihminen, äiti ja sinkku-nainen joka yrittää luovia elämän karikoissa. Toinen blogisti on virtaviivaisempi ja herkeämättä omaa ammattikenttää seuraava ihminen joka osaa, tietää ja sanoo sen ääneen!!!

Loppuun vielä onnittelut tänään, 1.1.2014 77-vuotis-syntymäpäiviään viettävälle Lenita Airistolle. Tai no, omiensa sanojensa mukaan hän ei vietä pakkojuhlia: Unohda syntymäpäivät! Jos ei elämässä mitään muuta tapahdu niin kyllä on surkeaa. Jep, jep. Hyvä niin - noin timminä ja topakkana kun jaksaa maailmaa opastaa ja seisoa  omilla jaloillaan, niin hyvä!

Lenita toivoo naisille parempaa uutta vuotta - siihen toiveeseen yhdyn täysin rinnoin!

Hyvää uutta vuotta siis kaikille, Lenitalle ja muille! Epäonnen luku 13 on poissa päiväjärjestyksestä; nyt mennään valoa kohti: tervetuloa 14! Töitä toivon kaikille työttömille, ainakin kaikille meille jotka töitä tehdä haluamme ja sillä itsemme ja perheemme elättää!

Vapun ajan pohdintoja työstä ja elämästä

Puiston nurmikko täyttyi kuohuviinipulloista.

Vappu tuo kesän. Kuulemma. Lumi onkin jo melkein poissa - vain rakennusten pohjoispuolilla ja takapihoilla on vielä kasoja - niinkuin täällä meillä on pyykinkuivauspaikka vielä lumikinoksen vallassa - mutta eiköhän tuokin lumi pian haihdu ilmaan. sitten voi taas viedä lakanat ulos kuivumaan ja saamaan hyvää tuoksua!

Juhlijoita vilpoisassa ilmassa

Osta pallo!

Mustarastaat ja räkättirastaat tepastelevat pihalla, peipponenkin siinä astelee ja talitintit tulevat vielä laumana tarkastamaan lintulaudan ja sen ympäriston tilanteen pari kertaa päivässä. Pihalla krookukset kukkivat - olen iloinen, että kukaan talon muista asukkaista ei ole niitä vielä kskonut pois. Asun oudossa taloyhtiössä - parin talon asukasperhettä pitävät sellaista jöötä täällä, että välillä karmaisee. He vetävät kasvit juurineen maasta enkä itse ymmärrä miksi. Olen istuttanut tosi upeita liljoja ja iiriksiä, krookuksia ja laatikoissa olevat orvokit oat siementäneet suuren alueen täyttee erivärisiä orvokkeja - ne on kaivettu joka kesä pois silloin kun olen ollut poissa kotoa. Samaten omalle piha-alueelle istuttamani kuusen taimet. Nyt olen odotellut, että krookukset nyhdetään pois - ovat onneksi saaneet olla paikoillaan. Ehkä siksi, kun olen ollut kotona.

No - kevät ja kohta jo kesä on täällä. Vaikka olisi kuinka pottumaiset naapurit ja huono taloustilanne niin kesä tulee, aurinko paistaa ja ruoho viheriöi!



Omat krookukseni, ihanat!

Vappu oli meni - kävimme katselemassa hulinaa lapsen kanssa - joimme simaa ja söimme munkkeja. Sillit, oluet ja kuoharit eivät meillä kuluneet, ehkä joskus tulevaisuudessa vielä! Isot lapset juhlivat omissa porukoissaan; he ovat nyt poissa kotoa ja olo on hiukan tyhjä. On  outoa, että huoneisiin ei tule enää ketään; ovi ei kolahda yöllä eikä keittiöön syty valo, jääkaapista ei häviä maito ja ruoka. Olen nuorimmaisen kanssa täällä kaksin - ja olen iloinen että hän on vielä kotona.

Lasten muutto kotoa on uudenlaisen elämän alku; katsotaan, kuinka osaan sen elää ja osaanko aloittaa jotakin uutta!

