Liukastuminen toi aivotäräyksen



Säitä pitelee... räntäkeli tällä kertaa

Menin eilen töiden jälkeen proosakurssille. Kurssitapaamisiin tullaan oman tekstin kanssa joka luetaan siellä ääneen ja siitä keskustellaan. Mukavaa - on kiva kuulla mitä toiset kirjoittavat ja keskustella teksteistä. Ensimmäinen kurssikerta moneen vuoteen oli tosi kiva. En tuntenut kurssilla ketään muita kuin opettajan jonka kursseilla kävin vuosia sitten. Samalla kaavalla silloinkin.

En vienyt kurssille tekstejäni. Vielä. Ensi kerralla toivottavasti vien sinne kaksi tekstiä analysoitaviksi, keskustelun pohjaksi.

Kurssilta tullessani oli auton tuulilasissa ylläri joista en totisesti pidä: yksityisen parkkifirman "lottovoitto" eli 50 euron sakkomaksu. Kiva kiva kiva. En ollut tiennyt kuinka kauan kurssi kestää ja laittananut liian vähän euroja parkkiautomaattiin - itse asiassa laitoin sinne kaikki killingit jotka kukkarosta löytyivät mutta se ei siis riittänyt. Että ottaa päähän. Kaksi viikkoa on aikaa maksaa sakko. Viikon ruuat menivät siinä - mutta oma vika, tietenkin. Tämän sanon heti: oma vika ja itse kärsin. Silti ottaa päähän, ja rankasti.

Noin ylipäätään uskon., että melkein aina saa syyttää itseään asioiden kulusta. Toisia kannattaa todella harvoin syyttää - siitä ei yleensä koskaan mitään hyvää seuraa! Ja mitä opinkaa virheestä taas mitä katkerimmin? Jo, joo - maksan, maksan.

Jäätävä keli kaataa ihmisiä
Aamulla oli sitten toisenlainen ylläri odottamassa. Sää oli tiistaina jo toista päivää plussalla. Lumi jota on joka paikka täynnä, oli alkanut sulaaja painua kasaan. Vettä sateli taivaalta. Lumi tien pinnoilla oli saanut jääkerroksen jonka päälle vesi satoi ja muodosti tappavan liukkaan pinnan. Tuhannet ihmiset ovat tämän päivän aikana kaatuneet ja iso osa heistä on saanut jonkun luun poikki tai pamauttaneet päänsä.



Odotushuoneen tunnelmaa

Yksi kaatuneista oli pikkuiseni. Hän liukastu omalla kotipihalla, liukkaan kävelypolun alapäässä. Olin siihen edellisiltana hiekkaa heittänyt, mutta liukas se oli silti. Lasta hiukan pelotti vieressä seisonut roska-auto joka oli tyhjentämässä talon roskiksia. Lapsi halusi ohi mahdollisimman nopeasti - roska-auto on iso ja pelottava, kamalan pahalta haiseva ja kovaääninen jättiläinen jonka alle ei ole kiva jäädä. Mutta lapsipa liukastui. Pahasti. Löi päänsä. Äidin pihan siivousviikolla. Ei voi edes teoriassa ketän syyttää. Itseään vain.

Lapsi meni kouluun. Olin kotona kun tämä tapahtui ja laitoin hänet lepoasentoon noin 10-15 minuutiksi. Hän sanoi, että hän menetti muistinsa - sanoi sen jo heti kun nousi siitä maasta. Ei sitä voi heti huomata, ajattelin. Ei muisti noin mene, kuin elokuvissa. Ajattelin, että lapsi haluaa jäädä kotiin ja sanoo siksi muistin menneen.

Vein hänet sitten kouluun. Reilun tunnin päästä soi puhelin, opettaja soittaa ja sanoo Iriksen olevan kipeä, hänet pitää viedä taksilla terveyskeskukseen. Näin oli koululla juuri tänään vuoroa pitänyt koululääkäri sanonut. Lupasin lähteä sinne itsekin saman tien. Siellä opettaja kertoi, että lapsi hokee kolmea samaa lausetta koko ajan: "Missä Emppu on?""Onko tänään tiistai?" "Mikä päivä tänään on?" 

Opettaja oli siis mukana terveyskeskuksessa, kertoi tapahtuneen minulle ennen palaamista kouluun.

Lapselta meni lähimuisti
Lääkäri tutki lapsen. Sanoi, että muuten kaikki ok mutta muistin meno huolestuttaa. Lähetti meidät samantien sairaalaan, lasten osastolle. Mentiin sinne Kelan kyydillä. Siellä tutkittiin, katseltiin ja naputeltiin eri paikkoja, haastateltiin. Lapsi ei muistanut mitään tapahtuneesta; ei koko aamusta. Neurologi tutki - vaan ei halunnut kuvata "lapsia ei röntgenkuvata kovin helpoilla perusteilla. Siinä aina tuhoutuu aivosoluja, tehdään se vain jos on välttämätöntä". Hyvä niin.