Kävin sekä maanataina että tiistaina työhaastatteluissa. Maanantain haastattelu meni niin hyvin, että he toivottivat minut saman tien tervetulleeksi töihin! Kolme haastattelijaa pöydän ympärillä esitteli toimintaa, kyseli ja haastatteli ja jutteli kanssani tunnin verran; työ  olisi todella mielenkiintoista; pääsisin jopa johtoryhmän työhön mukaan. Ainut - ja hyvin kurja yksityiskohta tässä työssä on se seikka, että puolen vuoden pestistä ei makseta yhtään palkkaa. Työt saisin aloitta vaikka heti - tai sitten heti kesälomakauden jälkeen elokuun puolivälissä. Olen maanantaina aloittamassa toisessa paikassa niin ikään puolen vuoden työjaksoa, ilman palkkaa senkin. Mietin, että voisin taktikoida niin, että olisin siinä ensimmäisessä paikassa kolme kuukautta, siirtyisin sitten siihen toiseen ja olisin siellä kuusi kuukautta. Oppisin näin kahden täysin erilaissen työn kulttuurin ja alan. Toinen on valtion hallintoa ja toinen kansainvälinen järjestö.

Näistäkin iloitsen: ruipelo pelargooni innostui kukkimaan,
orkideat aloittelevat kukkavanojen työstämisen ja kukkivat kohta

Tiistaina, vappuaattona olin haastattelussa palkalliseen puolen vuoden pätkätyöhön. Homma on superkiinnostava ja tunnen henkilön joka palkkaa itselleen alaista. Tästä työstä vastaus tulee vasta joskus viikkojen päästä - pesti alkaa heinäkuussa ja kestää vuoden loppuun. Tätä työtä toivon eniten itselleni - se on kiinnostava, minulla on kokemusta juuri tuon kaltaisesta työstä - ja siitä saa palkkaa! Haastattelu meni hyvin, siis omasta mielestäni. Olin ensimmäinen haastateltu; yhteensä kandidaatteja haastatellaan "noin 7". Olen jäänyt monta kertaa kakkoseksi, voi kun nyt saisin ensimmäisen palkinnon - työpaikan!

Palkka on tärkeä; nyt kun minulle tulee vain näitä tarjouksia töistä, jotka kyllä ovat sisällöltään hyvin haastavia ja paljon ammattitaitoa ja paneutumista vaativia, mutta ilman palkkaa tulee tunne, että tässä voisi tehdäkin töitä ilman palkkaa. Mutta sitten; eihän kukaan voiu nyky-yhteiskunnassa elää, jollei pysty maksamaan ruokakaupan laskua, asumista ja sähkölaskua sun muuta. Minulla on vielä yksi lapsikin huolletavana; saan hänestä lapsilisää mutta enhän mitenkään voi elää pelkässä lapsilisällä! Nyt jo olen saanut rahaa lainaksi ja lahjaksi; nekin pitää maksaa takaisin jotenkin, joskus - pian!

Symbolista: kuolemaantuomittu
kukoistaa kauniimpna kuin ikinä

Elämä on monimutkaista! Kunpa joku neuvoisi kuinka pitää tehdä - itse teen asioitani pohtimalla järkisyitä ja kokonaisuutta; nitä kannattaa tehdä mutta pääsenkö yhtään eteenpäin? Se on selvää, että kukaan ei minun elämääni auta eteenpäin jollen itse sitä tee; jos tarjoan itseäni ja omaa työpanosta ilmaiseksi, se otetaan vastaan ja hyödyn korjaa työnantaja. Itse saan kokemusta ja oppia - mutta johtaako se mihinkään?

Se jää vielä nähtäväksi. Tänään hoitelen asioita, katson luontoa ja olen iloinen, että minulla on koti ja ruokaa. Jos jotain olen viimeisen vuoden aikana oppinut, on olla iloinen siitä mitä juuri nyt on. Kun on koti ja ruokaa, omilla lapsilla asiat hyvin ja kaikki olemme terveitä - siinä on tosi paljon asioita joiden takia voi olla iloinen. Ihan vaan omassa mielessään, yksin ja tahollaan!

Margin Call - Wall Streetin maailmassa

Kävin videovuokraamossa tarkoituksena vuokrata DVD jota suositeltiin kurssilla katsottavaksi: Margin Call. En millään meinannut löytää filmiä vuokraamon hyllystä joten poimin sieltä toisen samasta teemasta, Wall Street-nimisen elokuvan jossa pääosassa jo todella legendaarinen Gordon Gekko. Sitten löytyi se filmi mitä olin etsinytkin - menin kassalle ja vuokrasin molemmat.

Kotona huomasin, että olin napannut hyllystä sen ensimmäisen, vuoden 1987 tehdyn Oliver Stonen Wall Streetin, en sitä kakkososaa jonka luulin hyllystä noukkineeni. Äh. Mutta kannattaahan tämä alkuoeräinenkin toki katsoa vielä kerran, tosiaan!

Margin Call on vuonna 2011 valmistunut 2011 ja kertoo viimeisimmän talousromahduksen alkuasetelmasta Wall Streetin "rahakone-yrityksessä". Keskiössä on pankkien synnyttämä asuntokupla jossa asuntojen hinnat nousivat keinotekoisesti koko ajan korkeammiksi, asuntoihin sai lainaa vakuudettomasti ja kupla suureni suurenemistaan, pankeissa työskentelevien palkkiot nousivat miljoonalukkaan - ja kuplan puhkeamisen jälkeen koko USA ja hiljalleen koko maailmantalous meni polvilleen. Sen mainigeissa seilataan yhä vieläkin. Tulee mieleen yhtä sun toista filmiä katsoessa - joka alkaa talossa pitkään palvelleen riskianalyytikon, ryhmän esimiehen, irtisanomisella. Irtisanominen huomataan pankissa pian virheeksi - analyytikolta jäi kesken tehtävä, jonka hän antoiu yhdelle alaiselleen/tiiminsäjäsenelle. Muistitikulla oleva materiaali huomataan kriittiseksi ja saa  aikaan valtavan, vuorokauden mittaisen hässäkän jossa johtokunta tekee suunnitelman ja tilanteen kehitystä seurataan eri pelaajien näkökulmasta.

Kun on itse kokenut suuressa yrityksessä talouden huononemisen ja irtisanomisen, ollut mukana erilaisissa tilanteen korjaamiseen ja toisaalta kustannusten leikkaamiseen liittyvissä suunnitteluryhmissä, tuntui elokuvan esiintuoma kova rahan ja vallan maailma ikävän tutulta. USA:ssa irtisanotun henkilön on lähdettävä talosta saman tien - vartija seisoo niskan takana ja katsoo kun pakkaat tavarasi ja vahtii, että puhu kellekään tai vahingoita firman omaisuutta. Näin se näytettiin elokuvassa ja näin se on tosielämässäkin - siihenkin olen kansainvälisessä yrityksessä tottunut ja sen nähnyt. Rankkaa, viimeisen päälle. Amerikkalainen bisness-kulttuuri on kovempaa kuin eurooppalainen, siinä ei paljon tunteilla - ja se voi olla tosi rankka työntekijälle. Aamulla olet iloisena juomassa kahviautomaatilla kahvia ja juttelet niitä näit. Kahden tunnin kuluttua voit olla jo ulkona talosta, kaikki henkiläkohtaiset tavarat muovikasseissa kädessäi ja irtisanottu. Mitään asiaa työpaikalle ei enää ole, suhteet työkavereihin katkeavat ja elämä on minuuteissa saanut täysin uuden käänteen. Suomessa irtisanomisprosessi voi olla kuukausien mittainen ja usein lähtijöille järjestetään läksiäiset....

Margin Callissa on nimekkäitä näyttelijöitä; monet olivat tutun näköisiä aiemmista elokuvista ja TV-sarjoista. Tummin sävyin kuvattu elokuva jossa liikutaan öisessä New Yorkissa, kävellään korkean lasiseinäisen toimistorakennuksen käytävillä ja sinisinä loistavien tietokoneruutujen täplittämässä avotoimistossa antaa ankeahkon ja kovan kuvan rahamaailmasta - mutta New Yorkin maisemat ovat hulppeita. Elokuvassa näytetään pieniä inhimillisä piirteitä elämästä - toki nekin tavallaan surkeita. Johtajan koira on kuolemassa syöpään ja hän suree sitä, enemmän kuin alaisiaan joille annetaan potkut. Alaisten nimiä ei johtaja muista - he ovat "vain" työssä firmassa, tekevät rahaa firmalle, johdolle ja toki myös itselleen - bonukset ovat megalomaanisia. Johtaja on itse vaimostaan eronnut, ilmeisesti hän on naimisissa enemmänkin työpaikkansa kanssa.

Elokuva on hyvä. Ajatuksia herättävä, ainakin suuren yrityksen rahanteko- ja tuloksenteon pakossa eläneelle.

Erinomainen on ilman muuta Gordon Gekkonkin tarina. Itselleni kävi niinkuin ahneelle usein: haukkasin liian suuren palan - en sitten ehtinyt katsoa Wall Streetista kuin osan... Olen niin hömelö, ja kai niin vanha, että haluan sulatella tarinaa sen jälkeen kun olen elokuvan katsonut; en siis halua heti perään sukeltaa uuteen tarinaan... Tästä elokuvasta näin unta yöllä ja heräasin niinkuin olisin itse sisällä elokuvaa, ja elokuva todellista omaa elämääni...

Niinpä sitten vein Wall Streetin vuokraamoon ja päätin vuokrata sen uudelleen, sen perään katson sitten sen kakkososan!