Digiboksin asennus

Osaston elämää - mielenkiintoista seurata - onneksi ei joka päivä kuitenkaan
Sairaalan käytävillä odotellessa sai seurata moninaista vipeltäjää. Lasten osastolla oli lapsia äiteineen, pari isääkin. Lapsia vauvasta murrosikäiseen. hiljaisia ja kovaa huutavia. Ja sitten oli henkilökunta joka kulki käytävillä. Lääkärit, hoitajat, apulaiset ja erilaiset muut ammatinharjoittajat kulkivat käytäviä pitkin - hiearkian aisti siinä seuratessaan melkoisen helposti. Odotushuoneen televisio oli rikki - sitä tuli kuntoon laittamaan kaksi sairaalan omaa huoltomiestä haalareissaan. Jutustelivat jonkun naispuolisen henkilön kanssa digiboksin asentamisesta televisioon. Ymmärsin, että edellinen kaukosäädin sekä video oli viety, lähtenyt jonkin lapsiperheen mukaan. "Tältä lähtee kaikki mikä irtoaa ihmisten mukaan" sanoi yksi hoitaja minulle. "Ihmiset varastaa todella paljon."

Nyt meinattiin kaukosäädin piilottaa kansliaan ja digiboksi laittaa kunnolla kiinni nippusiteillä. Tätä kiinnittämistä miehet siinä tekivätkin. Aikaa kuluim, kiirettä ei ollut. Yrittivät säätää lastenkanavaa päälle - eivät saaneet värejä esiin. Toinen - joka luki Iines Ankka-sarjakuvalehteä aikansa kuluksi kun toinen kiinnitti laitetta telineeseen - oli sitä mieltä, että "Hei, lähdetään meneen. Antaa sen olla noin, ei siinä mitään väriä tarvii... Ihan hyvin se näkyy noinkin" Oli kärsimätön. Toinen totesi hetken päästä, että eihän tässä ole ääntäkään. "Anna olla" totesi kärsimätön. Mutta toinen laittoi laitteeseen kuitenkin äänen, käänsi volyymit täysille ja niin miehet talsivat pois. Jättivät siis lasten kanavan  päälle, täydellä volyymilla niin, että koko alue raikasi ja korvat lepattivat. Pakko oli siirtyä muualle siitä nurkkauksesta. Kuva oli mustavalkoinen - värejä ei siis laitteeseen löytynyt.

Mietin, olivatko miehet hotenkin tukityöllistettyjä. Mitään intoa saada homma kuntoon ja kunnolla ei ollut. Pois piti päästä. "Ei vois vähempää kiinnostaa" asenne loisti kauas. Hoitaja toiselta osastolta kävi laittamassa laitteen pois päältä kymmenen minuutin kuluttua miesten poistumisesta. "Kamala meteli, kuuluu toiselle osastolle saakka". Katsoi tuimasti minuun ja sanoi, että voi sen laittaa kiinni jos ei halua kuunnella. Niinpä. Olimme siirtyneet käytävän toiseen päähän melusta.

Pääsimme kotiin iltapäivällä, kun neurologi oli tutkinut lapsen toisenkin kerran. Lapsi ei muista mitän aamusta, ei tapahtuneesta. Tarkkaillaan häntä nyt kotona hiukan - muuten eletään taas normaalisti.

Aika hurja päivä. Lapsi sairastui, säikähdin. Nyt hän on tullut takaisin - ja olen onnellinen. Kiitos, enkelit! Kiitos kun lapsi on terve - kiitos, kun selvisimme säikähdyksellä.

Illalla kävin vielä itse hammaslääkärissä. Otettiin pois paikka joka oli laitettu ennen joulua. Hammas oli kylmän ja kuuman arka, jomotti inhasti koko ajan. Hermo ärtyi, kuulemma, kun oli otettuv edellinen paikka pois. Kuukausi sitten rakennettu paikka ei siis toiminut, piti ottaa sekin pois ja tehdä juurihoito. Se ei ollut kivaa, ei sitten mitenkään. Ensin neula ikeneen ja siitä puudutusainetta juureen. Maku on kamalan paha, aina sitä roiskuu suuhunkin. Ensimäinen puudutus ei riittänyt, pantiin toinen. Ja kohta kolmas suihkaus. Jo tuli tönkkö olo! Ensimmäinen pora vinkuu suussa kuin sireeni, toinen on kuin sirkkeli tai kaivinkone - järeämpi vehje, äänestä ja tuntemuksesta päätellen. Pidin silmät tiukasti kiinni; en haluunut välineitä nähdä edes vilaukselta. Puudutusneulan näin. Se oli ehkä hevosen kokoinen...Uhh.

Kaikki tavara suussa kun makaat siinä aurinkolasit päässä penkillä, tunnoton leuka ja idioottimainen olo kun lähtee täysin puutuneena ihmisten ilmoille - tuntee olevansa täydellinen hoopo!

Hyvä tietenkin, kun hammas tulee kuntoon. Vielä pitää mennä toisen kerran sen kanssa vastaanotolle. Loppusilaus tehtävä on - siinä on vain väliaikainen paikka nyt. Viikon.päästä samaan penkkiin taas ja aurinkolasit silmille, piikkiä poskeen.

Tulee kalliiksi. Tosi kalliiksi. Uusi täysi hinta piti maksaa vaikka edellinen paikkaus meni mönkään. Tällä bisneksellä ei ole takuuta. Aika mielenkiintoista..